Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2022 huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle

 Salamaisema-blogin viidennen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmasta suomalaisesta popkappaleesta saa JVG teoksestaan Amatimies. 

Vapuksi julkaistu turhake on ollut käsittämättömän suosittu ja saanut tätä kirjoitettaessa jo 13.6 miljoonaa Spotify-kuuntelua. JVG on ollut tänä vuonna musiikkinsa laatuun nähden liiankin ahkerana, mutta menestys ei ole kaikilta osin ollut samaa luokkaa kuin duon parhaina aikoina. Amatimies on kuitenkin läpäissyt kansan tajunnan, täysin ansiotta.

Minä tahansa vuonna ilmestyy tietysti pilvin pimein paskaa poppia, mutta Rikkinäinen prinsessa -palkinnon pyrin myöntämään kappaleelle, joka on sekä erittäin menestynyt että kertoo kuuntelijoidensa mausta vain huonoja asioita. JVG ei ole palkintoa aiemmin saanut, ja kaksikkohan on tehnyt paljon erittäin laadukastakin listapoppia, mutta nyt mentiin kyllä niin alhaalta limboten, ettei rimaa edes näy. 

Ylipäätään Jaren ja VilleGallen viimeaikainen tuotanto herättää epäilyksen, että sankarit ovat kyllästyneet kaikkeen ja lyöneet läskiksi. He vakuuttavat, ettei ensi elokuun stadionkeikka merkitse lopettamis- tai edes taukoilmoitusta, mutta vaikka suomipoppareiden tauolle jäämiset ovatkin väsynyt meemi, juuri tässä tapauksessa kannattaisi ehkä harkita inspiraatiobreikkiä. 

Iltapäivälehden haastattelussa herrat myös kertovat Amatimiehen syntyneen vastareaktiona Ikuinen vappu -jättihittiin, joka on hyvä biisi ja jonka myötä heitä alkoi uhata asema vakavasti otettavina artisteina, jopa laulajina. Amatimiehen perusteella kukaan ei ainakaan voi sellaista luulla. Kertosäkeen hoitaa pikkuoravaksi nopeutettu Kake Randelin.

Kuten kaikki varmasti jo tietävätkin, Amatimies siis pohjautuu finnhits-legendan myöhäiskauden hittiin Pakko painaa pitkää päivää. Iskelmämme ikoneista Kake Randelin on niitä liiankin helposti meemiytyviä, mutta häntä ei toki voi syyttää siitä, että JVG:n käsittelyssä alkujaankin melko heppoinen duunari-iskelmä on nopeutettu Tiktok-kaksiminuuttiseksi, jonka otsikostakin turhat konsonantit ovat pudonneet pois. Kertosäkeen lisäksi kuullaan jonkin verran viidessä minuutissa kirjoitetulta kuulostavaa räppiölinää, jossa ei sanota mistään maailman asiasta yhtään mitään. 

Artturi Asialan tuottama Amatimies on toki kustannustehokas hitti: liekö koskaan saatu näin paljon striimejä per tekemisen vaivaan käytetty minuutti. 

Biisi saa tämän palkinnon siksikin, että se on aikansa kuva mitä kielteisimmässä mielessä: nykyinen some typistää hitit fraasinpätkiksi, lyhentää niiden pituuden soittoäänimittakaavaan ja hylkii perinteistä laulunkirjoittamista, jota se Ikuinen vappukin kuitenkin vielä edusti. Tällä tavalla tuhotaan popmusiikki, tuo ihana taidemuoto, ja JVG ansaitsee osallisuudestaan hankkeeseen niskaansa aivan hulluna paskaa.

Lisäksi jokaista tämän maan duunariduunia tekevää ihmistä pitäisi sylettää se, miten nämä sattumankaupalla rikastuneet keekoilijat leikkivät Amatimiehen videossa burgerinmyyjää tai raksajäbää. Ei ole hauskaa, on puhtaasti vastenmielistä. Teidän tuloillanne ei ole lupaa puhua raskaasta duunista, edes "vitsillä", koska ette te voi puhua siitä edes "vitsillä". 

Amatimies-musiikkivideo Youtubessa

 

Kirja-arvostelu: Katja Kettu: Ismo Alanko (2021)

(Kirjoitin tämän tekstin Facebook-päivitykseksi, mutta koska tuli aika pitkä pohdinta ja aihe kuuluu blogin toimialaan, niin julkaisenpa täälläkin, vaikkapa vain muistilapuksi itselleni.)

Hieman tavallista hankalampi kirja arvostella. Kirjailija vanha tuttu ja kohde vanha fanituksen kohde ja näkemykseni mukaan yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä suomalaisia taiteilijoita millä tahansa alalla, ei vain rockmusiikin. Kun projektista aikanaan luin, päättelin että tulossa on potentiaalisesti vuosikymmenen musakirjatapaus ja että ostaisin teoksen ilmestymispäivänä. No, sitten tuli ilmestymispäivä ja se Oskari Onnisen arvostelu ja keskustelu teoksesta osoittautui hyvin erilaiseksi kuin olin ajatellut enkä minäkään sitä sitten mennyt ostamaan. Mutta koko ajan tiesin, että luettava tämä kuitenkin on ja nyt sitten luin.

Sinänsähän näissä elämäkertahommissa kirjoittajan ja kohteen näennäisen loistava yhtälö ei välttämättä takaa mitään. Laji lienee hullun vaativa ja semminkin kun kirjaa tehdään vahvasti elossa olevasta persoonasta, jolla on paljon näkemyksiä asioiden suhteen. Vahva persoonahan se Kettukin toki on eikä ehkä luontevimmin sovi tällaiseen projektiin. Asiantunteva fani kuitenkin ja se näkyy kirjassa hyvässä ja huonossa.

Onko tämä sitten mahalasku? No ei ole. Aivan lukemisen väärti kirja on, ainakin jos on pitkän linjan Ismo-harrastaja. Sen se kyllä vaatii. Mutta niin apuritasoisia rokkarielämäkertoja on maailma niin pullollaan, että pelkästään ylöskirjaamisen tekstuaalinen taso ja uudet näkökulmat kohteen tuotantoon riittävät tekemään Alangon tuotannon ystävälle tästä pakollista luettavaa, ja jos nyt on kiinnostunut lukemaan pitkällistä tekstianalyysiä ja musiikillista analyysiä biisi kerrallaan niin sitten varsinkin.

Entä onko tämä hukattu mahdollisuus? Mene tiedä, mutta tämä on ilmeisesti se kirja, joka Alangon eläessä oli mahdollista tehdä, ja toivottavaahan on, että hän elää vielä pitkään. Jos joku haluaisi kirjoittaa täysin toisenlaisen Ismo-kirjan niin se ei voisi olla kattava elämäkerta, ehkä enemmänkin jonkinlainen kulttuurihistoriallinen analyysi.

Tästä päästäänkin Ketun kirjan ratkaiseviin puutteisiin. Niitä eivät minusta ole asiavirheet, joista tuoreissa arvosteluissa eniten puhuttiin. Laajemmin ajatellen on aika yhdentekevää, jos joku Hearthill mainitaan kronologisesti väärässä kohdassa. Tai vaikka minun henkilökohtaisesti tekisikin mieli purnata siitä, että Kettu, sentään vanha rovaniemeläinen, antaa Ismon väittää riianneensa jotain tyttöä teini-iän alppihiihtovuosinaan "Korkalovaarassa Vapaudentiellä" - Vapaudentie ei siis ole millään lailla Korkalovaarassa - niin ei-rovaniemeläiselle asia on toki yhdentekevä. Kiireellä painoon saatetusta kirjasta tällaiset toki varmaan kertovat.

Oikeasti kirjan suurin ongelma on sen puiseva rakenne. Vaikka Kettu on haastatellut aivan riittävän määrän perheenjäseniä ja soittokumppaneita, niin kirjassa puhuu karkeasti veikaten yli 90% ajasta Ismo ja sen lopun puhuu kirjoittaja itse. Kenenkään muun ääni ei suoraan kuulu. Se Onnisenkin muistaakseni esiin nostama ongelma on todellinen, että tyypillisesti tässä Kettu sanoo ensin johdantolauseessa jotain ja sitten Ismo saman asian omin sanoin. Sellainen tekee kuivakkaa luettavaa ja kun tässä eepoksessa sivuja riittää ja alun alkaen niitä kuuluu olleen vielä huikeasti enemmän niin kyllähän herää kysymys, että eikö tilaa olisi voinut vähän paremmin käyttää.

Aivan erityisesti tilaa käytetään liikaa jokaisen albumin jokaisen biisin analyysiin. Se ei ole kiinnostavaa kuin hyvin rajalliselle määrälle ihmisiä. Se vie myös tilaa kulttuurihistorialliselta kontekstilta, jonka jokseenkin täydellinen puute on vielä yksi aivan keskeinen ongelma tässä. Ikään kuin Ismo tekisi biisejään hermeettisessä tyhjiössä, vuosikymmen vaan vaihtuu ja numero ikävuosikymmenessä. Ehkä asia toisaalta onkin niin? Mies on ollut kansakunnan rokkikaapin päällä kaksikymppisestä. Ei hän ole elänyt samassa Suomessa kuin me muut. Silti hän on jostain syystä osannut ajoittain kommentoida sitä varsin tarkkanäköisesti. Mikähän tässä yhtälössä mättää?

Alanko ei tunnu edes kovin innostuneelta tekstianalyysistä. Silti hän purkaa sanoituksensa ja tarkoituksensa niin osasiinsa, ettei pitkäaikaiselle kuulijalle oikein jää enää mitään pureskeltavaa. Jää vain sellainen tunne kuin olisi ollut omia tulkintojaan tehdessään jotenkin väärässä - jää vaikka taiteilija moneen otteeseen korostaa, ettei haluisi avata sanoituksia ja että jokaisen näkemys on oikea. No miksi niitä sitten avataan, kymmenien ja kymmenien sivujen verran? Ei se ole kiinnostavaa luettavaakaan.

Näiden asioiden lisäksi kirjassa puhutaan perheestä, bändielämästä ja päihteidenkäytöstä, ennen muuta viinanjuonnista. Toipuvan alkoholistin avomielisyys leimaa varsinkin loppulukuja, joissa kieltämättä paljastuu Alangon dokaushommien eskaloituminen mittasuhteisiin, joista yleinen julkisuus ei käsittääkseni ole ollut ennen tätä kirjaa tietoinen. (Aika vähän taisi silti mitään otsikoita tulla, ehkä kaikki ovat olettaneet moisen lurjuksen olleen full hd -keittomiehiä jo määritelmän mukaan.) Ehkä tätäkin aihepiiriä käsitellään silti vähän ylitsevuotavaisesti, näin lukijan kannalta.

Minusta tämä täyttää kolmen tähden kirjan vaatimukset, mutta tässä tapauksessa tietysti odotettiin vielä enemmän, ehkä liikaa. Vaikka Ismo Alanko oksentelisi katkolla niin hän on silti asioidensa täysimääräiseen kontrolloimiseen pyrkivä ihminen eikä sellainen kohde jätä elämäkerralle tilaa hengittää. Silloin on sama vaikka ylöskirjaaja olisi kuinka hyvä. Ehkä tämä oli paras mahdollinen kirja aiheesta. Todennäköisemmin siitä olisi tullut jonkin verran parempi, jos olisi vielä vuoden verran mietitty kokonaisuutta, mutta veikkaan että aivan kaikki asianosaiset olisivat taittoonmenovaiheessa hyperventiloineet jo pelkästä ajatuksestakin.

Lyytin Toiveet ja helyt saa vuoden 2021 Salamaisema-palkinnon

 Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2021 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Lyyti kakkoslevystään Toiveet ja helyt. 

Salamaisema-palkinnon myöntää allekirjoittanut, tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 asti myönnetyn palkinnon ovat tätä ennen saaneet seuraavat albumit:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 1 

2015: Janne Westerlund: Marshland

2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

2017 (jaettiin neljän albumin kesken): Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Lau Nau: Poseidon

2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää

2019: Chisu: Momentum 123

2020: Musta valo: Tuleville sukupolville

Salamaisema-palkinnon yksinkertainen tarkoitus on nostaa esiin sellainen levy, josta olen kuluneen vuoden aikana saanut kaikkein eniten ja jonka katson rikastuttaneen suomalaista pop-elämää kaikkein eniten. Valinta on aina vaikea ja tänäkin vuonna esimerkiksi Celenkan hulppea kansanmusiikkitrippi Villoi varsa, Litku Klemetin ihastuttava karanteenidiskoteos Kukkia muovipussissa ja Arpan valtavirran suomipoppia itsevarmasti uudistava Kinovalon alla olivat hyvin lähellä palkintoa.

Mutta kun valita pitää niin katson vuoden 2021 levyistä tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi Lyytin eli Lydia Lehtolan toisen albumin. 

Lyyti ei ole vain poplaulaja: hän on vaikuttanut lavarunouspiireissä ja itse törmäsin Lydia Lehtolan nimeen ensimmäisen kerran, kun luin hänen loistavan esseensä runotytön käsitteestä Nuoren voiman netistä pian sen julkaisun jälkeen, kolmisen vuotta sitten. En itse asiassa heti oivaltanut yhdistää asioita toisiinsa kun sitten viime vuonna kiinnostuin Lyyti-nimellä julkaistusta musiikista Olen matkalla kaatamaan patsaita -singlen myötä. Meitä ei ole kutsuttu -debyyttialbumi tuntui kokonaisuudessaan ehdottoman kiinnostavalta, vaikka vähän epätasaiselta, ja vähitellen artististakin alkoi median välityksellä kantautua minulle lisätietoja. Toiveet ja helyt olikin sitten kuluneen vuoden eniten odottamiani julkaisuja eikä todellakaan pettänyt.

Liekö sitten kosminen sattuma, että samanaikaisesti kuin popitin levyä luin ensimmäistä kertaa elämässäni L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan (ja kirjoitin kokemuksesta blogin). Joka tapauksessa huomasin peilaavani Lyytin lauluja Montgomeryn tekstiä vasten ja miettiväni paljon kaikkia niitä ärsyttäviä ristiriitaisuuksia ja ennakkokäsityksiä, jotka kulkevat aina mukana, kun nuori naisoletettu pyrkii toteuttamaan itseään luovalla kentällä, oli taiteenlaji sitten mikä tahansa. 

Montgomeryn Emiliahan ei ole ainakaan pelkästään herkkä, pörröinen "runotyttö". Hän on ympäristönsä odotuksia vastaan kapinoiva ja tahdonvoimalla ja lahjakkuudella paikkansa lunastava nuori taiteilija. Tästähän Lehtolakin esseessään kirjoittaa ja siitä kiinnostavasta tosiseikasta, että koko "runotytön" käsite näyttäisi olevan romaanien alkuperäisen suomentajan I.K. Inhan omista päähänpinttymyksistä syntynyt fantasia: eihän Uuden Kuun Emilia edistyessään edes halua panostaa runoihin vaan proosaan. 

Samoin Lyyti musiikkeineen altistuu kliseisille pikatulkinnoille siksi, että ei näytä rokkarilta, soittaa pianoa pääinstrumenttinaan ja antaa sen kuulua myös levyillään, ei laulajana kytkeydy mihinkään katu-uskottavaan perinteeseen, kuulostaa enemmän yksiöltä tai lukiolaisen makuuhuoneelta kuin kapakalta tai ostarilta, kirjoittaa pohdintaan kutsuvia tekstejä joissa on "oikeita kirjallisia keinoja", ottaa uhmakkaasti position, joka ei ole sosiaalisen menestyjän vaan sen nurkassa omiaan miettivän ja tarkemmin näkevän tyypin.

Se ei ole sukupuoli- tai sukupolvisidonnaista, en ainakaan itse koe sitä niin. 1978 syntyneenä miehenä olen voinut useasti samaistua näihin lauluihin.

Toiveet ja helyt keskittyy yllättävänkin paljon tunne-elämän asioihin, mutta toisaalta niissä on harvoin ryvetty näin moninäkökulmaisesti ja tarkoilla kielellisillä oivalluksilla leikkien. Levyltä on kai useimmin mainittu Puhalla ja toivo -biisi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan jatkosodan pommitukset lähtökohdakseen ottava teksti onkin lähes naurettavan taitava esimerkki yleisen nivomisesta yksityiseen - siis siitä, mitä kirjallisuus periaatteessa ylipäätään on. Samalla tavalla mietittyä Lyytin kirjoittaminen on kuitenkin kauttaaltaan. Muistan kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan ja intron jälkeen tuleva Vuosisadan sydänsuru vangitsi minut välittömästi.  

Niin taitavaa laulunkirjoittamista, niin painokkaasti ja täsmällisesti esiintuotua tunnetta, niin... muotopuhdasta. Jotkut popkappaleet ovat oikeasti klassikkoja jo syntyessään.

Lyyti on myös bändi ja Toiveet ja helyt saa valtavaa lisäpontta siitä, että musiikillinen kokonaisuus on niin hyvin hallussa. Ajatonta toteutusta voisi kai kerkeimmin verrata Tori Amosin 90-luvun klassikkolevyihin, joilla bändipop kohtaa laulu- ja pianomeiningin suunnilleen samassa kultaisessa leikkauksessa, mutta kummankin lauluntekijän ääni on niin omanlaisensa, että vain hataraksi viitteeksi tuokin sopii, 

 36-minuuttisena levy on oikean mittainen ja jokainen kappale painokas osa kokonaisuutta. Näin tehdään musiikkia, joka kasvaa ajan saatossa ja jää elämään. Siitä uskallan olla varma. 

Merkittävyyden tunne on se elementti, joka nostaa Toiveet ja helyt vuoden muiden hienouksien yläpuolelle. 

Toiveet ja helyt Spotifyssa

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2021 huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle

 Vuosi lähestyy jälleen loppuaan ja vaikka aina on mahdollista, että jouluisien laulujen täyttämät viimeiset popviikot turauttavat ilmoille myös jotain muuta kammottavaa, niin uskon voivani tässä vaiheessa myöntää Salamaisema-blogin jo perinteeksi muodostuneen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden paskimmalle suomalaiselle populaarille sävelteokselle. 

Tämä ei ollut suuri kammokappaleiden vuosi, jossain vaiheessa tuntui jopa siltä että meikäläinen listapop on pahimmat Cheek-alhonsa selättänyt ja suuntaa kohti tervehenkisempiä ja ennen muuta musiikillisesti kiinnostavampia vesiä. Ja aivan mahdolliselta sellainen optimismi edelleen tuntuu, mutta vuonna kuin vuonna ilmestyy myös hirveää roskaa. Tänä vuonna esimerkiksi Jennin & Juhon supernolo Ujo poika ja Niilan feat. Repliikin jalkapallosurkeus Sukupolvien unelma tuntuivat kumpikin vuorollaan vahvoilta ehdokkailta palkinnon saajiksi.

Mutta loppuviikkoina kirkkaasti niiden ohi kiri kappale, joka julkaistiin jo kevällä, mutta kasvatti striimi- ja radiosuosiotaan jyrkästi loppuvuodesta ja tunkeutui sen myötä tietoisuuteeni tämän kisan selväksi voittajaksi asti. 

Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2021 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Olli Halosen jättihitti Pohjola. 

Kun "aateloin" Pohjolan tällä palkinnolla, haluan samalla nostaa esiin Mökkitie Recordsin kovin ristiriitaisen aseman suomalaisessa popelämässä. Vuosiahan "me kaikki" pilkkasimme Arttu Wiskarille tehtyjä populistisia veisuja emmekä juuri jaksaneet edes naureskella skenen muille artisteille, joillekin Hesa-Äijille. Mutta sitten jotain tapahtui ja Mökkitiestä tuli "hyvä juttu". Ja siis Wiskarista on kuoriutunut muutakin kuin pelkkä kihniöläisen baariin lattiarätti ja Erika Vikman on aidosti ilahduttava ilmiö, eli ei tämä Mökkitie-revival suinkaan olemattomalla pohjalla ole, mutta Olli Halosen Pohjola saa kysymään - siinä kuin vaikka Dannyn "paluulevy" - onko se kovin kestävälläkään pohjalla.

Olli Halonen on siis 33-vuotias kuopiolaistaustainen hahmo, joka vaikutti aiemmin Satin Circus -nimisessä "Suomen One Directionissa", joka yritti UMK:n kautta ja muutenkin pinnalle, mutta ei oikein lähtenyt. Taannoisessa Iltalehden haastattelussa Halonen synkistelee, miten tuntui että "sydän pysähtyy", kun musiikkiura ei vuosia yrittämälläkään tuntunut lähtevän käyntiin. 

No, nyt on lähtenyt. Uusimmalla Spotikan viikkolistalla Pohjola on harpannut joulubiisien keskelle jo seitsemänneksi ja radionostetta on samaan malliin. 

Miksi tämä nyt sitten on niin huono kappale? No, vaikka Halonen tekee biisinsä itse (Mökkitien Mika Laakkosen tosin toimiessa tuottajana), niin lähteä voidaan siitä, että kyseessä on suora pastissi Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla -avainteoksesta. Sama "Avicii goes Radio Suomipop" -tuotanto, samankaltainen luettelomainen teksti, jossa länkytetään suomalaisuuteen assosioituvista kliseistä. Halonen kuulostaakin latteine suomirock-äänineen Wiskarilta. Jos Suomessa olisi kunnollista Weird Al Yankovic -tyyppisen parodiamusiikin perinnettä, niin tämä menisi kenelle tahansa täydestä Weird Al -versiona Wiskarista. 

Parodiaversion auran täydentää se pieni mutta tavallaan ratkaiseva ero, että siinä missä Janne Rintala hehkuttelee Suomenmuotoisessa nimenomaan kansakuntamme epäonnistumisiin ja läheltä piti -tilanteisiin liittyviä kipupisteitä, niin Halosen visio ei ole riittänyt sen pidemmälle kuin luettelemaan yleensäkin jotain suomalaisuuteen liittyviä asioita. Siis olevinaan liittyviä.

Niinpä:

Suo, kuokka ja Jussi

Katajainen kansa

Halla viljaa korjaa

Torilla tavataan

Sisu, sauna ja Popeda

Ja sitten lisää kliseitä veren kusemisesta ja Corollasta ja etelänmatkoista ja pakkasesta.

Muistan kun keväällä 2000 osallistuin dosentti Teemu Ikosen yleisen kirjallisuuden luennoille kirjallisuuden modernismin kehitysvaiheista ja tyylisuunnista ja hän demonstroi surrealismia siten, että oli leikannut Victoria Beckhamin haastattelusta naistenlehdestä yksittäisiä sanoja irti, sekoittanut ne jonkinlaiseen kulhoon ja poimi niitä sitten sattumanvaraisessa järjestyksessä piirtoheitinkalvolle.

Olli Halonen on surrealisti. 

En oikein tiedä, miten muotoilisin varsinaisen Pohjola-biisiä heittaavan pointtini niin, että tulisin ymmärretyksi mahdollisimman oikein. En yritä tässä sanoa, että tällaisilla kappaleilla jotenkin lisätään perussuomalaisten suosiota enkä edes tiedä Halosesta taiteilijapersoonana paljon mitään enkä oikeastaan koe tätä siinä mielessä yhteiskunnalliseksi kysymyksenasetteluksi.

Mutta tavallaan on niin, että kansa fiilaa sitä viestiä, joka sille syötetään.

Ja niinpä kansa on tykännyt Erika Vikmanin voimalauluista ja uskon sen tehneen osaltaan Suomesta parempaa paikkaa.

Ja uskon itse asiassa, että aika moni sama ihminen tykkää Erika Vikmanista ja Olli Halosen Pohjolasta.

Liiketaloudellisesti Mökkitie on siis tehnyt oikean analyysin. Retoriikan tyyli on löytynyt, sellainen joka vetoaa.

Olisi toivottavaa, että yritettäisiin panostaa myös retoriikan tasoon tai yleensäkin pidettäisiin sitä edes etäisesti kiinnostavana aspektina. 

Ettei maailmasta tule vielä synkempi trollauksen areena kuin se jo on.

Pohjola-musiikkivideo

(Ja tuon videon estetiikka muuten tuo elävästi mieleen J-P-Siilin "legendaarisen" Härmä-elokuvan. Ja se on tasan oikea visuaalinen viitepiste Olli Halosen Pohjolalle.)

Salamaisema-palkinto vuoden 2020 parhaalle suomalaiselle levylle

 Tämä blogi pistää erikoisvuoden omalta osaltaan pakettiin myöntämällä kaikkien aikojen seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle.

Aiemmat Salamaisema-palkinnothan ovat saaneet:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund; Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 poikkeuksellisesti neljä levyä: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja
2018: Jukka Nousiainen: Ei kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123

2020 ei ollut palkinnon myöntämisen kannalta helppo vuosi. Hyvää musaa tuli todella paljon ja todella, todella hyvää musaa myös ainakin muutaman levyn verran. Loppumetreille asti tuli pohdittua kolmen tasaveroisen levyn järjestystä. Tämän Salamaisema-palkinnon olisivat aivan hyvin voineet saada Lasten hautausmaan IV tai Rosita Luun Samettisuu. Biisimateriaaliltaan upeita levyjä kumpikin, ja Lasten hautausmaan historiatietoisuus ja Rosita Luun vinksahtanut pop-tietoisuus palkitsivat syvästi tämän omituisen vuoden aikana.

Seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden 2020 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkilevystä saa kuitenkin Musta valo -yhtye albumistaan Tuleville sukupolville.

Haluan antaa palkinnon tasaveroisista ehdokkaista juuri Mustalle valolle siksikin, että yhtye on mielestäni naurettavan aliarvostettu. Tämä maa on pieni leikkikehä, joten tuntuisi odotuksenmukaiselta, että maailmanluokan post punkia edustava levy, joka pureutuu niin eeppisten sävellystensä kuin Lauri-Matti Parppein tekstien kautta aikamme tärkeimpiin ongelmakohtiin - sukupuolirooleihin ja -identiteetteihin, elämäntapavalintoihin, ilmastonmuutokseen - saisi huomiota sinä klassikkona, joka se on. 

Kaiken lisäksi Tuleville sukupolville sattui ilmestymään juuri niinä maaliskuun viikkoina, joina kulkutauti muutti kaiken. Levy sai tästä sellaisia oheismerkityksiä, joita yksikään rockyhtye ei varmasti ole tänä vuonna kaivannut.

Silti, yhtäkkiä, avausraidan manifesti "Kaikki mun ystävät on tulossa tänään" alkoi tuntua ihanalta toiveunelta ja toisen iskusävelmän skenaario "Musta valo soittaa mun talossani" unelmien korkeimmalta täyttymykseltä. Näitä biisejä tuli kuunneltua saatanan kovalla eikä vain haaveiltua ajasta, jolloin voi taas tavata ketä tahansa koska tahansa, vaan analysoitua sitäkin, mikä oma suhde kaveritason sosiaalisuuteen lopulta on. 

Kaikki mun ystävät manaa ehkä alkuperäisen tarkoituksensa mukaan paikalle mielikuvitusystäviä, Musta valo soittaa mun talossani voi niin ikään kuvailla luovan mielen voimaa kansoittaa pääkoppa musiikilla ja ihmisillä, mutta kevään karanteeniaikoina ne saivat kummallisen konkreettisia merkityksiä. Samoin Saariston lapset - pian kävi selväksi zoonoosin yhteys myös kieroutuneeseen luontosuhteeseemme, minkä myötä pandemia alkoi näyttäytyä vain ennakkovaroituksena kaikesta muusta ilmastonmuutoksen mukana tuleville sukupolville koituvasta.

Saariston lapset hahmotteleekin skenaarion, jossa Astrid Lindgrenin mitkään voimavarat tehdä Ruotsista hyvinvoiva Ruotsi eivät vain riittäneet. Ironista kyllä, läntisestä menestyjänaapuristamme tuli keväällä kauhisteltu esimerkki siitä, mitä kulkutauti voi tarkoittaa.

Ja meret nousee.

Tuleville sukupolville Spotifyssa

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2020 huonoimmalle suomalaiselle popbiisille

 Jaan nyt kolmatta kertaa palkintoni vuoden huonoimmalle suomalaiselle popbiisille. Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa -kammotus innoitti vuonna 2018 koko palkinnon ja sai itseoikeutetusti ensimmäisen sellaisen. Viime vuonna palkitsin Stereon ja Etan äänisaasteen Vuosien päästä. 

Huomautan taas, että palkintoa ei voi saada millä tahansa keskinkertaisuudella. On tehtävä jotain aidosti haitallista, elinympäristöämme huonontavaa. Haaveissani on popvuosi, jonka päätteeksi tätä palkintoa ei tarvitsisi edes myöntää. Tänä vuonna se oli itse asiassa melko lähellä. Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei ole mielekästä antaa kappaleelle, joka ei ole iso hitti, koska random-popjulkaisut hukkuvat yleiseen mediahälinään eikä kukaan enää kahden kuukauden päästä muista Herrojen tai Pasin ja Anssin edellistä singleä. 

Vuoden 2020 isoimmista suomihiteistä melkein kaikki olivat aivan siedettävää musiikkia tai jopa hyvää. 

Eivät sentään ihan kaikki. Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2020 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon huonoimmasta suomalaisesta popbiisistä saavat Elastinen ja Jenni Vartiainen kappaleestaan Epäröimättä hetkeekään. 

Heti alkuvuodesta ilmestynyt ja tähän mennessä yli 10,6 miljoonaa Spotify-soittoa kerännyt teos osoitti, että näinä Cheekin jälkeisinä aikoinakin uhriutuvalle patetialle on yhä käyttöä pop-valtavirran siinä osassa, jossa räp ja iskelmä kohtaavat luonnottomassa kulmassa. Siitä asti, kun Cheek breikkasi, on Elastinen ottanut roolia entisen suojattinsa toisen viulun soittajana ja sinä mukavampana "profeettana", joka tekee herkistyneitä kappaleita dysfunktionaalisen miehen eheytymisestä hennon naisenkäden silityksen alla. Elan viime vuosien korkein päämäärä tuntuu olevan soluttautuminen Suomen jokaiselle kesähääsoittolistalle. Projekti pääsi hyvään vauhtiin vuoden 2018 Supervoimii-hirvityksen myötä. Elastinen olisi hyvin voinut saada tämän palkinnon jo tuolloin ja saa kiittää vain Nikke Ankaraa siitä, ettei pystin nimi ole Supervoimii-palkinto. 

No, parempi myöhään jne. Epäröimättä hetkeekään -singlellä pelattiin selvästi varman päälle jo tähtiduettoasetelmasta alkaen. Sen enempää Ela kuin Jenni eivät ole enää niin isoja artisteja kuin vielä viitisen vuotta sitten, mutta epäilemättä yhteistyössä laskettiin olevan magiaa, jos kappale olisi oikea. 

Tämän varmistamiseksi biisiä tekemään haalittiin tavallaan kultasormi kummastakin leiristä, sillä säveltäjistä / tuottajista Antti "Rzy" Riihimäki on puuhastellut mm. Cheekin ja JVG:n materiaalin parissa ja Jukka Immonen tietysti tunnetaan Jenni Vartiaisen suuren läpimurron ajoilta sekä tämän tuottajana että silloisena puolisona. Epäröimättä hetkeekään lähti toki liikkeelle Ela-leirin produktiona, mutta sankarin itsensä mukaan heti alussa tuntui siltä, että Vartiainen lähtisi tähän mukaan ja "allekirjoittaisi tekstiajatuksen", mikä osoittautuikin oikeaksi oletukseksi.

Mikä sitten on Epäröimättä hetkeekään -tekstin ajatus? Se tiivistynee Elan ekan räppisäkeistön alkuriveihin:

Jee, palatseissa vietin yksin öitä 
Se kaikki oli merkityksetöntä
Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa
löysin mun onneni sun onnesi takaa

Elastinen toistaa siis täsmälleen samaa eetosta kuin jo Supervoimissakin: ainoastaan toimiva heteroparisuhde tekee epävarmasta ja sekoilevasta (joskin silti erittäin menestyvästä) miehestä kokonaisen ja harmonisen. Lapsia ei mainita yhtälön täydellistymisen erillisinä kriteereinä, mutta artistin haastattelujen perusteella tiedämme niitäkin tarvittavan. 

Elastinen onkin nykyään Cheek 2.0, joka saarnaa entisen profeettakollegansa tyhjäksi jättämällä maaperällä eheytymistä kaikesta siitä rikkinäisyydestä, mitä "Chekkonen" biiseissään koki: timantit ehkä olivat ikuisia, mutta gold diggerit olivat aina vaanimassa eikä maata kiertävän supertähden yksinäinen luksushotellielämä mahdollistanut kestäviä ihmissuhteita. Ela antaa ymmärtää olleensa tämän noidankehän vanki myös, mutta nyt hänellä ei ole enää hätää, koska hänellä on rakastava nainen vierellään.

Epäröimättä hetkeekään on tässä diskurssissa näennäinen edistysaskel, koska siihen on valjastettu tasaveroisena esiteltävä duettokumppani ja "tarina" (kuuluu lainausmerkkeihin) laadittu niin, että Vartiaisen esittämä siippa saa mieheltään kaikkea sitä samaa ehjyyttä ja varmuutta kuin tämä häneltä. Larppauksen onttouden paljastaa kuitenkin jo biisin musiikillinen muoto, kun Vartiaisen rooliksi jää toistaa monistettua kertosäettä kuin jonkinlainen halirobotti. Mitään kemiaa vokalistien välillä ei ole eikä tietenkään voikaan olla, sillä artisti Elastinen on jo vuosia sitten kehittänyt ilmaisunsa siihen oman peilikuvan tarkkailun äärimmäisyyspisteeseen, jossa muuta maailmaa on olemassa vain peilin kautta nähtynä usvaisena projektiona. Häneen verrattuna Knausgård on suuri kanssaihmisen ymmärtäjä. 

Kaiku Entertainmentin tiedotteessa kehutaan, miten "iso tuotanto" Epäröimättä hetkeekään on ja miten se soi peräti "jylhästi". Totta kyllä biisin jäykkä pauhu soikin ammattitaitoisempana paskana kuin samaa sabluunaa toisintaneen Uniikin loppuvuoden hitti Ehjää (feat. Tuuli). Tämä dynamiikalla leppäkeihästä heittävä tuotantotyyli on kuitenkin suomalaisen iskelmän monivaiheisen historian eittämättä nihkein aikalaismuoti. Toisaalta ilmaisutyylinä se sopii jaksuhalirobottien meemimusiikkiin ironisen hyvin. 

Kappaleen ainoa tarkoitus oli striimata yli 10 miljoonaa ja siihen se ylsi. Vittumaisena ihmisenä olen silti nauttinut siitä tosiseikasta, ettei Elastisen muu tänä vuonna julkaistu tuotanto ole hänen omilla mittareillaan kiinnostanut ketään. Jokainen "taiteilija", joka mittaa tekemisiään menestymisen kautta, ansaitsee mahdollisimman paljon epäonnistumisia. 

Epäröimättä hetkeekään Spotifyssa

 

Mummin kullat: No mitä - kategoriattomuuden ylistys ja melodista luomusitruunalimsaa

Osallistun kuukausittain Punk In Finland -keskustelufoorumin "piffiviisuihin" eli eräänlaiseen kymmenien käyttäjien levyraatiin, jolla on aina teema. Tässä kuussa se oli "kotimaan katsaus" ja tehtävänantona oli laittaa viimeisen kymmenen vuoden aikana levytettyjä suomalaisia biisejä.

En koskaan menesty tuossa raadissa, ja välillä sen tulokset ja niiden välittämä keskimääräinen PIF-musiikkimaku ärsyttävätkin. Mutta osallistun sitkeästi silti, koska aina sieltä löytää myös itselle uutta helvetin hienoa musiikkia.

Niin tässäkin kuussa. Turkulaisen Mummin kullat -yhtyeen kappale No mitä on julkaistu jo vuonna 2017, mutta oli minulle ensikosketus heidän musiikkinsa ylipäätään. Lumouduin täysin ja annoin tälle ilmeiselle tulevalle klassikolle täydet pisteeni. Laulu tuntuu niin merkittävältä, että siitä on kirjoitettava vähän lisääkin.

Laulu ja video. Tutustuin niihin samalla kertaa, ja nyt tuntuu vajavaiselta vain kuunnella biisiä, sillä Milja-Maaria Terhon video kuvittaa ilmeisyydet välttäen sen tunnetilat ja peruspointit ihan jäännöksettömän hyvin. Sen täytyy olla yksi parhaista suomalaisista musiikkivideoista ikinä.

Kappaleen nimi on siis No mitä. Se on suunnilleen mahdollisimman epämääräinen ja epänarratiivinen nimi poplaululle. Rohkea ratkaisu, sillä eihän noin nimetty biisi jää suorilta kenenkään mieleen. Mutta maaliinsa osuva ratkaisu, sillä samanlaista epämääräisyyttä ja vaiheilua ja niiden viimekätistä ihanuutta kappaleen tekstikin välittää.

Mummin kullat kutsuu itseään indie folk -yhtyeeksi, mutta tässä biisissä mennään aika vahvasti synapopin puolelle. Ei varmaan ole myöskään väärin manata Gösta Sundqvistin haamua irvistelemään tähän kohtaan. Konepop-taustan päällä kolmen vokalistin laulumelodiat ja stemmat etenevät niin virtaviivaisesti, ettei vastaavalle löydy suomipopista muitakaan esikuvia. Yhteistä Göstan kanssa on sekin, että kun luuli kappaleen jo saavuttaneen tarttuvuushuippunsa, varsinainen kertosäe vasta alkaa.

Nerokas popmusiikki aiheuttaa ihan melodiatasolla hyvän olon tunteita, ja No mitä on juuri tässä mielessä nerokas. Sitä tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Se on - hienostunutta musiikkia. En keksi parempaakaan ilmausta. Vähän niin kuin joisi oikein hyvää, oikeasti sitruunalta maistuvaa luomusitruunalimsaa.

Tässä koukuttavuudessa on juurikin ainekset siihen upeaan ristiriitaan tekstin kanssa. Sanoitus ei ole yksiselitteinen, mutta miksi olisikaan, koska se selvästi kertoo kategorioiden ahtaudesta, niihin sullomisen ja sulloutumisen typeryydestä ja ahdistavuudesta. No mitä on protestilaulu, mutta se pitää tajuta itse. Video auttaa siinä kyllä. Asioita - tauluja ja pehmokissaeläimiä - yritetään asettaa paikkoihin, joissa ne eivät pysy tai joihin ne eivät mahdu.

Kuvia vaan, ei ne mitään todista / missä ohjelmassa ne pakeni omasta kodista? 

Melodioiden, sanojen ja kuvien kädenlyönti toimii kaikkien elementtien eduksi. Kappale ja video luistelevat tiukasta otteesta aivan samaan tyyliin, mutta jäävät huutelemaan alitajunnan reunamille ja muistuttamaan siitä, että juuri tähän taiteeseen taipuvaisen ihmisyksilön pitikin pystyä, kliseiden sijaan.

No mitä on ilmeisellä tavalla myös feministinen kappale, mutta tässä on huomattava, että rooliodotukset ja helpot kategorisoinnit painavat kaikkia meitä alaspäin. Muutaman päivän aikana olen kuunnellut tämän laulun varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa, ja koko ajan selvemmin se on tuntunut teokselta, joka osaltaan kuljettaa minua melkein tähtiin asti, joka tapauksessa jonnekin, missä kaikki on juuri niin monimutkaista ja määritelmistä vapaata kuin kaiken kuuluukin olla.

No mitä -video Youtubessa