Kerkko Koskisen ja hänen kollektiivinsa ensimmäinen albumi ilmestyi elokuussa 2012 juuri sopivaan aikaan. Oli ehtinyt jo olla ikävä Koskisen suureellista melodraamaa, joka oli purrut parhaiten hänen kahdella lauletulla soololevyllään. Kollektiivissa naissolistien tähtitrio otti suurimman osan vokaalivastuusta, mutta levy onnistui väistämään ne banaalin aikalaiskuvauksen karikot, joille Ultra Bra vähän turhan usein ajautui Koskisen säveltäjän- ja sovittajanlahjoista huolimatta.
Kollektiivin ykkönen ilmestyi sitä paitsi aivan oikeaan vuodenaikaan. Loppukesässä on juuri sellaista kiihkeyttä ja katkeraa suloa, joita levyn parhaat laulutkin välittivät. Mielsin kokonaisuuden vahvasti slaavilaiseksi. Se johtui tietysti siitäkin, että mukana oli joitakin sävellyksiä Anna Ahmatovan runoihin, mutta kyllä monen muunkin laulun ylenpalttisen dramaattinen ja kipeä elämänkokemus tuntui musiikilliselta vastineelta jääkylmän vodkan juomiselle syysiltana.
Ylistin tuolloin levyä Nuorgamissa jokseenkin varauksetta, ja se on kestänyt kuuntelua hyvin. Luultavasti se on merkittävin Kerkko Koskisen tähän mennessä rakentama iisakinkirkko.
Sellaisena se säilyy myös Kerkko Koskinen Kollektiivi 2:n jälkeen. On tavallaan yllättävää, että toinen albumi ilmestyy näinkin pian - ehkä jopa yllättävää, että sellainen ylipäätään tulee. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että Koskisen taipumus tavoitella pieneen maahan vähän liian isoa musiikkia saattaa kostautua toteutumattomina suunnitelmina. Mutta ensimmäinen Kollektiivi-albumi myi kultaa ja sai yleisesti suotuisan vastaanoton, mikä lienee madaltanut kynnystä uusintayritykseen.
Valitettavasti tuntuu siltä, että standardeja on samalla laskettu. Musiikki pauhaa kyllä yhtä isona kuin viimeksikin, eikä nuottipaperia lie säästelty tätäkään levyä tehtäessä, mutta maksimalismi ei tietenkään tarkoita samaa kuin ainutlaatuisuus. Kollektiivin kakkoselta uupuu substanssia, ja jotkut tyylivalinnat tuntuvat yksiselitteisesti vääriltä. Tällä viittaan ennen kaikkea flirttailuun niin sanotun rockmusiikin kanssa: ajoittain liian raskaskätisiin komppeihin ja hieman nihkeään kitarointiin. Kun taustalla on suurimman osan ajasta runsaasti soittava puhallinsektio, käy musiikki helposti tukkoiseksi ilman tällaistakin.
On tosin todettava, että levy on musiikillisesti melko monipuolinen: joukossa on herkkävireisempiäkin kappaleita ja Kollektiivin debyytistä muistuttavaa mukaansa tempaavaa myrskyisyyttä. Hieman liian moni biisi tuntuu kuitenkin sävellyksellisestikin vähän kankealta, ja usein tähän yhdistyy tietty yliyrittämisen maku.
Pahimmat ongelmat ovat silti sanoituspuolella. Paula Vesalan korvaaminen Maija Vilkkumaalla ei Kollektiivin laulusoundin kannalta olisi suuri ongelma, vaikka ajoittain Vilkkumaan maneerit vähän särähtävätkin korvaan. Vilkkumaa on kuitenkin saanut keskeisen roolin myös sanoittajana: ensimmäiset kolme laulua ovat hänen teksteihinsä. Lisäksi tekstejä on Anni Sinnemäeltä, Erpo Pakkalalta, Paula Vesalalta, Yonalta ja Anna Viitalalta.
Yonaa lukuun ottamatta kaikkia käytettiin myös esikoisella, mutta nyt he tuntuvat päästäneen itsensä paljon helpommalla. Aivan erityisesti voisi kysyä: mitä ihmettä tapahtui Anna Viitalalle? Debyytillä oli häneltä useita loistavia tekstejä, varsinkin huikeaan duettobiisiin "Huone 232". Nyt Viitalan ainoa esiintyminen on tympäisevällä "Lokki"-kakkossinglellä, joka larppaa Ultra Brata huonommin kuin mihin edes Ultra Bra juuri koskaan pystyi.
Tytöt miettii mitä ne haluaa
olla raskaana vai humalassa
tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies
Puolet tyypeistä on poissa
ne on Berliinissä
siellä ei koskaan tule pilkkua
Aivan sitä samaa banaalia nuorten cityaikuisten "mielenmaisemaa", jota Ultra Bran "Ilmiöitä"-hirvitys yritti niin nokkelasti valottaa. Nyt vain tuo Berliini muistutuksena siitä, että hei, 2010-luku.
Vapauden kaipuusta ja sen edessä koetusta ahdistuksesta voisi kyllä olla levyn temaattiseksi johtotähdeksi, vaikka "Lokissa" aihepiiri latistetaankin merkityksettömäksi lätinäksi. Albumi alkaakin Vilkkumaan sanoittamalla, mahtipontisesti jyräävällä "Vapaudesta"-biisillä. Koskinen tuntuu tässä painavan kaasua pohjaan melkeinpä hampaat irvessä, mutta hyvältä kuulostavista riveistä huolimatta Vilkkumaa ei onnistu sanomaan juuri muuta kuin että sitähän voi mennä baariin tai sitten voi hankkia perheen.
Tosiaankin.
"Tallinnan lautta" -single on ollut meikäläiselle melkoinen korvamato keväisestä julkaisustaan saakka. Kappaletta on tullut soitettua varmaan aihepiirinkin takia, Tallinnan-laivat ovat tulleet viime vuosina etelänaapurissa reissatessa vähintään tutuiksi. Tallinnan-laiva on mitä ilmeisin metafora monellekin asialle, ja tämän Vilkkumaakin on toki tajunnut. Kyse on vaaran tunteen hakemisesta, yrityksestä paeta turvallista arkea heiluvaan laivaan, jonka kansi on liukas. Kun kaikki kuitenkin tietävät Tallinnan-laivan olevan tosiasiassa ikävystyttävän lattea ja samanlaisena vuodesta toiseen toistuva kokemus, ottaa Vilkkumaa samalla näppärästi ironisen etäisyyden teemaansa. Ei Tallinnan-laivassa ole mitään vaarallista, paitsi maksalle pidemmän päälle.
Kolmas Vilkkumaa-teksti Ole tyytyväinen nuorena on näistä epätasapainoisin. Siinä todetaan, että nuorena voi sekoilla ja vetää vaikka huumeita, mutta todelliset vallankumoukset tehdään myöhemmin, kun seestymisen myötä näkee maailman selvemmin. Tämähän on monessa tapauksessa totta, mutta minua hämää tekstin rakenne: ensin hoetaan ärsyttäviä juttuja blogeista ja baarinpöydässä itkemisestä, sitten aivan lopussa herkistytään aidosti merkittävän äärelle. Se heijastuu sävellyksessäkin: ensin rasittavaa hölkkää, sitten lyyrinen lopetus. Tämä on konseptuaalisuuden viemistä vähän turhan pitkälle, eikä nuoruuskaan kai pelkästään mussutusta ja nousuhumalaista uhoa ole.
Erpo Pakkala teki loistavia tekstejä Kerkon ensimmäisille soololevyille, mutta Kollektiivin parissa hän on onnistunut huonommin. Debyytin pikkunokkelin hetki "Isoäiti" saa jatkokseen kliseitä kierrättävät "Déja Vu"- ja "Häkkilintu"-tekstit. Jostain syystä Koskinen on tosin innoittunut säveltämään ensimmäisestä levyn komeimman ja ylevimmän eepoksen, jonka hän vielä laulaa pääosin itse - aina hyvä asia. Niinpä "Déja Vu" on kaikesta huolimatta levyn kärkiraita: teksti ei ole liian epäonnistunut, komea lopputulos saa senkin vaikuttamaan merkittävämmältä kuin se voisi luettuna koskaan tuntua.
Yona on epäilemättä levyn yllättävin sanoittajavalinta. "Raunioilta rakkautta" on hyvin yonamainen teksti, mikä hämmentää aluksi. Lopulta se nousee kuitenkin suosikikseni. Yonalta käy luonnostaan irtautuminen arkipäiväisyyksistä, hän vie Kollektiivin jonnekin mahdottomien rakkaudennäkyjen usvaiseen ja surullisenkauniiseen ihmemaahan, missä blogeista ja Berliinistä ei olla kuultukaan.
Harmi, että tässäkin laulussa pohjalla olevaa varovaista valssia on pitänyt rikkoa turhahkolla progeilulla.
Olen kirjoittanut tässä paljon teksteistä ja kenties kompromettoinut tämän valintani, kun kerran julistan levyn parhaaksi kappaleen, joka ei todellakaan ole sitä sanoituksensa takia. Ehkä tekstien keskinkertainen taso ei yksin olisi ongelma, jos musiikillinen paketti pysyisi paremmin kasassa. Mutta minusta Koskinen tekee kertomuksellista musiikkia, vaikka se kertomus tietysti syntyy viime kädessä nuottiviivastolla.
Paljon on kuitenkin kiinni siitä, mistä lauletaan. Jos haluaa tavoitella taivaita, ei voi aiheidensa tasolla jumittua jonnekin Helsingin kantakaupungin kuppiloiden ja yksiöiden tienoille. Nyt on liian suuren osan aikaa tehty juuri niin. Aivan aluksi ajattelinkin Kollektiivi kakkosen todella kaipaavan niitä Ahmatovan tai Aulikki Oksasen tekstejä, mutta tähän kokonaisuuteen ne eivät ehkä olisi istuneetkaan.
Ongelmassa on jotain samaa kuin siinä, minkä koin vaivaavan kevään kohuttua suurteosta, Pepe & Saimaata. Vuorenkorkuiset sävellykset eivät saaneet kruunukseen riittävän hyviä tekstejä. Willbergin levyä ei tosin niinkään vaivannut arkinen banaalius kuin hieman epämääräinen iskelmä-diibadaaba. Vaan niinpä Kollektiivin levylläkin - sitä Yonan tekstiä lukuun ottamatta - yritykset runollisempaan ilmaisuun ovat vailla suuruutta ja fokusta: kivan kuuloisia sanoja vain.
