sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Suunnitelmia vuodelle 2016

Salamaisema ei ole vuoden 2015 aikana ollut ihan hirveän aktiivinen - johtuen lähinnä ajanpuutteesta ja sen vähän ajan jakamisesta monen eri projektin kesken - eikä vuosi 2016 näytä tämän blogin osalta ainakaan sen hektisemmältä. Jotain aivan muuta on kuitenkin luvassa. Täältä voi lukea mitä.

Suuren osan ajastani tulee siis viemään sadan parhaan koskaan tehdyn suomenkielisen biisin listaus erillisen blogin muodossa. Toivottavasti Salamaiseman lukijat nauttivat näistä kirjoituksista, sillä tämän blogin melkoista hiljaiseloa tuo tulee tarkoittamaan, vaikka en ole tätäkään mitenkään lopettamassa. Ainakin joitakin kirjoituksia aion julkaista Salamaisemassakin, ja kenties vuosi 2017 on sitten sitäkin aktiivisempi.

torstai 17. joulukuuta 2015

Salamaiseman vuoden levy 2015

Tämän blogin toisen vuoden lähestyessä loppuaan on aika esittää subjektiivinen näkemykseni vuoden parhaasta levystä - kotimaisesta sellaisesta, koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia. Viime vuonna tittelin sai Scandinavian Music Groupin huikea Terminal 2.

Tänäkin vuonna on ilmestynyt melkoinen määrä upeita suomalaisia levyjä. Vaikea toisaalta kuvitella vuotta, jolloin näin ei olisi. Nostan esiin muutaman suosikin: Pekko Käpin ja K:H:H:L:n Sanguis meus, mama!, Pariisin Kevään Musta laatikko, Chisun Polaris, Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky, nyt viimeisimpänä rovaniemeläisen Autiomaa-yhtyeen loistava esikoislevy Lauluja sielun autiudesta.

Kaikkein paras suomalainen musiikki tuntuu siis tänä vuonna tulleen joko varsin valtavirtaisen popin tai varsin ei-valtavirtaisen suomalaisia ja uuden maailman suunnalta tulevia vaikutteita yhdistelevävn juurimusiikin suunnalta. Esimerkiksi suomiräp-osastolta ei valitettavasti ole tänä vuonna tullut klassikkostatusta tavoittelevia albumikokonaisuuksia, hyvää musiikkia toki kuitenkin.

Salamaiseman vuoden levy edustaa pintapuolisesti ajatellen roots-osastoa, mutta kaiken hyvän tällaisen musiikin tapaan Janne Westerlundin Marshland on syvästi itse koettua ilmaisua ja ihan tunteen tasolla tiukasti tässä hetkessä kiinni - siis antiteesi muodollisesti pätevälle museokamalle.

Plain Ride -vokalisti Westerlund on soololevyillään Suomen vaikuttavin blueslaulaja. Blues tarkoittaa tässä mielentilaa ja joitakin sovituksellisia ratkaisuja, vaikka niilläkin on yhtä lailla yhteyttä valkoisen puolen amerikkalaiseen perinnemusiikkiin: vanhimpaan kantriin ja sitä vanhempaan folk-traditioon. Melodisesti Westerlundin musiikissa taitaa ainakin näihin amatöörin korviin kuulua yhtä lailla ikiaikainen koilliseurooppalainen kansanlaulu ja vähän eurooppalainen taidemusiikkikin, joka tietysti on tavallaan samaa juurta.

Bluesia tästä tekee näiden laulujen koristelematon koti elämän synkemmällä laidalla, hautausmailla ja varjoisissa lehdoissa - mutta myös niiden puhdistavuus, niiden pyrkimys käsitellä kuolemaa ja surua niin, että elämä voisi jatkua.

Marshlandin vaikuttavin laulu "Long Tall Grass" sijoittuu rakastetun haudalle, samanlaiseen kevätpäivään kuin se vuosien takainen, jona onnellinen pariskunta katsoi vappumarssia ja tuuli puhalsi rakastetun hiukset sekaisin. Sama tuuli hautausmaan korkeaa ruohoakin tuivertaa, kertoja toteaa. Elämä on väliaikaista ja silti ikuista.

Blues ei ole itsesäälissä vellomisen taustamusiikkia. Se on luonteeltaan jäyhää ja hyväksyy sekä julmat tosiasiat että niiden kirvoittamat pakahduttavat tunteet: surun, ikävän, välillä epätoivonkin.

Siksi Marshland on loistavaa bluesia ja Janne Westerlund yksi tämän joutavanpäiväisen lätinän täyttämän ajan tärkeistä taiteilijoista.


Marshland Spotifyssa