Halusin käsitellä Johanna Kurkelaa tässä sarjassa, koska hänen viimeisen reilun 10 vuoden aikana nauttimaan suosioon nähden olen kuullut hänen musiikkiaan aika vähän. Eniten on tullut vastaan Marmoritaivas-läpimurtolevyn (2007) iso hitti Sun särkyä anna mä en, joka on omassa sentimentaalisessa sarjassaan hieno biisi, eikä sen suosiossa ole mitään yllättävää. Kenties ajattelin, että Kurkelan tuotannosta löytyy lisääkin tällaista perusnykyiskelmän latteuksia vähän syvempää tunnetta ja parempaa sävelmateriaalia. Hänellähän on vähän sellaista profiilia diipimmän ihmisen iskelmätähtenä, vähän jo semmoiseen laatuviihteen suuntaan ja näin. Kurkelan vähän etäinen, dramaattinen ja "eteerinen" imago vie ajatuksia samaan suuntaan, kuten tietysti on haluttukin.
Käsiteltäväksi levyksi valitsin kuitenkin Hyvästi, Dolores Hazen, lähinnä siksi, että se on Kurkelan toistaiseksi ainoa listaykkönen, vaikkei mitenkään riidattomasti hänen menestynein albuminsa. Tältä levyltä en kai ollut kuullut aiemmin mitään, en edes tuolloisen pariskunnan Paula Vesalan ja Lauri Vesalan tekemää Rakkauslaulua, joka on levyn ainoa, mutta varsin iso hitti. Semmoinen käsitys minulla on, että tämä, kuten erinäiset muutkin Kurkelan esitykset, ovat myöhempien aikojen isoimpia hää- ja kihlakaraokeklassikoita, ja levyn kuunneltuaan voi vain päätellä, että tämä aika suppea genre on ihan selvästi Kurkelan ominta metsästysmaastoa yleensäkin.
Selvin ensivaikutelma tästä levystä on, etten pidä Kurkelan laulutavasta. Hänen äänensä on klassisella / kliseisellä tavalla kaunis, mutta hän laulaa jotenkin tosi kireästi. Yhdistelmä on aika vaikean kuuloinen: kun laulu ei hengitä luonnollisesti, ei musiikillakaan ole siihen mahdollisuuksia. Äänikuva ajetaan tähtitaivaskuvioidun pahvipuristimen läpi ja sitten ulos tulee tähtitaivaskuvioista pahvia. Musiikkikin kuulostaa varsinkin levyn alkupuolella todella lattealta pop-iskelmältä. Kaija Koon jälkeisessä Suomessa tällaista koskettimin ja muovisin akustisin kitaroin ja laivabändikompein säestettyä pseudolohdullista bulkkia on tehty loputtomiin, ja kyllähän se tuntuu aina menevän ihmisiin täydestä, kun esittäjän persoona vain on jotenkin myytävissä.
Ennakko-oletukseni oli, että tässä olisi vähän enemmän yksisarvisromantiikkaa tai edes niitä K-marketin kelttipillejä, joita levyn parempaan päähän kuuluvassa Ilta saapuikin -biisissä sentään kuullaankin. Se parempi pää nyt ei ole kovin kummoista parhaimmistoa tässä tapauksessa kuitenkaan.
Mainittu Rakkauslaulu on varmasti ymmärrettävissä vetovoimaiseksi esitykseksi, jos tunnetila on semmoinen siirappiin alttarilla hukkuvan ihmisen tyyppinen. Toki biisissä on vahva "vaikeuksien kautta sinne alttarille" -fiilis, mikä on ainakin Suomessa tällaiselle esitykselle oikeastaan pakollinen kuvio, pitäähän sitä olla melankoliaakin, muuten suuri päivä ei tuntuisi miltään. Tänään ei satanutkaan, vaikka taivas on ollut painava pitkään. Siinä se hääpäivän toive, ja sen jälkeen modulaatio. No, Rakkauslaulu voi silti olla levyn toiseksi paras sävelmä, ainakin se on sen isoin sävelmä. Sitä ei vain ole helppoa kestää.
Omalle lapselle omistettujen biisien genreen kuuluva Ainutlaatuinen alkaa olla nimeään myöten vielä enemmän liikaa. Kuinka ollakaan, se on Teemu Brunilan säveltämä! Hänen ansaintalogiikkansa nokkeluus ja monipuolisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä.
Levyn loppupuolella taso kohenee hieman. Se paras sävelmä on Tuure Kilpeläisen tekemä Kosketusta vailla vapiseva mies, jonka Vuokko Hovattakin on levyttänyt, pikaisen netinselailun perusteella about samoihin aikoihin Kurkelan kanssa, niin että on vähän vaikea tältä pohjalta sanoa, onko se "tarkoitettu" jommalle kummalle. En edes tähän hätään muista, olenko kuullut Hovatan versiota, mutta moni tuttavani on siitä arvostaen puhunut, ja ainakin Hovatta on paljon Kurkelaa parempi laulaja ja muistaakseni noihin aikoihinkin sovittajanaan Kerkko Koskinen, joka tekee ihmeitä keskinkertaisemmallekin biisille. Kosketusta vailla vapiseva mies on Kurkelankin esittämänä hänen levynsä kohokohta, oikeasti hyvä sävellys ja vähän pateettisenakin toimiva teksti, jossa on oivallusta. Pitääpä kuunnella ensi tilassa Hovatan versio.
Tämän levyn biisintekijälista on toki melkoinen suomibulkin all stars -luettelo, siellä on edellä mainittujen lisäksi mm. Timo Kiiskistä, Juha Tapiota ja Eppu Kososta. Ja niin, onhan siellä Tuomas Holopainenkin. Satojen merien näkijä on hänen säveltämänsä ja suomeksi sanoittamansakin odotuksenmukainen herkkä balladi, joka uhkaa jo hukkua siihen kuusenkerkkämahlaan, mutta onhan siinä jossain todella arveluttavan tahmeassa mielentilassa jotain koskettavaakin, ja ainakin Holopaisen sanavarasto on vähän erilainen kuin levyn muiden tekstittäjien. Kertoisikohan se vaikkapa maailmaa kiertävän muusikon ja enimmäkseen Suomessa vaikuttavan muusikon ihmissuhteesta poikkeuksellisen runollista kiertotietä? Mene tiedä. Holopaisen sävellys on imelyydessään kuitenkin selvästi asiansa osaavan ihmisen työtä, siis "hienostunut".
Eppu Kososen käsialaa niin tekstin kuin sävelmän osalta on levyn päättävä nimibiisi, joka on itse asiassa varsin kaunis kappale, vaikka Kurkelan väkinäinen ylitulkinta ei sitäkään parhaalla tavalla palvele. Mietityttämään jää, miksi tämä levy on haluttu assosioida Vladimir Nabokovin Lolitaan siinä määrin, että sekä koko albumin että sen päätösbiisin nimi viittaavat klassikkoromaaniin. (Tietysti niin, ettei kriittistä Lolita-sanaa mainita kappaleenkaan tekstissä lainkaan, se olisi tässä viitekehyksessä kai liian provokatiivista, mutta Dolores Hazehan on teoksen päähenkilön oikea nimi, ja Kososen tekstilläkin on yhteytensä aiheeseen.)
Ehkä tämä siis on teemalevy viattomuuden lopusta ja aikuisuuden alkamisesta? Voisihan noita vastaavia diibadaaba-tulkintoja heittää muitakin, enkä minä tiedä, miten asia on tarkoitettu. Ihan kiinnostavalla tavalla tässä liikutaan pseudosyvällisyyden ja tarkoituksettoman tunnemassan välimaastossa, ja osa levystä yltää musiikillisestikin ainakin tavoittelemisen arvoisten paikkojen suuntaan. Melkoista sokerinkestävyyttä tämän kuunteleminen kokonaan silti vaatii.
48/100
Albumi Spotifyssa
lauantai 30. joulukuuta 2017
torstai 28. joulukuuta 2017
Alamaisema: Kotiteollisuus: Helvetistä itään (2003)
Uransa alkuvuosina Kotiteollisuus luokiteltiin "äkkivääräksi itäsuomalaiseksi rockiksi" tai jotain. Tätähän kuvaa bändin alkuperäinen nimi Hullu Ukko ja Kotiteollisuuskin. Se on "outo" nimi, mutta olen silti löytävinäni jonkinlaisen pointinkin, siis että joku hullu ite-taiteilijaukko vaikka työstää peltilautasiin ihmisnaamoja tai jotain. Pelkkä Kotiteollisuus taas ei nimenä kuulosta juuri sen kummemmalta kuin Apulanta, noihin aikoihin mikä tahansa yhdyssana tuntui kelpaavan rockbändin nimeksi. Kotiteollisuutena yhtye takoi asteittain suoristuvaa rockmetallia melko geneerisen synkillä ja/tai pahaenteisillä teksteillä. Vuosituhannen vaihteeseen tultaessa sillä alkoi silti olla hyviä kertosäehokemia (Jos sanon, Kädessäni) ja välillä yritystä aidosti koskettavaankin musiikkiin (Satu peikoista). Samoihin aikoihin suomenkielisen raskaan musiikin skene räjähti siinä määrin, että siitä tuli trendijuttu, oikeastaan "uusi suomirock", ja useat bändit alkoivat myydä varsin merkittäviä määriä, jotkut jopa todella merkittäviä.
Näistä hommista Kotiteollisuus hyötyi varmasti kaikkein eniten. Kuolleen kukan nimi (2002) oli jonkinlainen läpimurto, seuraavan vuoden Helvetistä itään kuitenkin se lopullinen täräytys ja varmastikin bändin suosituimmaksi jäävä levy. Hetkellisesti Trio Niskalaukaus oli vielä suositumpi, mutta he lopettivat vuosikausiksi, eikä Rautiaisen sooloura ottanut samanlaista tulta. Niskalaukauksen rajallinen elinkaari liittyy varmasti bändin yksipuiseen konseptiin, mutta ei Kotiteollisuus nähdäkseni ole sen monipuolisempi ollut. He vain ovat jaksaneet sitä suositun suomenkielisen rockbändin loputonta puurtamista levystä, kiertueesta ja festarista toiseen. Jouni Hynynen on saanut lisäpotkua sivutoimisesta urastaan modernina karjalaisena hauskuuttajana kolumnien ja kirjoiksi painettujen tuotosten muodossa. Pitkään Kotiteollisuuden levyt myivät yksinkertaisella reseptillä säännönmukaisen hyvin. Joitakin klassikkobiisejäkin tuli vielä melko myöhäisessä vaiheessa bändin uraa. Vasta viime vuosina bändin suosio tuntuu laantuneen ja toimintatahtikin hidastuneen ainakin vähän. Eiköhän Kotiteollisuus ala olla siinä pisteessä, jossa täytyy todella miettiä, voiko aivan sitä samaa tehdä koko lopputyöuransa ajan. Jotkuthan siihenkin näyttävät kykenevän, vaikkapa Klamydia ja Yö.
Helvetistä itään ei kuulosta mitenkään ratkaisevasti erilaiselta kuin sittemmin ilmestyneet Kotiteollisuus-levyt - ja oikeastaan perusresepti oli löytynyt jo sen kahdella edeltäjällä - mutta on tässä kuitenkin jotain sellaista, mikä selittää ajanhengen ohella juuri tämän asemaa bändin selvähkösti isoimpana hittinä. Ensinnäkin kyse on joiltakin osin väljästä teemalevystä, joka tuntuu kohdistavan sarkastisia piikkejä 2000-luvun alun nousukauden pinnalliseen elämänmenoon. Tällaisessa kritiikissä on se haaste, että sen pitäisi olla aika sivaltavaa, koska onhan vähän hölmöä pilkata pinnallisuutta pinnallisesti. Niinpä levyn aloittavan nimibiisin pistot Ikea-huonekalujen ja vaimon treenattujen pakaroiden ja makuuhuoneessa tapahtuvien vähän tuhmien asioiden suuntaan eivät oikein vakuuta. Mutta levyn suosion syistä puhuttaessa joutuu toki toteamaan, että varsin monia ne nimenomaan ovat vakuuttaneet, kyllä monelle musankuuntelijalle riittää tunne siitä, että laulaja on jotenkin samalla kannalla käsiteltävään asiaan kuin hän itse. Helvetistä itään -biisiä ei paranna se, että kyse on varsin junnaavasta, perusheviriffien varassa etenevästä tekeleestä, semmoisesta musiikillisesta lakaisukoneesta. Sama pätee kyllä hirvittävän suureen osaan Kotiteollisuuden koko tuotannosta. Yhtyeen tuntuu olevan hirveän vaikea saada itseään innostumaan soittamastaan musiikista.
Tilannehan on heti eri, kun bändi on onnistunut keksimään aidosti toimivan kertosäkeen. Kotiteollisuuden, jos minkä, tapauksessa kertosäe ratkaisee. Tällä levyllä onnistumisia on minusta 2-3 riippuen siitä, miten armollisessa mielentilassa olen. Vihaisempi ja nopeatempoisempi Viittä vaille vainaa on kirkkain sellainen, ja sen isä-poikasuhdetta varsin oivaltavasti ja omaperäisesti käsiteltävä teksti karttaa tyypillisimmät Hynys-kliseet. Sen merkitys levyn suosion kannalta on kuitenkin varmasti ollut aika vähäinen, ainakin verrattuna toiseen selvään onnistumiseen, eli levyn isoimpaan hittiin Minä olen. Tämän biisin tapauksessa heti introriffi kertoo, että nyt on tuloillaan siihen asti "kepeintä" Kotiteollisuus-matskua - siis melodian ja soitto-otteen puolesta. Toisaalta myös kappaleen teksti välittää bändin tuotannossa lähes ainutlaatuista elämänhalua ja -himoa, oikeastaan helvetin uhmakasta tahtoa elää ja rakastaa omalla tavallaan, vaikka maailma onkin täyttä paskaa. Jonkin verran tätä kappaletta raskauttavatkin liian kliseisiksi jäävät määritelmät sille, mikä maailmassa nyt sitten tarkkaan ottaen on pielessä, ja lyhyempi ja vähemmän toisteinenkin se saisi olla, mutta sen suosiota ei tarvitse ihmetellä.
Se ehkä-onnistuminen on sitten levyn kolmas ja niin ikään melko suosittu single Tämän taivaan alla, joka on lähes prototyyppi lukuisille myöhemmille Kotiteollisuus-kappaleille, mutta riittävän tarttuva kuulostaakseen ainakin joskus hyvältä. Esimerkiksi aiempi Kädessäni on kylläkin melkein sama biisi, mutta parempi.
Myönnettäköön, että levyn loppupuoliskolla bändi yrittää kokeilla vähän kokeellisempia ja hitaampia maisemia esim. Tuonen joutsen ja Kaksonen -biiseissä, joiden tekstitkin yrittävät olla eepillisempiä ja universaalimpia kuvauksia ihmisen osasta, kuolevaisuudesta, kosmisesta yksinäisyydestä, jne. mutta juuri tällaisissa esityksissä bändin melodinen heikkous kuuluu selvimpänä. Suoraan sanottuna Kotiteollisuus on varmasti epämusikaalisimpia tässäkään maassa koskaan suosituksi nousseita yhtyeitä. Sen melodiat eivät "lähde" kuin yllä mainittujen kaltaisissa poikkeustapauksissa, ja Hynynen on laulajana niin rajoittunut, että vain pieni osa Kotiteollisuuden aika rajoittuneesta materiaalistakaan palvelee hänen vähäisiä vahvuuksiaan.
Kun tyylilajiksi on valittu matalilla taajuuksiilla hiihtelevä hevi, ei mikään muukaan ns. subliimi elementti pääse pelastamaan kokonaiskuvaa apeudelta. Sikäli Kotiteollisuuden musiikki toki kuulostaa aiheilta, joista Hynynen laulaa.
Levyn nimi on tietysti viittaus John Steinbeckin klassikkoromaaniin Eedenistä itään. Kun levy kertoo aika selvästi Suomesta kerrontahetkellä, niin mikä se lännessä oleva helvetti nyt sitten on? Nimibiisistä päätellen vastaus olisi kulutuskulttuurin läpitunkema länsimaailma. Välittömästi Suomesta länteen on Ruotsi, josta biisissä mainittu Ikeakin tulee. Tietysti Kotiteollisuuden itäsuomalaisuus on varmaan jokin läpänomainen tausta otsikolle.
52/100
Levy Spotifyssa
Näistä hommista Kotiteollisuus hyötyi varmasti kaikkein eniten. Kuolleen kukan nimi (2002) oli jonkinlainen läpimurto, seuraavan vuoden Helvetistä itään kuitenkin se lopullinen täräytys ja varmastikin bändin suosituimmaksi jäävä levy. Hetkellisesti Trio Niskalaukaus oli vielä suositumpi, mutta he lopettivat vuosikausiksi, eikä Rautiaisen sooloura ottanut samanlaista tulta. Niskalaukauksen rajallinen elinkaari liittyy varmasti bändin yksipuiseen konseptiin, mutta ei Kotiteollisuus nähdäkseni ole sen monipuolisempi ollut. He vain ovat jaksaneet sitä suositun suomenkielisen rockbändin loputonta puurtamista levystä, kiertueesta ja festarista toiseen. Jouni Hynynen on saanut lisäpotkua sivutoimisesta urastaan modernina karjalaisena hauskuuttajana kolumnien ja kirjoiksi painettujen tuotosten muodossa. Pitkään Kotiteollisuuden levyt myivät yksinkertaisella reseptillä säännönmukaisen hyvin. Joitakin klassikkobiisejäkin tuli vielä melko myöhäisessä vaiheessa bändin uraa. Vasta viime vuosina bändin suosio tuntuu laantuneen ja toimintatahtikin hidastuneen ainakin vähän. Eiköhän Kotiteollisuus ala olla siinä pisteessä, jossa täytyy todella miettiä, voiko aivan sitä samaa tehdä koko lopputyöuransa ajan. Jotkuthan siihenkin näyttävät kykenevän, vaikkapa Klamydia ja Yö.
Helvetistä itään ei kuulosta mitenkään ratkaisevasti erilaiselta kuin sittemmin ilmestyneet Kotiteollisuus-levyt - ja oikeastaan perusresepti oli löytynyt jo sen kahdella edeltäjällä - mutta on tässä kuitenkin jotain sellaista, mikä selittää ajanhengen ohella juuri tämän asemaa bändin selvähkösti isoimpana hittinä. Ensinnäkin kyse on joiltakin osin väljästä teemalevystä, joka tuntuu kohdistavan sarkastisia piikkejä 2000-luvun alun nousukauden pinnalliseen elämänmenoon. Tällaisessa kritiikissä on se haaste, että sen pitäisi olla aika sivaltavaa, koska onhan vähän hölmöä pilkata pinnallisuutta pinnallisesti. Niinpä levyn aloittavan nimibiisin pistot Ikea-huonekalujen ja vaimon treenattujen pakaroiden ja makuuhuoneessa tapahtuvien vähän tuhmien asioiden suuntaan eivät oikein vakuuta. Mutta levyn suosion syistä puhuttaessa joutuu toki toteamaan, että varsin monia ne nimenomaan ovat vakuuttaneet, kyllä monelle musankuuntelijalle riittää tunne siitä, että laulaja on jotenkin samalla kannalla käsiteltävään asiaan kuin hän itse. Helvetistä itään -biisiä ei paranna se, että kyse on varsin junnaavasta, perusheviriffien varassa etenevästä tekeleestä, semmoisesta musiikillisesta lakaisukoneesta. Sama pätee kyllä hirvittävän suureen osaan Kotiteollisuuden koko tuotannosta. Yhtyeen tuntuu olevan hirveän vaikea saada itseään innostumaan soittamastaan musiikista.
Tilannehan on heti eri, kun bändi on onnistunut keksimään aidosti toimivan kertosäkeen. Kotiteollisuuden, jos minkä, tapauksessa kertosäe ratkaisee. Tällä levyllä onnistumisia on minusta 2-3 riippuen siitä, miten armollisessa mielentilassa olen. Vihaisempi ja nopeatempoisempi Viittä vaille vainaa on kirkkain sellainen, ja sen isä-poikasuhdetta varsin oivaltavasti ja omaperäisesti käsiteltävä teksti karttaa tyypillisimmät Hynys-kliseet. Sen merkitys levyn suosion kannalta on kuitenkin varmasti ollut aika vähäinen, ainakin verrattuna toiseen selvään onnistumiseen, eli levyn isoimpaan hittiin Minä olen. Tämän biisin tapauksessa heti introriffi kertoo, että nyt on tuloillaan siihen asti "kepeintä" Kotiteollisuus-matskua - siis melodian ja soitto-otteen puolesta. Toisaalta myös kappaleen teksti välittää bändin tuotannossa lähes ainutlaatuista elämänhalua ja -himoa, oikeastaan helvetin uhmakasta tahtoa elää ja rakastaa omalla tavallaan, vaikka maailma onkin täyttä paskaa. Jonkin verran tätä kappaletta raskauttavatkin liian kliseisiksi jäävät määritelmät sille, mikä maailmassa nyt sitten tarkkaan ottaen on pielessä, ja lyhyempi ja vähemmän toisteinenkin se saisi olla, mutta sen suosiota ei tarvitse ihmetellä.
Se ehkä-onnistuminen on sitten levyn kolmas ja niin ikään melko suosittu single Tämän taivaan alla, joka on lähes prototyyppi lukuisille myöhemmille Kotiteollisuus-kappaleille, mutta riittävän tarttuva kuulostaakseen ainakin joskus hyvältä. Esimerkiksi aiempi Kädessäni on kylläkin melkein sama biisi, mutta parempi.
Myönnettäköön, että levyn loppupuoliskolla bändi yrittää kokeilla vähän kokeellisempia ja hitaampia maisemia esim. Tuonen joutsen ja Kaksonen -biiseissä, joiden tekstitkin yrittävät olla eepillisempiä ja universaalimpia kuvauksia ihmisen osasta, kuolevaisuudesta, kosmisesta yksinäisyydestä, jne. mutta juuri tällaisissa esityksissä bändin melodinen heikkous kuuluu selvimpänä. Suoraan sanottuna Kotiteollisuus on varmasti epämusikaalisimpia tässäkään maassa koskaan suosituksi nousseita yhtyeitä. Sen melodiat eivät "lähde" kuin yllä mainittujen kaltaisissa poikkeustapauksissa, ja Hynynen on laulajana niin rajoittunut, että vain pieni osa Kotiteollisuuden aika rajoittuneesta materiaalistakaan palvelee hänen vähäisiä vahvuuksiaan.
Kun tyylilajiksi on valittu matalilla taajuuksiilla hiihtelevä hevi, ei mikään muukaan ns. subliimi elementti pääse pelastamaan kokonaiskuvaa apeudelta. Sikäli Kotiteollisuuden musiikki toki kuulostaa aiheilta, joista Hynynen laulaa.
Levyn nimi on tietysti viittaus John Steinbeckin klassikkoromaaniin Eedenistä itään. Kun levy kertoo aika selvästi Suomesta kerrontahetkellä, niin mikä se lännessä oleva helvetti nyt sitten on? Nimibiisistä päätellen vastaus olisi kulutuskulttuurin läpitunkema länsimaailma. Välittömästi Suomesta länteen on Ruotsi, josta biisissä mainittu Ikeakin tulee. Tietysti Kotiteollisuuden itäsuomalaisuus on varmaan jokin läpänomainen tausta otsikolle.
52/100
Levy Spotifyssa
tiistai 19. joulukuuta 2017
Alamaisema: Kaija Koo: Tuulten viemää (1993)
Monenlaista musiikkialalla yrittäneen Kaija Koon läpimurtolevy Tuulten viemää olikin sitten melkoinen läpimurto, sillä n. 175 000 kappaleen myynnillään se on Suomen seitsemänneksi myydyin albumi koskaan. Kaiken lisäksi sen voi katsoa olennaisilta osin käynnistäneen uran, joka jatkuu edelleen yhtenä maan suosituimmista artisteista, joskin viime vuosikymmen oli hieman vaisumpi välivaihe. Striimausaikakaudella Kaija Koo onkin sitten löytänyt aivan uudenlaisia yleisöjä, tehnyt yhteistyötä vaikkapa Cheekin kanssa, esiintynyt Vain elämää -sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja tehnyt melkoisen osan kaikkein isoimmista hiteistään.
Hän on siis harvinaisen ajankohtainen artisti tähän sarjaan, niin kuin tietysti viimeksi käsitelty Anssi Kelakin. Näitä kahta yhdistää valtavan hyvin menestynyt debyytti/läpimurtolevy, muutaman vuoden kuluttua alkanut laskukausi ja onnistunut paluu uuden musabisnesaikakauden toimintamalleja hyödyntämällä - ja Vain elämää. Hyvin erilaisiakin heidän reittinsä silti ovat, ja erilaista on toki musiikkikin. Myöskään Kaija Koon Tuulten viemää ei juuri tuppaa klassikkomainintoja saamaan, vaikka artistina hänellä ehkä jonkinlainen klassikkostatus jo onkin.
Mutta jos näitä aakkosjärjestyksen mielivaltaisesti kirvoittamia vertailuja Nummelaan jatketaan, niin siinä missä Kela on tehnyt sittemmin parempia levyjä, ansaitsisi Kaija Koo glooriaa nimenomaan kahden ensimmäisen albuminsa perusteella. Ne molemmat todella ovat suomalaisia iskelmäpop-klassikkoja, lähes täydellisiä teoksia genressä, jossa sellaisia harvemmin tapaa.
Tuulten viemään voi nähdä suhteutuvan ilmestymisaikansa musiikilliseen maisemaan melko samaan tapaan kuin Nummelan omaansa. Ihan yksi yhteen tämä rinnastus ei mene, ehkä 90-luvun alkupuolen Suomessa soundeja omaksuttiin hitaammin kuin 2000-luvun taitteessa, tai sitten Kaija Koolla ja hänen säveltäjämiehellään Markku Impiöllä ei ollut tarkoituksenakaan tehdä mitään niin ajantasaista. Silti levyllä kuuluu selvästi sellainen kansainvälisessä vähän aikuisemmassa popissa 90-luvun alkuun mennessä kiteytynyt, väljästi sanoen elektroakustinen äänimaisema - konerummut, paksu syntikkamatto, seassa vähän akustista tai sähköistä kitaraa. Suomelle tyypillistä lienevät melodiset ja välillä instrumentaation tasollekin yltävät muistumat yleiseurooppalaisista popularisoiduista kansanmusiikkihommista. Jälkikasarin mahtipontinen kaiku soi tällä levyllä melkein kaikkialla, mikä on yksi dramaattinen ero Nummelan minimalismiin. Itse kappaleet eivät silti ole paisuteltuja, vaan hyvinkin kompakteja poplauluja, melkeinpä moderneja folksävelmiä.
Yksi ilmeinen referenssipiste varsinkin Kuka keksi rakkauden -jättihitille - joka Kaija Koon varsinaisesti breikkasi - on tietysti Mike Oldfieldin ja Maggie Reillyn vuoden 1983 new age -romantiikkaa ja söpöä folkpoppia yhdistelevä Moonlight Shadow, joka oli Suomessa todella iso menestys ja jonka merkityksestä meikäläisen aikuisehkon popin estetiikalle pitäisi puhua ja kirjoittaa paljon enemmän: hatusta voisin repäistä väitteen, että se on yksi kymmenestä ulkomaisesta biisistä, jotka ovat eniten vaikuttaneet suomalaiseen populaarimusiikkiin. Juuri niihin aikoihin, kun Tuulten viemää ilmestyi, lauloin sitä itse kerran toisensa jälkeen rovaniemeläisen yläasteen musiikkiluokassa, halusin tai en.
Tällaisten pintapuolisten tekijöiden alta löytyvät tietysti ne Tuulten viemään menestyksen todella ratkaisseet tekijät: todella kova biisimateriaali ja Kaija Koon laulajapersoona ja hänen ja Impiön tekemät sanoitukset. Joiltakin osin levyn soundimaailma kuulostaa vähän vanhentuneelta, mutta itse kappaleet ovat tänä päivänä aivan yhtä tehokkaita kuin vuonna 1993, tehokkaampiakin, kun helvetin hyvän biisin merkitys on kutistunut listapopissa olemattomiin. Tavanomaisella tämänkin aikakauden iskelmä- tai valtavirtapoplevyllä voi olla muutama osuma ja paljon täytettä, mutta Tuulten viemäällä asia menee karkeasti ottaen toisin päin. Se ehkä kärsii vähän cd:n kultakaudelle tyypillisestä biisijärjestyksestä, jossa kovimmat ammukset tykitellään heti alkuun ja vähemmän kovat säästetään viimeisiksi, kun levyä ei ole enää tarvinnut ajatella a- ja b-puolten kannalta. Mutta alkuperäisen Tuulten viemää -painoksen 11 biisistä niitä todella kovia on ensimmäiset seitsemän, eivätkä viimeiset neljäkään huonoja ole, ainoastaan "ihan hyviä".
Luetellaanpa noita biisejä levyn alusta: Kuka keksi rakkauden, Viimeinen lento, Niin kaunis on hiljaisuus, Hanat aukeaa, Tule lähemmäs beibi, Kylmä ilman sua, Tuulten viemää... Aivan hämmentävä putki klassikoita. Enpä taida tietää ainoatakaan toista edes väljästi tämänsorttista suomalaista levyä, joka voisi rehvastella aivan vastaavalla tyrmäysiskujen sarjalla. Biisit ovat vieläpä tunnelmiltaan ja toteutukseltaan sen verran erilaisia, ettei mitään puutumisefektiä pääse syntymään.
Mitä tulee teksteihin, niiden valtava samastumispinta ja omaleimaiset tavat ilmaista lukemattomille kuulijoille tuttuja tunteita ovat tässä tietysti hyvin ratkaisevassa roolissa. Tärkeää on huomata, ettei Tuulten viemää ole muotonsa puolesta mitään pseudominäkerrontaa tai ensimmäisen persoonan tilitysmusaa, vaan useimmat tekstit ovat kolmannessa persoonassa kerrottuja tarinoita tai tilannekuvia - oikeastaan sekoitus kumpaakin strategiaa, sillä folk-pohjaisen musiikin varsinaista narratiivisuutta yksityiskohtineen ei teksteistä löydä, mutta silti rivien välissä on aivan selviä tarinahahmotelmia, jotka kuulija voi sitten täydentää itse. Kaija Koon hyvin vilpitön ja intensiivinen laulajapersoona viimeistelee nämä biisit pienoismaailmoiksi, joista sadat tuhannet ihmiset ovat voineet löytää jotain itseään koskettavaa. Tulkinta heijastelee erinomaisesti myös sellaista, sanoisiko ikiaikaisen ja modernin kohtauspintaa, jolla tekstit tuntuvat liikkuvan. Sellainen oli ehkä erityisen paikallaan varhaispostmodernissa ja sitten jo lamaan syöksyneessä Suomessa, ja tästä on muitakin esimerkkejä. Samaa kai jokin Rafaelin enkelikin edustaa, Lentäjän poika taas voisi olla Viimeisen lennon suora esikuva, mene tiedä. Joka tapauksessa näissä teksteissä tupakkaa polttavat tytöt haluaisivat unohtaa, unelmien rakastavaiset kulkevat arkisessa elämässään toistensa ohi, läheisyyttä kaivataan, mutta harvemmin saadaan.
Mainittu Viimeinen lento on oikeastaan levyn kiehtovin sanoitus. Se tasapainoilee hyvin täsmällisesti konkreettisen tarinan ja paljon syvemmälle menevän metaforan välissä. Se on optimaalisen samastuttava kappale, koska jokainen voi sovittaa siihen jonkin oman kokemuksensa. Sama taitaa olla levyn (ja ehkä Kaija Koon myöhempienkin sanoitusten) salaisuus ylipäätään.
Sen ja yhtä herkän, eniten "kansanmusiikillisen" (melkeinpä Nordmania ennakoivan) Niin kaunis on hiljaisuus -helmen jälkeen tulevat räväkämmät klassikot Hanat aukeaa ja Tule lähemmäs beibi toimivat biisijärjestyksessä niin hyvin, että juuri tämä neljän kappaleen putki edustaa Kaija Koon musiikkia selvästi parhaimmillaan. Vuoden 1995 Tuulikellolta löytyy kyllä ihan yhtä hyviä biisejä, kuten upea Maailman tuulet vie. Sen jälkeen konsepti alkoi vähän väsähtää ajoittaisista klassikoista huolimatta - ja mitä tulee uudempaan Kaija Koohon, niin kyllähän ainakin Kaunis, rietas, onnellinen on kiistatta sukupolvet ylittävä voimautumisklassikko ja yksi tämän vuosikymmenen merkittävimmistä popkappaleista tässä maassa.
86/100
Hanat aukeaa Youtubessa
Tuulten viemää -juhlapainos Spotifyssa . (Sisältää alkuperäisen levyn ohella vain perään lätkäistyt eurodancemman version Tule lähemmäs beibistä ja vielä herkemmäksi tarkoitetun tulkinnan Kylmä ilman sua -balladista.)
Hän on siis harvinaisen ajankohtainen artisti tähän sarjaan, niin kuin tietysti viimeksi käsitelty Anssi Kelakin. Näitä kahta yhdistää valtavan hyvin menestynyt debyytti/läpimurtolevy, muutaman vuoden kuluttua alkanut laskukausi ja onnistunut paluu uuden musabisnesaikakauden toimintamalleja hyödyntämällä - ja Vain elämää. Hyvin erilaisiakin heidän reittinsä silti ovat, ja erilaista on toki musiikkikin. Myöskään Kaija Koon Tuulten viemää ei juuri tuppaa klassikkomainintoja saamaan, vaikka artistina hänellä ehkä jonkinlainen klassikkostatus jo onkin.
Mutta jos näitä aakkosjärjestyksen mielivaltaisesti kirvoittamia vertailuja Nummelaan jatketaan, niin siinä missä Kela on tehnyt sittemmin parempia levyjä, ansaitsisi Kaija Koo glooriaa nimenomaan kahden ensimmäisen albuminsa perusteella. Ne molemmat todella ovat suomalaisia iskelmäpop-klassikkoja, lähes täydellisiä teoksia genressä, jossa sellaisia harvemmin tapaa.
Tuulten viemään voi nähdä suhteutuvan ilmestymisaikansa musiikilliseen maisemaan melko samaan tapaan kuin Nummelan omaansa. Ihan yksi yhteen tämä rinnastus ei mene, ehkä 90-luvun alkupuolen Suomessa soundeja omaksuttiin hitaammin kuin 2000-luvun taitteessa, tai sitten Kaija Koolla ja hänen säveltäjämiehellään Markku Impiöllä ei ollut tarkoituksenakaan tehdä mitään niin ajantasaista. Silti levyllä kuuluu selvästi sellainen kansainvälisessä vähän aikuisemmassa popissa 90-luvun alkuun mennessä kiteytynyt, väljästi sanoen elektroakustinen äänimaisema - konerummut, paksu syntikkamatto, seassa vähän akustista tai sähköistä kitaraa. Suomelle tyypillistä lienevät melodiset ja välillä instrumentaation tasollekin yltävät muistumat yleiseurooppalaisista popularisoiduista kansanmusiikkihommista. Jälkikasarin mahtipontinen kaiku soi tällä levyllä melkein kaikkialla, mikä on yksi dramaattinen ero Nummelan minimalismiin. Itse kappaleet eivät silti ole paisuteltuja, vaan hyvinkin kompakteja poplauluja, melkeinpä moderneja folksävelmiä.
Yksi ilmeinen referenssipiste varsinkin Kuka keksi rakkauden -jättihitille - joka Kaija Koon varsinaisesti breikkasi - on tietysti Mike Oldfieldin ja Maggie Reillyn vuoden 1983 new age -romantiikkaa ja söpöä folkpoppia yhdistelevä Moonlight Shadow, joka oli Suomessa todella iso menestys ja jonka merkityksestä meikäläisen aikuisehkon popin estetiikalle pitäisi puhua ja kirjoittaa paljon enemmän: hatusta voisin repäistä väitteen, että se on yksi kymmenestä ulkomaisesta biisistä, jotka ovat eniten vaikuttaneet suomalaiseen populaarimusiikkiin. Juuri niihin aikoihin, kun Tuulten viemää ilmestyi, lauloin sitä itse kerran toisensa jälkeen rovaniemeläisen yläasteen musiikkiluokassa, halusin tai en.
Tällaisten pintapuolisten tekijöiden alta löytyvät tietysti ne Tuulten viemään menestyksen todella ratkaisseet tekijät: todella kova biisimateriaali ja Kaija Koon laulajapersoona ja hänen ja Impiön tekemät sanoitukset. Joiltakin osin levyn soundimaailma kuulostaa vähän vanhentuneelta, mutta itse kappaleet ovat tänä päivänä aivan yhtä tehokkaita kuin vuonna 1993, tehokkaampiakin, kun helvetin hyvän biisin merkitys on kutistunut listapopissa olemattomiin. Tavanomaisella tämänkin aikakauden iskelmä- tai valtavirtapoplevyllä voi olla muutama osuma ja paljon täytettä, mutta Tuulten viemäällä asia menee karkeasti ottaen toisin päin. Se ehkä kärsii vähän cd:n kultakaudelle tyypillisestä biisijärjestyksestä, jossa kovimmat ammukset tykitellään heti alkuun ja vähemmän kovat säästetään viimeisiksi, kun levyä ei ole enää tarvinnut ajatella a- ja b-puolten kannalta. Mutta alkuperäisen Tuulten viemää -painoksen 11 biisistä niitä todella kovia on ensimmäiset seitsemän, eivätkä viimeiset neljäkään huonoja ole, ainoastaan "ihan hyviä".
Luetellaanpa noita biisejä levyn alusta: Kuka keksi rakkauden, Viimeinen lento, Niin kaunis on hiljaisuus, Hanat aukeaa, Tule lähemmäs beibi, Kylmä ilman sua, Tuulten viemää... Aivan hämmentävä putki klassikoita. Enpä taida tietää ainoatakaan toista edes väljästi tämänsorttista suomalaista levyä, joka voisi rehvastella aivan vastaavalla tyrmäysiskujen sarjalla. Biisit ovat vieläpä tunnelmiltaan ja toteutukseltaan sen verran erilaisia, ettei mitään puutumisefektiä pääse syntymään.
Mitä tulee teksteihin, niiden valtava samastumispinta ja omaleimaiset tavat ilmaista lukemattomille kuulijoille tuttuja tunteita ovat tässä tietysti hyvin ratkaisevassa roolissa. Tärkeää on huomata, ettei Tuulten viemää ole muotonsa puolesta mitään pseudominäkerrontaa tai ensimmäisen persoonan tilitysmusaa, vaan useimmat tekstit ovat kolmannessa persoonassa kerrottuja tarinoita tai tilannekuvia - oikeastaan sekoitus kumpaakin strategiaa, sillä folk-pohjaisen musiikin varsinaista narratiivisuutta yksityiskohtineen ei teksteistä löydä, mutta silti rivien välissä on aivan selviä tarinahahmotelmia, jotka kuulija voi sitten täydentää itse. Kaija Koon hyvin vilpitön ja intensiivinen laulajapersoona viimeistelee nämä biisit pienoismaailmoiksi, joista sadat tuhannet ihmiset ovat voineet löytää jotain itseään koskettavaa. Tulkinta heijastelee erinomaisesti myös sellaista, sanoisiko ikiaikaisen ja modernin kohtauspintaa, jolla tekstit tuntuvat liikkuvan. Sellainen oli ehkä erityisen paikallaan varhaispostmodernissa ja sitten jo lamaan syöksyneessä Suomessa, ja tästä on muitakin esimerkkejä. Samaa kai jokin Rafaelin enkelikin edustaa, Lentäjän poika taas voisi olla Viimeisen lennon suora esikuva, mene tiedä. Joka tapauksessa näissä teksteissä tupakkaa polttavat tytöt haluaisivat unohtaa, unelmien rakastavaiset kulkevat arkisessa elämässään toistensa ohi, läheisyyttä kaivataan, mutta harvemmin saadaan.
Mainittu Viimeinen lento on oikeastaan levyn kiehtovin sanoitus. Se tasapainoilee hyvin täsmällisesti konkreettisen tarinan ja paljon syvemmälle menevän metaforan välissä. Se on optimaalisen samastuttava kappale, koska jokainen voi sovittaa siihen jonkin oman kokemuksensa. Sama taitaa olla levyn (ja ehkä Kaija Koon myöhempienkin sanoitusten) salaisuus ylipäätään.
Sen ja yhtä herkän, eniten "kansanmusiikillisen" (melkeinpä Nordmania ennakoivan) Niin kaunis on hiljaisuus -helmen jälkeen tulevat räväkämmät klassikot Hanat aukeaa ja Tule lähemmäs beibi toimivat biisijärjestyksessä niin hyvin, että juuri tämä neljän kappaleen putki edustaa Kaija Koon musiikkia selvästi parhaimmillaan. Vuoden 1995 Tuulikellolta löytyy kyllä ihan yhtä hyviä biisejä, kuten upea Maailman tuulet vie. Sen jälkeen konsepti alkoi vähän väsähtää ajoittaisista klassikoista huolimatta - ja mitä tulee uudempaan Kaija Koohon, niin kyllähän ainakin Kaunis, rietas, onnellinen on kiistatta sukupolvet ylittävä voimautumisklassikko ja yksi tämän vuosikymmenen merkittävimmistä popkappaleista tässä maassa.
86/100
Hanat aukeaa Youtubessa
Tuulten viemää -juhlapainos Spotifyssa . (Sisältää alkuperäisen levyn ohella vain perään lätkäistyt eurodancemman version Tule lähemmäs beibistä ja vielä herkemmäksi tarkoitetun tulkinnan Kylmä ilman sua -balladista.)
torstai 14. joulukuuta 2017
Alamaisema: Anssi Kela: Nummela (2001)
Kun Alamaisema-sarjassa on tarkoitus käsitellä aikanaan hyvin suosittuja levyjä, joista ei tullut klassikkoja, niin myös Anssi Kelan valtavan menestynyt debyytti Nummela on rajatapaus. Ei sitä millään 2000-luvun parhaiden levyjen listoilla ole näkynyt, mutta Kela on ollut viime vuosina niin näkyvästi esillä mediassa, että se on heijastunut tietysti hänen suosituimpaan albumiinsakin. Äskettäin hän julkaisi Facebook-sivullaan kaikkien Spotifysta löytyvien kappaleidensa kuuntelumäärät, ja ne kertoivat, että Nummelan hittibiisejä kuunnellaan edelleen paljon. Kelan tuotannossa ne ja vuoden 2012 nimettömästä albumista alkaneen uuden noususuhdanteen suosituimmat esitykset muodostavat kaksi selvää "kultakautta" ainakin striimausmittarilla.
Päätin kuitenkin ottaa Nummelan sarjaan mukaan ihan vain siitä syystä, että teki mieli palata siihen. Inhosin levyn hittejä aikanaan niin verisesti, että kesti vuosia pystyä suhtautumaan Kelan musiikkiin edes jotenkin neutraalisti. On todettava, että Kela itse ojensi tässä kamppailussa auttavan käden ottaessaan vuonna 2009, Aukio-teemalevynsä julkaisun lähestyessä minuun yhteyttä kertoen, että halusi minun tekevän hänestä haastattelun Kuusi-nettisaitille, jota tuolloin pyöritin ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa. Hän halusi tätä nimenomaan siksi, että olin kirjoittanut hänen musiikistaan tylysti. Popkriitikon kokemukseni pohjalta voisin todeta tuollaisen eleen niin äärimmäisen harvinaiseksi, että siihen oli pakko tarttua. Kuinka ollakaan, Aukio oli Kelan paras levy siihen asti ja haastattelu hyvin palkitseva, joten mitään trollaus-dissausjuttua tuosta ei syntynyt.
Sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi se Kelan nimetön "kasarilevy", josta saatoin lopulta sanoa pitäväni vilpittömästi todella paljon, ja pääsin tuon näkemykseni Nuorgam-verkkomediassa myös ilmaisemaan. Ongelmani Kelan musiikin suhteen oli viimeistään tuolla käsitelty, ja vaikken ole hänen sen jälkeisistä levytyksistään pitänyt niin paljoa, oli minulla esimerkiksi viime vuoden kesällä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla hänen keikallaan todella hauskaa, pikkudarrassa alkuiltapäivästä.
Ehkei Kela tee kansanmusiikkia, mutta kliseisesti sanottuna hän tekee kyllä kansan musiikkia, ja se tuli Kaustisillakin selväksi. Suuri joukko ihmisiä oli kellonaikaan nähden melkoisessa hurmoksessa. Tuollakin keikalla suopeimman vastaanoton saivat 2010-luvun hittien ohella Nummelan biisit. Kela bändeineen teki parhaansa nostattaakseen niitä livenä suuremmiksi elämyksiksi kuin ne levyltä ovat, mutta edelleen ne tuntuivat hyvin kämäisiltä verrattuna hänen myöhempään tuotantoonsa. Tässä on se ristiriita, joka kaipaa käsittelyä tässä sarjassa. Kelan ensimmäinen soololevy on hänen huonoimpansa ja edelleen suosituimpansa, vaikka poistaisi sen myyntilukutasoituksen vuosien 2001 ja 2017 väliltä.
Olen aina ihmetellyt Nummelan valtavaa myyntiä. Tottakai tietyn pisteen jälkeen levy yksinkertaisesti myy lisää sen takia, että se on jo myynyt paljon - lumipallo kasvaa. Näin oli ainakin siihen aikaan. Mutta eihän voi tehdä lumipalloa, ellei ole lunta, sen 2000-luvun helsinkiläinen nyt ainakin tietää. Sekin tiedetään, että lumipallo voi syntyä paskastakin lumesta, mutta paitsi ettei Nummela ole kummoinen levy, ei siinä oikeastaan ole mitään ilmeisen vedätyshitin aineksiakaan. Siinä on tietysti joitakin 2000-luvun alun popissa kansainvälisestikin vaikuttaneita aineksia - akustis-elektroninen variantti sellaisesta 70-luvun lightfolkpopista, vähän samankaltaista menoa kuin jollain David Graylla, josta tuli supersuosittu briteissä niin vähän ennen Kelan debyyttiä, ettei kummempaa vaikutussuhdetta varmaankaan ole ehtinyt olla. Sitten tällaisia hieman marginaaleihin ajautuneiden ihmisten tarinoita, joissa on vaihtelevassa määrin Springsteeniä, Hectoria, Mikko Kuustosta ja kaikkia sellaisia artisteja, jotka voi laventaa noiden kolmen nimen pohjalta. Itse tarinoiden ohella niiden moodikin sijoittuu jonnekin mainitun kolmikon epämääräiseen risteyskohtaan: niissä on patetiaa, nostalgiaa, pyrkimystä detaljitason arkihavaintoihin ja näistä avautuviin yleisempiin elämäntotuuksiin.
Kelan ongelma on sitten se, ettei hän varsinkaan vielä tässä vaiheessa osaa kertoa tarinoita. Ne jäävät luonnoksiksi. Puistossa, Kaksi sisarta, Mikan faijan BMW - kolme levyn neljästä varsinaisesta hitistä ovat tekstiensä puolesta lähinnä ranskalaisilla viivoilla vedeltyjä synopsiksia, joiden pohjalta todellisen työn olisi vasta pitänyt alkaa. Asiaa ei auta sekään, että nämä kaikki ja jotkin muutkin levyn biisit kuulostavat sävellyksellisestikin samanlaisilta, oikeastaan varsin ankeilta jollotuksilta, joiden melodista harmautta Kelan luontainen äänenväri vielä alleviivaa valitettavalla tavalla. Myöhemminhän on käynyt ilmi, että hän on laulajana ja jopa räppärinä loistava aivan erilaisen materiaalin, eli mahtipontisen kasarirokin tai vaikkapa JVG-mukaelman Kasarin lapsi parissa.
Nummelan taustat tuntuvat vanhentuneilta nekin. Sama käppäinen rumpukonerytmi melkein jokaisessa biisissä, akustiset kitarat kuulostavat muovisilta, huuliharppu kuulostaa huuliharpulta, mikä on hyvässä biisissä ihan hyvä asia, mutta kääntyy huonossa itseparodiaksi. Tämän olisi kai tarkoitus olla jotenkin ihmisläheisen ja vähäeleisen kuuloista musiikkia, ja ymmärtääkseni levy kuitenkin tehtiin aika DIY-hengessä, mutta jotenkin tuon aikakauden valju tuotantotyyli, joka rinnastuu ehkä parhaiten samoihin aikoihin yleistyneeseen baarien ja kahviloiden vaaleasävyiseen, neutraaliin sisustukseen, eksyi silti mukaan. Tai siis 2000-luvun taitteessa nimenomaan oltiin valjulla tavalla vähäeleisiä. Oikeastihan vähäeleisyyden voima kumpuaa siitä, että jätetään paljon sanomatta, mutta jos vain sanotaan vähän eikä synny vaikutelmaa, että mitään jäisi sanomatta, on kyse latteudesta.
Loppuun jotain positiivistakin. Nummelan kaksi viimeistä biisiä ovat sen parhaat. Kissanpäivät-kappaleen hieman unenomaisesti väreilevä tausta toimii aivan hyvin, ja tekstikin on ajatuksia herättävämpi kuin sitä edeltäneet. Levyn kohokohta on silti sen päättävä nimikappale, ehkä siksi, että siinä Kela tuntuu vain kertovan omasta elämästään kirjoitushetkellä edes yrittämättä mitään laajempaa lankojen yhteen solmimista. Vähän huvittavastikin Nummela päätösbiisinä tuntuu kuitenkin väistämättä lankojen yhteen solmimiselta, niitä lankoja vain ei ole. Mutta sellainenhan voi olla vilpitön kuva orastavan taiteilijan elämästä ja tunnetilasta tietyllä hetkellä, ja tämä biisistä kyllä välittyy. Jotenkin Nummela on sävellyksenäkin, aika yksioikoisena sellaisenakin, vahvempi ja vakuuttavampi kuin muu levy, mikä tuntuu heijastelevan artistin omaa intensiteettiä aiheesta riippuen.
Näen asian ehkä näin: Nummelan muissa biiseissä Kela yrittää olla tarinankertoja. Nimibiisissä hän ei sitä yritä, ja kuinka ollakaan, hänestä tulee tarinankertoja.
53/100
Levy Spotifyssa
Päätin kuitenkin ottaa Nummelan sarjaan mukaan ihan vain siitä syystä, että teki mieli palata siihen. Inhosin levyn hittejä aikanaan niin verisesti, että kesti vuosia pystyä suhtautumaan Kelan musiikkiin edes jotenkin neutraalisti. On todettava, että Kela itse ojensi tässä kamppailussa auttavan käden ottaessaan vuonna 2009, Aukio-teemalevynsä julkaisun lähestyessä minuun yhteyttä kertoen, että halusi minun tekevän hänestä haastattelun Kuusi-nettisaitille, jota tuolloin pyöritin ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa. Hän halusi tätä nimenomaan siksi, että olin kirjoittanut hänen musiikistaan tylysti. Popkriitikon kokemukseni pohjalta voisin todeta tuollaisen eleen niin äärimmäisen harvinaiseksi, että siihen oli pakko tarttua. Kuinka ollakaan, Aukio oli Kelan paras levy siihen asti ja haastattelu hyvin palkitseva, joten mitään trollaus-dissausjuttua tuosta ei syntynyt.
Sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi se Kelan nimetön "kasarilevy", josta saatoin lopulta sanoa pitäväni vilpittömästi todella paljon, ja pääsin tuon näkemykseni Nuorgam-verkkomediassa myös ilmaisemaan. Ongelmani Kelan musiikin suhteen oli viimeistään tuolla käsitelty, ja vaikken ole hänen sen jälkeisistä levytyksistään pitänyt niin paljoa, oli minulla esimerkiksi viime vuoden kesällä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla hänen keikallaan todella hauskaa, pikkudarrassa alkuiltapäivästä.
Ehkei Kela tee kansanmusiikkia, mutta kliseisesti sanottuna hän tekee kyllä kansan musiikkia, ja se tuli Kaustisillakin selväksi. Suuri joukko ihmisiä oli kellonaikaan nähden melkoisessa hurmoksessa. Tuollakin keikalla suopeimman vastaanoton saivat 2010-luvun hittien ohella Nummelan biisit. Kela bändeineen teki parhaansa nostattaakseen niitä livenä suuremmiksi elämyksiksi kuin ne levyltä ovat, mutta edelleen ne tuntuivat hyvin kämäisiltä verrattuna hänen myöhempään tuotantoonsa. Tässä on se ristiriita, joka kaipaa käsittelyä tässä sarjassa. Kelan ensimmäinen soololevy on hänen huonoimpansa ja edelleen suosituimpansa, vaikka poistaisi sen myyntilukutasoituksen vuosien 2001 ja 2017 väliltä.
Olen aina ihmetellyt Nummelan valtavaa myyntiä. Tottakai tietyn pisteen jälkeen levy yksinkertaisesti myy lisää sen takia, että se on jo myynyt paljon - lumipallo kasvaa. Näin oli ainakin siihen aikaan. Mutta eihän voi tehdä lumipalloa, ellei ole lunta, sen 2000-luvun helsinkiläinen nyt ainakin tietää. Sekin tiedetään, että lumipallo voi syntyä paskastakin lumesta, mutta paitsi ettei Nummela ole kummoinen levy, ei siinä oikeastaan ole mitään ilmeisen vedätyshitin aineksiakaan. Siinä on tietysti joitakin 2000-luvun alun popissa kansainvälisestikin vaikuttaneita aineksia - akustis-elektroninen variantti sellaisesta 70-luvun lightfolkpopista, vähän samankaltaista menoa kuin jollain David Graylla, josta tuli supersuosittu briteissä niin vähän ennen Kelan debyyttiä, ettei kummempaa vaikutussuhdetta varmaankaan ole ehtinyt olla. Sitten tällaisia hieman marginaaleihin ajautuneiden ihmisten tarinoita, joissa on vaihtelevassa määrin Springsteeniä, Hectoria, Mikko Kuustosta ja kaikkia sellaisia artisteja, jotka voi laventaa noiden kolmen nimen pohjalta. Itse tarinoiden ohella niiden moodikin sijoittuu jonnekin mainitun kolmikon epämääräiseen risteyskohtaan: niissä on patetiaa, nostalgiaa, pyrkimystä detaljitason arkihavaintoihin ja näistä avautuviin yleisempiin elämäntotuuksiin.
Kelan ongelma on sitten se, ettei hän varsinkaan vielä tässä vaiheessa osaa kertoa tarinoita. Ne jäävät luonnoksiksi. Puistossa, Kaksi sisarta, Mikan faijan BMW - kolme levyn neljästä varsinaisesta hitistä ovat tekstiensä puolesta lähinnä ranskalaisilla viivoilla vedeltyjä synopsiksia, joiden pohjalta todellisen työn olisi vasta pitänyt alkaa. Asiaa ei auta sekään, että nämä kaikki ja jotkin muutkin levyn biisit kuulostavat sävellyksellisestikin samanlaisilta, oikeastaan varsin ankeilta jollotuksilta, joiden melodista harmautta Kelan luontainen äänenväri vielä alleviivaa valitettavalla tavalla. Myöhemminhän on käynyt ilmi, että hän on laulajana ja jopa räppärinä loistava aivan erilaisen materiaalin, eli mahtipontisen kasarirokin tai vaikkapa JVG-mukaelman Kasarin lapsi parissa.
Nummelan taustat tuntuvat vanhentuneilta nekin. Sama käppäinen rumpukonerytmi melkein jokaisessa biisissä, akustiset kitarat kuulostavat muovisilta, huuliharppu kuulostaa huuliharpulta, mikä on hyvässä biisissä ihan hyvä asia, mutta kääntyy huonossa itseparodiaksi. Tämän olisi kai tarkoitus olla jotenkin ihmisläheisen ja vähäeleisen kuuloista musiikkia, ja ymmärtääkseni levy kuitenkin tehtiin aika DIY-hengessä, mutta jotenkin tuon aikakauden valju tuotantotyyli, joka rinnastuu ehkä parhaiten samoihin aikoihin yleistyneeseen baarien ja kahviloiden vaaleasävyiseen, neutraaliin sisustukseen, eksyi silti mukaan. Tai siis 2000-luvun taitteessa nimenomaan oltiin valjulla tavalla vähäeleisiä. Oikeastihan vähäeleisyyden voima kumpuaa siitä, että jätetään paljon sanomatta, mutta jos vain sanotaan vähän eikä synny vaikutelmaa, että mitään jäisi sanomatta, on kyse latteudesta.
Loppuun jotain positiivistakin. Nummelan kaksi viimeistä biisiä ovat sen parhaat. Kissanpäivät-kappaleen hieman unenomaisesti väreilevä tausta toimii aivan hyvin, ja tekstikin on ajatuksia herättävämpi kuin sitä edeltäneet. Levyn kohokohta on silti sen päättävä nimikappale, ehkä siksi, että siinä Kela tuntuu vain kertovan omasta elämästään kirjoitushetkellä edes yrittämättä mitään laajempaa lankojen yhteen solmimista. Vähän huvittavastikin Nummela päätösbiisinä tuntuu kuitenkin väistämättä lankojen yhteen solmimiselta, niitä lankoja vain ei ole. Mutta sellainenhan voi olla vilpitön kuva orastavan taiteilijan elämästä ja tunnetilasta tietyllä hetkellä, ja tämä biisistä kyllä välittyy. Jotenkin Nummela on sävellyksenäkin, aika yksioikoisena sellaisenakin, vahvempi ja vakuuttavampi kuin muu levy, mikä tuntuu heijastelevan artistin omaa intensiteettiä aiheesta riippuen.
Näen asian ehkä näin: Nummelan muissa biiseissä Kela yrittää olla tarinankertoja. Nimibiisissä hän ei sitä yritä, ja kuinka ollakaan, hänestä tulee tarinankertoja.
53/100
Levy Spotifyssa
keskiviikko 13. joulukuuta 2017
Alamaisema: Reijo Kallio: Yksinäinen (1979)
45-vuotias autokoulunopettaja Reijo Kallio levytti vuonna 1979 kevyesti latinovaikutteisella kompilla kulkevan itsesääli-iskelmän, josta tuli valtava hitti, suomalaisen ranteet auki -meiningin ikoninen ilmentymä ja varmaankin käytännössä ainoa syy sille, että sen mukaan nimettyä albumia on myyty viimeisimmän tiedon mukaan 86 000 kappaletta. Kallio toisti tempun seuraavana vuonna: Viikonloppuisästä tuli lähes yhtä iso menestys, kuten saman nimisestä pitkäsoitostakin. Herran levytysura oli alkanut jo 50-luvun lopulla ja jatkui melko pitkään näiden supersuosikkien jälkeenkin, mutta näistä kahdesta kappaleesta hänet muistetaan. Ja ne kyllä muistetaankin - niihin tuntuu tiivistyvän niin paljon lähes parodista suomalaista masentavuutta, että näinä aikoinakin niissä on suoranaista meemipotentiaalia. Sitä paitsi kumpikin biisi on mahdollista tiivistää yhteen, koko loskaisuuden tiivistävään avainsäkeeseen: Viikonloppuisässä se olisi en ole katkera, mutta kuitenkin, Yksinäisessä tietysti tuo upea hautas löysin, ja kukkaset nauraneet ei.
Katkeruus, itsesääli ja itseruoskinta ovat Yksinäisenkin keskeiset teemat. Ihana sekoitus: kappale kertoo miehestä, joka on heppoisista syistä jättänyt kumppaninsa ja lähtenyt viettämään hulivilielämää maailmalle. Kun sä pyysit mua luoksesi taas palaamaan / en sydämen ääntä kuunnellut, nauroin mä vaan, laulaa Kallio jotensakin jäyhän tunteikkaasti. En mä rakkautta tielläni löytänyt en / kun lähteissäin luotasi hylkäsin sen, hän toteaa. Ei sitten ollutkaan parempi maailmalla, ja kun kertoja tämän lopulta tajuaa ja päättää palata kotiin - no, sitten ne kukkaset ja se hauta. Ja loputon yksinäisyys.
Olen lukenut viime aikoina L.M. Montgomeryn Anna-kirjoja, ja ehkä siksi Yksinäinen tuo ensiksi mieleen hyvin nuoren Annan kirjoittamat melodramaattiset novellit, joissa sankarittaret kuolevat, kun sankarit eivät ymmärrä. 70-luvun lopussa tämä on ollut jo hyvin anakronistinen kappale, ja siinä voi olla sen menestyksen salaisuus. Siinä on jotain totaalista ja pysäyttävää. Jätetyn miehen itsesääliin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, kun näyttämölle tuodaan kuoleman kaltainen dramaattinen tehokeino. Ajattomaksi melodraamaksi biisi on silti auttamatta liian vaisu. Se tuntuu viivapiirrokselta ajattomasta melodraamasta. On suunnilleen tiedetty, mitä on haluttu tehdä, mutta ei olla oikein osattu. Mutta juuri tämä kämäisyys on kappaleen viehätysvoiman salaisuus.
Maallisempi, banaalimpi ja konkreettisemmin muuttuvaan yhteiskuntaan ja perhe-elämään kytkeytyvä Viikonloppuisä on juuri näistä syistä vähemmän vaikuttava.
Mitä tulee Yksinäinen-albumiin, muut sen kappaleet ovat perusnyyhkyilystä varovaisen toiveikkaaseen ulottuvaa neutraalia puolimodernia iskelmää - välillä suht traditionaalista, välillä Finnhits-tyyppisempää, jossain kuuluu taas se sama outo latinoviritys kuin nimibiisissä. Ikivihreänä coverina Kallio vetää vaisun tulkinnan Hopeisesta kuusta. No justiinsa juu -biisi yrittää olla kepeämpää Kalliota, mutta kuulostaa ihan yhtä jähmeältä ja puisevalta kuin kaikki muukin levyllä. Äijä on hyvin lähellä käypää esimerkkitapausta kuuluisasta puhelinluettelon laulamisesta, hän ei onnistu välittämään minkäänlaista tunteiden variaatiota. Sovitukset ovat baaribändi-tyyppisesti päteviä.
Palataan siis nimibiisiin, joka on tässä se ainoa tarkemman käsittelyn arvoinen esitys. 70-80 -lukujen taitteissa oli jonkinlainen "kuolemaiskelmän" buumi, joka käsittääkseni lähti juuri Yksinäisestä. Pian sen jälkeen tuli vaikkapa niin ikään valtavat albumimyynnit generoinut Matin ja Tepon Et voi tulla rajan taa, miksei myös Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo (ystäväni Saloranta luuli aikoinaan en ole katkera mutta kuitenkin -riviä Alatalon hengentuotteeksi, mikä on ihan ymmärrettävää). Vexi Salmi teki Ahti Lampi -nimiselle hahmolle Kallio-parodian Elämän valttikortit, ja Eput parodioivat sitten tätä kaikkea Murheellisten laulujen maalla.
Geneerinen selitys tälle skenelle viittaisi rakennemuutoksen myöhäisiin kouristuksiin, ehkä jonkinlaiseen trauman käsittelyyn viipeellä, mikä on tietysti psykologisesti uskottavaa. Perhe-elämän muutoksista olikin jo puhetta, avioero alkoi olla ensimmäistä kertaa jotenkin semi-tyypillinen ratkaisu, ja Viikonloppuisä heijasteleekin toki juuri tätä, mutta Yksinäisessä ei ole vastaavaa arkielämän konkretiaa, se on oikeastaan vain näköalattomampi versio jostakin Rautavaara-klassikoista tyyliin Ruusuja lurjukselta ja Kulkuriveljeni Jan. Kulkemaan lähteminen näyttäytyy ainakin jälkimmäisessä, samoin kuin Yksinäisessä, kohtalokkaana virheenä, mutta Kulkuriveljeni Janissakin sovitus on kotitölliin lopulta palattaessa löydettävissä, kun taas Yksinäisessä ei ole mitään sovitusta. Sen lopussa ei tapahdu mitään hyvää, eikä mikään oikeuta tai perustele tehtyjä vääriä valintoja. Teksti on jyrkän moralistinen ja tuomitsee kertojansa täysin ja laittaa hänet juomaan kärsimyksen maljan viimeiseen pisaraan.
Ehkä tällaisia on turha käsitellä muuten kuin ilmentyminä siitä yleisinhimillisestä, mutta laskuhumalaiselle suomalaiselle erityisen tyypillisestä impulssista yrittää itsesäälin ja fiktiiviseen tarinaan projisoidun empatian kautta käsitellä omia vääriä valintoja ja saada lohtua siitä, että kyse oli kai jonkinlaisesta kohtalosta.
49/100
Reijo Kallio vetää Yksinäisen jossain tv-ohjelmassa, meinaa alussa kompastua mikin johtoon ja kampauskin on hieno.
Albumi Spotifyssa
Katkeruus, itsesääli ja itseruoskinta ovat Yksinäisenkin keskeiset teemat. Ihana sekoitus: kappale kertoo miehestä, joka on heppoisista syistä jättänyt kumppaninsa ja lähtenyt viettämään hulivilielämää maailmalle. Kun sä pyysit mua luoksesi taas palaamaan / en sydämen ääntä kuunnellut, nauroin mä vaan, laulaa Kallio jotensakin jäyhän tunteikkaasti. En mä rakkautta tielläni löytänyt en / kun lähteissäin luotasi hylkäsin sen, hän toteaa. Ei sitten ollutkaan parempi maailmalla, ja kun kertoja tämän lopulta tajuaa ja päättää palata kotiin - no, sitten ne kukkaset ja se hauta. Ja loputon yksinäisyys.
Olen lukenut viime aikoina L.M. Montgomeryn Anna-kirjoja, ja ehkä siksi Yksinäinen tuo ensiksi mieleen hyvin nuoren Annan kirjoittamat melodramaattiset novellit, joissa sankarittaret kuolevat, kun sankarit eivät ymmärrä. 70-luvun lopussa tämä on ollut jo hyvin anakronistinen kappale, ja siinä voi olla sen menestyksen salaisuus. Siinä on jotain totaalista ja pysäyttävää. Jätetyn miehen itsesääliin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, kun näyttämölle tuodaan kuoleman kaltainen dramaattinen tehokeino. Ajattomaksi melodraamaksi biisi on silti auttamatta liian vaisu. Se tuntuu viivapiirrokselta ajattomasta melodraamasta. On suunnilleen tiedetty, mitä on haluttu tehdä, mutta ei olla oikein osattu. Mutta juuri tämä kämäisyys on kappaleen viehätysvoiman salaisuus.
Maallisempi, banaalimpi ja konkreettisemmin muuttuvaan yhteiskuntaan ja perhe-elämään kytkeytyvä Viikonloppuisä on juuri näistä syistä vähemmän vaikuttava.
Mitä tulee Yksinäinen-albumiin, muut sen kappaleet ovat perusnyyhkyilystä varovaisen toiveikkaaseen ulottuvaa neutraalia puolimodernia iskelmää - välillä suht traditionaalista, välillä Finnhits-tyyppisempää, jossain kuuluu taas se sama outo latinoviritys kuin nimibiisissä. Ikivihreänä coverina Kallio vetää vaisun tulkinnan Hopeisesta kuusta. No justiinsa juu -biisi yrittää olla kepeämpää Kalliota, mutta kuulostaa ihan yhtä jähmeältä ja puisevalta kuin kaikki muukin levyllä. Äijä on hyvin lähellä käypää esimerkkitapausta kuuluisasta puhelinluettelon laulamisesta, hän ei onnistu välittämään minkäänlaista tunteiden variaatiota. Sovitukset ovat baaribändi-tyyppisesti päteviä.
Palataan siis nimibiisiin, joka on tässä se ainoa tarkemman käsittelyn arvoinen esitys. 70-80 -lukujen taitteissa oli jonkinlainen "kuolemaiskelmän" buumi, joka käsittääkseni lähti juuri Yksinäisestä. Pian sen jälkeen tuli vaikkapa niin ikään valtavat albumimyynnit generoinut Matin ja Tepon Et voi tulla rajan taa, miksei myös Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo (ystäväni Saloranta luuli aikoinaan en ole katkera mutta kuitenkin -riviä Alatalon hengentuotteeksi, mikä on ihan ymmärrettävää). Vexi Salmi teki Ahti Lampi -nimiselle hahmolle Kallio-parodian Elämän valttikortit, ja Eput parodioivat sitten tätä kaikkea Murheellisten laulujen maalla.
Geneerinen selitys tälle skenelle viittaisi rakennemuutoksen myöhäisiin kouristuksiin, ehkä jonkinlaiseen trauman käsittelyyn viipeellä, mikä on tietysti psykologisesti uskottavaa. Perhe-elämän muutoksista olikin jo puhetta, avioero alkoi olla ensimmäistä kertaa jotenkin semi-tyypillinen ratkaisu, ja Viikonloppuisä heijasteleekin toki juuri tätä, mutta Yksinäisessä ei ole vastaavaa arkielämän konkretiaa, se on oikeastaan vain näköalattomampi versio jostakin Rautavaara-klassikoista tyyliin Ruusuja lurjukselta ja Kulkuriveljeni Jan. Kulkemaan lähteminen näyttäytyy ainakin jälkimmäisessä, samoin kuin Yksinäisessä, kohtalokkaana virheenä, mutta Kulkuriveljeni Janissakin sovitus on kotitölliin lopulta palattaessa löydettävissä, kun taas Yksinäisessä ei ole mitään sovitusta. Sen lopussa ei tapahdu mitään hyvää, eikä mikään oikeuta tai perustele tehtyjä vääriä valintoja. Teksti on jyrkän moralistinen ja tuomitsee kertojansa täysin ja laittaa hänet juomaan kärsimyksen maljan viimeiseen pisaraan.
Ehkä tällaisia on turha käsitellä muuten kuin ilmentyminä siitä yleisinhimillisestä, mutta laskuhumalaiselle suomalaiselle erityisen tyypillisestä impulssista yrittää itsesäälin ja fiktiiviseen tarinaan projisoidun empatian kautta käsitellä omia vääriä valintoja ja saada lohtua siitä, että kyse oli kai jonkinlaisesta kohtalosta.
49/100
Reijo Kallio vetää Yksinäisen jossain tv-ohjelmassa, meinaa alussa kompastua mikin johtoon ja kampauskin on hieno.
Albumi Spotifyssa
tiistai 12. joulukuuta 2017
Musta Valo: Kaikki on haurasta
Kaikki on haurasta -levyn avausbiisissä lauletaan: "Vain yksi kirja matkoilla mukana / Laterna Magica", ja myönnän, että piti googlettaa, mistä kirjasta on kyse. Termi on tuttu, vaan ei kirjan nimenä. No, sehän on tietysti Ingmar Bergmanin omaelämäkerta.
Mustan Valon laulaja-kitaristi ja biisintekijä Lauri-Matti Parppei onkin myös elokuvantekijä. En tosin ole hänen lyhäreitään nähnyt, eikä Bergman-sivistyksenikään niin kummoista ole, joskin Seitsemäs sinetti on vaikuttavimpia koskaan näkemiäni leffoja. Mustan Valon musiikista ei tule erityisesti Bergman mieleen, mutta kyse taitaakin olla yleisemmin siitä, että elokuvan teknisiä ja niistä kumpuavia filosofia aspekteja käytetään metaforana pyrittäessä kertomaan, millaisia vaikutelmia tällä musiikilla haetaan.
Laterna magica eli "taikalyhty" on myös elokuvan esihistoriaan liittyvä tekninen apuväline, josta Wikipedia kertoo seuraavaa: "Taikalyhtyyn kuului valonlähteenä toimiva öljylamppu, jonka valaisemia lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa tarkoitukseen sopivalle pinnalle linssin avulla. Kiertelevät projektionistit järjestivät 1800-luvulla näytöksiä kaupungeissa. Varsinaisen "diakuvan" päälle saatettiin lisätä liikkuvia elementtejä erikoistehosteena."
Mustan Valon Laterna Magica -biisin voikin tulkita kertovan vaikka taiteen tekemisen vaatimuksen ehdottomuudesta, tämän toiminnan ylittämättömästä tärkeydestä kaikkeen muuhun inhimilliseen toimintaan verrattuna. Siksi Bergmanin omaelämäkerta on ainoa mukana oleva kirja kertojan matkoilla. Matka rinnastunee tässä elämään, jonka keskeinen tarkoitus on metaforinen kuvien heijastaminen pinnoille. Näin musiikiksi puettuna metaforinen, elokuvantekijänä Parppei sitten tekee samaa konkreettisemmin.
Laterna Magica on niukkasanainen ja dramaattinen manifesti, joka minimalistisessa, puhdaspiirteisessä mahtipontisuudessaan ammentaa ehkä sittenkin kasaria enemmän ysäriltä ja heijastelee juuri sitä valoa, johon yhtyeen nimikin viittaa. Musta valo on tekninen termi sekin, googlettamalla löysin paljon tietoa esimerkiksi mustavalolampuista, mikä alkoi tuntua jo todella hämmentävältä. Näihin asioihin voisi selvästikin uppoutua pitkäksi aikaa. Mutta ajattelin tässä kuitenkin käsitellä Musta Valo -yhtyeen uutta levyä, joka on aivan muutaman päivän voimasoitossa noussut vuoden suosikkieni joukkoon. Tai itse asiassa voisin käsitellä lähinnä kahta kappaletta, levyn ensimmäisen ohella sen viimeistä.
On aina hyvä ratkaisu laittaa levyn alkuun painava ohjelmajulistus ja loppuun kaikki langat yhteen vetävä, definitiiviseltä tuntuva järkäle. Tässä Musta Valo on nyt onnistunut ihailtavasti. Laterna Magica on biisi, joka herättää heti kiivaan kiinnostuksen käsillä olevaan levyyn. Seitsemän seuraavaa kappaletta ovat 2010-lukulaista ahdistusta vaihtelevista näkökulmista, mutta usein erittäin onnistuneesti tiivistäviä, hmm, vaikka nyt goottisuomirockbiisejä, joissa ihmissuhteiden ja yleisen toimintaympäristön toisiinsa sotkeutuvaa kaoottisuutta käsitellään keskimäärin oivaltavasti. Ne ovat silti tavanomaisia verrattuna siihen, mikä tulee viimeisenä.
Suola-aavikko -biisi saattaa olla vaikka vuoden paras kuulemani kappale, ainakin hyvin lähellä sitä. Se on yksinkertaisesti pakahduttava, sitä tekee mieli kuunnella kerran toisensa jälkeen, vaikkei siitä todellakaan tule hyvälle tuulelle. Jähmeiden koskettimien ja vielä jähmeämmän rytmiraidan varaan rakentuva, vapaalla kädellä kaiutettu slovari henkii joka nuotillaan niitä kylmiä teollisia mustan ja harmauden sävyjä, niitä valtavia ja uhkaavia ja sieluttomia tiloja, joista kappaleen tekstikin kertoo. Kyse on niistä monumentaalisista rakennuksista, joihin Googlet, Facebookit ja vastaavat säilövät sitä laitearmeijaa, jota 2010-luvun sosiaalisen elämän pyörittäminen vaatii. Paradoksaalisesti tässä mahdollisimman kalseassa ympäristössä säilötään ihmisten tunteita ja muistoja.
Havainto on itsestäänselvä, rinnastus ilmeinen, mutta miksiköhän kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt korviini osunutta upeaa kappaletta tästä aihepiiristä? Some koetaan banaaliksi aiheeksi, josta voi syntyä popmusiikin keinoin vain jokin Dingon Facebookissa. Kyllä minäkin varmaan lauluntekijänä suhtautuisin kriittisesti näin päivänkohtaiseen aiheeseen, tuomitsisin sen mahdottomaksi.
Mutta todella vahva taiteellinen näkemys selättää mahdottomuudet. Voi syntyä upea teos, vaikka siinä käytettäisiin verbiä "interpoloi". Oudolla tavalla Parppei ja Musta Valo tekevät tästä sitä yhtyeen nimen implikoimaa synkkää ja elegistä kauneutta parhaimmillaan. Teksti alkaa tuntua kylmäävän konkreettiselta: ajattele hehtaarimittaista teollisuusrakentamisen edustajaa jossain Arizonassa, ajattele sitten, että sen sisällä kummittelevat miljoonien ihmisten rakastumiset, erot, sekoilut, lomareissut, Oak Barrel -päivitykset. Teollisuushallin seinillä pyörii loputtomana kakofoniana puolen minuutin kännivideoita Berliinistä tai Barbadokselta. Screenien lomassa miljoonien thumbnail-kokoisten profiilikuvien mosaiikki.
Ja kun tämä aika katoaa, katoavat sitä eläneiden ihmisten tarinatkin, koko heidän ihmisyytensä.
Tämä on sellainen aihepiiri, jota ei voi käsitellä vihaisen yhteiskuntakritiikin keinoin. Elegia ja tragedia ovat ainoat mahdolliset moodit. En usko, että näistä teemoista on mahdollista tehdä parempaa kappaletta kuin Mustan Valon Suola-aavikko.
Suola-aavikko Spotifyssa
Mustan Valon laulaja-kitaristi ja biisintekijä Lauri-Matti Parppei onkin myös elokuvantekijä. En tosin ole hänen lyhäreitään nähnyt, eikä Bergman-sivistyksenikään niin kummoista ole, joskin Seitsemäs sinetti on vaikuttavimpia koskaan näkemiäni leffoja. Mustan Valon musiikista ei tule erityisesti Bergman mieleen, mutta kyse taitaakin olla yleisemmin siitä, että elokuvan teknisiä ja niistä kumpuavia filosofia aspekteja käytetään metaforana pyrittäessä kertomaan, millaisia vaikutelmia tällä musiikilla haetaan.
Laterna magica eli "taikalyhty" on myös elokuvan esihistoriaan liittyvä tekninen apuväline, josta Wikipedia kertoo seuraavaa: "Taikalyhtyyn kuului valonlähteenä toimiva öljylamppu, jonka valaisemia lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa tarkoitukseen sopivalle pinnalle linssin avulla. Kiertelevät projektionistit järjestivät 1800-luvulla näytöksiä kaupungeissa. Varsinaisen "diakuvan" päälle saatettiin lisätä liikkuvia elementtejä erikoistehosteena."
Mustan Valon Laterna Magica -biisin voikin tulkita kertovan vaikka taiteen tekemisen vaatimuksen ehdottomuudesta, tämän toiminnan ylittämättömästä tärkeydestä kaikkeen muuhun inhimilliseen toimintaan verrattuna. Siksi Bergmanin omaelämäkerta on ainoa mukana oleva kirja kertojan matkoilla. Matka rinnastunee tässä elämään, jonka keskeinen tarkoitus on metaforinen kuvien heijastaminen pinnoille. Näin musiikiksi puettuna metaforinen, elokuvantekijänä Parppei sitten tekee samaa konkreettisemmin.
Laterna Magica on niukkasanainen ja dramaattinen manifesti, joka minimalistisessa, puhdaspiirteisessä mahtipontisuudessaan ammentaa ehkä sittenkin kasaria enemmän ysäriltä ja heijastelee juuri sitä valoa, johon yhtyeen nimikin viittaa. Musta valo on tekninen termi sekin, googlettamalla löysin paljon tietoa esimerkiksi mustavalolampuista, mikä alkoi tuntua jo todella hämmentävältä. Näihin asioihin voisi selvästikin uppoutua pitkäksi aikaa. Mutta ajattelin tässä kuitenkin käsitellä Musta Valo -yhtyeen uutta levyä, joka on aivan muutaman päivän voimasoitossa noussut vuoden suosikkieni joukkoon. Tai itse asiassa voisin käsitellä lähinnä kahta kappaletta, levyn ensimmäisen ohella sen viimeistä.
On aina hyvä ratkaisu laittaa levyn alkuun painava ohjelmajulistus ja loppuun kaikki langat yhteen vetävä, definitiiviseltä tuntuva järkäle. Tässä Musta Valo on nyt onnistunut ihailtavasti. Laterna Magica on biisi, joka herättää heti kiivaan kiinnostuksen käsillä olevaan levyyn. Seitsemän seuraavaa kappaletta ovat 2010-lukulaista ahdistusta vaihtelevista näkökulmista, mutta usein erittäin onnistuneesti tiivistäviä, hmm, vaikka nyt goottisuomirockbiisejä, joissa ihmissuhteiden ja yleisen toimintaympäristön toisiinsa sotkeutuvaa kaoottisuutta käsitellään keskimäärin oivaltavasti. Ne ovat silti tavanomaisia verrattuna siihen, mikä tulee viimeisenä.
Suola-aavikko -biisi saattaa olla vaikka vuoden paras kuulemani kappale, ainakin hyvin lähellä sitä. Se on yksinkertaisesti pakahduttava, sitä tekee mieli kuunnella kerran toisensa jälkeen, vaikkei siitä todellakaan tule hyvälle tuulelle. Jähmeiden koskettimien ja vielä jähmeämmän rytmiraidan varaan rakentuva, vapaalla kädellä kaiutettu slovari henkii joka nuotillaan niitä kylmiä teollisia mustan ja harmauden sävyjä, niitä valtavia ja uhkaavia ja sieluttomia tiloja, joista kappaleen tekstikin kertoo. Kyse on niistä monumentaalisista rakennuksista, joihin Googlet, Facebookit ja vastaavat säilövät sitä laitearmeijaa, jota 2010-luvun sosiaalisen elämän pyörittäminen vaatii. Paradoksaalisesti tässä mahdollisimman kalseassa ympäristössä säilötään ihmisten tunteita ja muistoja.
Havainto on itsestäänselvä, rinnastus ilmeinen, mutta miksiköhän kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt korviini osunutta upeaa kappaletta tästä aihepiiristä? Some koetaan banaaliksi aiheeksi, josta voi syntyä popmusiikin keinoin vain jokin Dingon Facebookissa. Kyllä minäkin varmaan lauluntekijänä suhtautuisin kriittisesti näin päivänkohtaiseen aiheeseen, tuomitsisin sen mahdottomaksi.
Mutta todella vahva taiteellinen näkemys selättää mahdottomuudet. Voi syntyä upea teos, vaikka siinä käytettäisiin verbiä "interpoloi". Oudolla tavalla Parppei ja Musta Valo tekevät tästä sitä yhtyeen nimen implikoimaa synkkää ja elegistä kauneutta parhaimmillaan. Teksti alkaa tuntua kylmäävän konkreettiselta: ajattele hehtaarimittaista teollisuusrakentamisen edustajaa jossain Arizonassa, ajattele sitten, että sen sisällä kummittelevat miljoonien ihmisten rakastumiset, erot, sekoilut, lomareissut, Oak Barrel -päivitykset. Teollisuushallin seinillä pyörii loputtomana kakofoniana puolen minuutin kännivideoita Berliinistä tai Barbadokselta. Screenien lomassa miljoonien thumbnail-kokoisten profiilikuvien mosaiikki.
Ja kun tämä aika katoaa, katoavat sitä eläneiden ihmisten tarinatkin, koko heidän ihmisyytensä.
Tämä on sellainen aihepiiri, jota ei voi käsitellä vihaisen yhteiskuntakritiikin keinoin. Elegia ja tragedia ovat ainoat mahdolliset moodit. En usko, että näistä teemoista on mahdollista tehdä parempaa kappaletta kuin Mustan Valon Suola-aavikko.
Suola-aavikko Spotifyssa
lauantai 9. joulukuuta 2017
Alamaisema: Kaustisen Purppuripelimannit: Konstan parhaat, osa 1
70-luvun alkuvuodet olivat vielä niin varhaista aikaa isomman mittakaavan albumimyynnin Suomen-historiassa, että kaikenlaisia varsin erikoisia tapauksia pääsi nousemaan ilmiöiksi. Näin tuntuu käyvän silloin, kun ei ole vielä oikein selviä markkinoita uudelle formaatille. Toisaalta valistuksellista tehtäväänsä toteuttaneen Yleisradion asema oli aivan eri maailmasta kuin nykyään, ainakin "aikuisyleisön" näkökulmasta hegemoninen mitä musiikkiin tuli, ja taas toisaalta jonkinlainen murroskauden ja uusien musiikillisten tuulien tuntu nosti esiin monenlaisia yllättäviäkin juttuja. Voi tuntua paradoksaaliselta, että keskipohjalaisen pelimannimusiikin diggailu sopi tähän laajasti ymmärrettynä "progressiiviseen" kuvioon, mutta varmasti se on ollut monelle tavalliselle musiikinkuluttajalle uusi ja jännittävä maailma verrattuna vaikkapa Dannyn kuunteluun.
Niinpä kuusikymppinen kaustislainen viulisti Konsta Jylhä nuoremmista soittajista koottuine Purppuripelimanneineen nousi hetkellisesti isoksi tähdeksi. Hän oli kyllä saanut jo 50-luvulta asti edustaa virallisissa yhteyksissä omaa musiikillista perinnettään, mutta levymyynnillinen suosio rajoittui vuosiin 1971-72. Listahistoriaa tutkaillessa voi päätellä elokuussa 1971 listoille nousseen ja haikeaksi kansanmusiikki-instrumentaaliksi aivan poikkeuksellisen isoksi hitiksi edenneen Vaienneen viulun olleen tässä tärkeänä tekijänä: samassa kuussa listoille nousi myös tämä kokoelma Purppuripelimannien parhaita, joka näyttää kyllä julkaistun jo vuonna 1970. Tilastoihin kerran päästyään se vietti siellä yli vuoden ja oli parhaimmillaan kakkosena.
Wikipedian mukaan Vaiennut viulu oli sävelletty jo jouluna 1964, ja sama lähde kertoo myös juoksijalegenda Paavo Nurmen halunneen, että Jylhä soittaisi sen hänen hautajaisissaan. Tämä kuvaa varmasti hyvin kappaleen ikonista luonnetta. Nurmen toive ei aivan toteutunut, sillä kun hänet haudattiin vuonna 1973, oli Jylhä itse sairaalassa, ja nuorempi Purppuripelimanni Hannu Rauma laitettiin asialle.
Edelleenkin Wikipedian perusteella Jylhän elämäntarina vaikuttaa "poptähdelle" kohtalaisen karulta ja hyvin suomalaiselta: päivätyöuransa kuorma-autonkuljettajana tehnyt mies joutui 60-luvun alussa ensin työtapaturmaan, josta seurasi kallonmurtuma, ja kärsi heti sen perään sydänkohtauksen. Automiehen hommat loppuivat siihen ja taloudellisia vaikeuksia seurasi, mikä vähän pakottikin keskittymään musiikkiin - mutta terveydelliset ongelmat jatkuivat ja lopettivat julkisen soittourankin vuonna 1974, vain pari vuotta suurimman menestyksen jälkeen.
Jylhän hämmentävästä crossover-statuksesta 70-luvun alussa kertoo sekin, että Purppuripelimannit oli eräs ensimmäisen Ruisrockin esiintyjiä vuonna 1970. Muistaakseni suomirock-historiikissa Jee jee jee mainitaan, että paikalle saapunut melko hippihenkinen yleisö olisi ollut aika fiiliksissä.
Niin, kirjoitin näinkin paljon Jylhän elämästä ja urasta lähinnä sen takia, ettei Konstan parhaiden ensimmäisen osan sisältämistä pelimannisävelmistä oikein ole sanottavaa, tai siis minulla ei ole, kun tämä on minulle - ei nyt vieras musiikin lajityyppi, mutta sellainen, jonka asiantuntija en todellakaan ole. Minullahan on kyllä pohjalaisia juuria, olen Kaustisen kansanmusiikkijuhlillakin käynyt ensimmäisiä kertoja jo ihan pienenä ja viime vuonna kävin siellä pitkästä aikaa uudestaan ja nautin tapahtumasta ja musiikista todella paljon. Mutta nykyäänhän Kaustisilla kai kuulee tällaista peruskamaa lähinnä erilaisten "pelimanniesiintyjien", käsittääkseni usein ihan koululaisorkestereiden ja vastaavien esittämänä - ihan puristista kamaa ei varmastikaan monikaan ns. luova taiteilija koe mielekkääksi soitella. Toisaalta tietysti jonkun on täytynyt aikanaan paaluttaa tämä homma levymuotoon, ja Purppuripelimannit teki varmasti nimenomaan sen. Ilmeisesti ainakin suurin osa Konstan parhaiden biiseistä on Jylhän omaa tuotantoa, ei ikivihreitä, mutta tässä genressä näiden rajat hämärtyvät amatöörin korvissa helposti.
Muille amatööreille levyn sisältämää musiikkia voisi kuvailla suunnilleen näin: viulu on lead-instrumentti, haitari pitää poljentoa yllä, lisäksi mukana kuuluisi olevan kontrabasso ja urkuharmooni. Tämä ei ole mitään rivakkatempoista polskaa, vaan enimmäkseen keski- tai hidastempoista. Vaiennut viulu on toki upea, mutta sen nyyhkytaajuuksilla ei kuitenkaan muuten juuri liikuta. Musiikki soi täyteläisenä ja korvaa miellyttävänä, mutta jää helposti taustalle. Materiaali on tosiaan täysin instrumentaalista, ainoatakaan lauluosuutta ei levyllä ole. Kappaleet sekoittuvat kieltämättä helposti toisiinsa.
Tätä voisi varmaan käyttää kirjoitusmusiikkina tietyntyyppisissä jutuissa, eikä tämä taustalla soidessaan kai häiritsisi juuri missään tilanteessa, mutta vaikea tähän on jaksaa kunnolla paneutua. Kun tätä kuuntelee vuoden 2017 loppumetreillä striimauspalvelusta, ei voi kuin ajatella, että kaikki muu lähi- ja kulttuurihistoria tämän musiikin ympärillä on sittenkin kiinnostavampaa kuin itse musiikki.
75/100
Vaiennut viulu Konsta Jylhän juhlakonsertissa 1971
Levy Spotifyssa
Niinpä kuusikymppinen kaustislainen viulisti Konsta Jylhä nuoremmista soittajista koottuine Purppuripelimanneineen nousi hetkellisesti isoksi tähdeksi. Hän oli kyllä saanut jo 50-luvulta asti edustaa virallisissa yhteyksissä omaa musiikillista perinnettään, mutta levymyynnillinen suosio rajoittui vuosiin 1971-72. Listahistoriaa tutkaillessa voi päätellä elokuussa 1971 listoille nousseen ja haikeaksi kansanmusiikki-instrumentaaliksi aivan poikkeuksellisen isoksi hitiksi edenneen Vaienneen viulun olleen tässä tärkeänä tekijänä: samassa kuussa listoille nousi myös tämä kokoelma Purppuripelimannien parhaita, joka näyttää kyllä julkaistun jo vuonna 1970. Tilastoihin kerran päästyään se vietti siellä yli vuoden ja oli parhaimmillaan kakkosena.
Wikipedian mukaan Vaiennut viulu oli sävelletty jo jouluna 1964, ja sama lähde kertoo myös juoksijalegenda Paavo Nurmen halunneen, että Jylhä soittaisi sen hänen hautajaisissaan. Tämä kuvaa varmasti hyvin kappaleen ikonista luonnetta. Nurmen toive ei aivan toteutunut, sillä kun hänet haudattiin vuonna 1973, oli Jylhä itse sairaalassa, ja nuorempi Purppuripelimanni Hannu Rauma laitettiin asialle.
Edelleenkin Wikipedian perusteella Jylhän elämäntarina vaikuttaa "poptähdelle" kohtalaisen karulta ja hyvin suomalaiselta: päivätyöuransa kuorma-autonkuljettajana tehnyt mies joutui 60-luvun alussa ensin työtapaturmaan, josta seurasi kallonmurtuma, ja kärsi heti sen perään sydänkohtauksen. Automiehen hommat loppuivat siihen ja taloudellisia vaikeuksia seurasi, mikä vähän pakottikin keskittymään musiikkiin - mutta terveydelliset ongelmat jatkuivat ja lopettivat julkisen soittourankin vuonna 1974, vain pari vuotta suurimman menestyksen jälkeen.
Jylhän hämmentävästä crossover-statuksesta 70-luvun alussa kertoo sekin, että Purppuripelimannit oli eräs ensimmäisen Ruisrockin esiintyjiä vuonna 1970. Muistaakseni suomirock-historiikissa Jee jee jee mainitaan, että paikalle saapunut melko hippihenkinen yleisö olisi ollut aika fiiliksissä.
Niin, kirjoitin näinkin paljon Jylhän elämästä ja urasta lähinnä sen takia, ettei Konstan parhaiden ensimmäisen osan sisältämistä pelimannisävelmistä oikein ole sanottavaa, tai siis minulla ei ole, kun tämä on minulle - ei nyt vieras musiikin lajityyppi, mutta sellainen, jonka asiantuntija en todellakaan ole. Minullahan on kyllä pohjalaisia juuria, olen Kaustisen kansanmusiikkijuhlillakin käynyt ensimmäisiä kertoja jo ihan pienenä ja viime vuonna kävin siellä pitkästä aikaa uudestaan ja nautin tapahtumasta ja musiikista todella paljon. Mutta nykyäänhän Kaustisilla kai kuulee tällaista peruskamaa lähinnä erilaisten "pelimanniesiintyjien", käsittääkseni usein ihan koululaisorkestereiden ja vastaavien esittämänä - ihan puristista kamaa ei varmastikaan monikaan ns. luova taiteilija koe mielekkääksi soitella. Toisaalta tietysti jonkun on täytynyt aikanaan paaluttaa tämä homma levymuotoon, ja Purppuripelimannit teki varmasti nimenomaan sen. Ilmeisesti ainakin suurin osa Konstan parhaiden biiseistä on Jylhän omaa tuotantoa, ei ikivihreitä, mutta tässä genressä näiden rajat hämärtyvät amatöörin korvissa helposti.
Muille amatööreille levyn sisältämää musiikkia voisi kuvailla suunnilleen näin: viulu on lead-instrumentti, haitari pitää poljentoa yllä, lisäksi mukana kuuluisi olevan kontrabasso ja urkuharmooni. Tämä ei ole mitään rivakkatempoista polskaa, vaan enimmäkseen keski- tai hidastempoista. Vaiennut viulu on toki upea, mutta sen nyyhkytaajuuksilla ei kuitenkaan muuten juuri liikuta. Musiikki soi täyteläisenä ja korvaa miellyttävänä, mutta jää helposti taustalle. Materiaali on tosiaan täysin instrumentaalista, ainoatakaan lauluosuutta ei levyllä ole. Kappaleet sekoittuvat kieltämättä helposti toisiinsa.
Tätä voisi varmaan käyttää kirjoitusmusiikkina tietyntyyppisissä jutuissa, eikä tämä taustalla soidessaan kai häiritsisi juuri missään tilanteessa, mutta vaikea tähän on jaksaa kunnolla paneutua. Kun tätä kuuntelee vuoden 2017 loppumetreillä striimauspalvelusta, ei voi kuin ajatella, että kaikki muu lähi- ja kulttuurihistoria tämän musiikin ympärillä on sittenkin kiinnostavampaa kuin itse musiikki.
75/100
Vaiennut viulu Konsta Jylhän juhlakonsertissa 1971
Levy Spotifyssa
sunnuntai 3. joulukuuta 2017
Kuunnelkaa Suistamon Sähköä!
Semmoinen ihan lyhyt huomio vain tähän väliin, että kuunnelkaa hyvät ihmiset Suistamon Sähköä! Joidenkin korviini kantautuneiden suositusten kautta löysin äskettäin yhtyeen jo vuonna 2015 ilmestyneen esikoislevyn, ja olen luukutellut sitä täällä kotioloissa aivan hurmion vallassa. Seuraavaksi pitäisi tietysti päästä todistamaan toimintaa livenä, koska suurin osa hehkutuksesta on koskenut juuri esiintymistilanteita.
Mistä siis kyse? Karjalaistyyppisten kansanlauluaiheiden ja -melodioiden yhdistämisestä konebiittiin ja räppiosuuksiin. Jos kuulostaa potentiaalisesti kiusaannuttavalta, niin en ihmettele, mutta Suistamon Sähkön suuruus piileekin juuri tällaisen hankalan fuusion toteuttamisessa jotenkin täysin luontevasti ikään kuin nämä erilaiset elementit olisi tarkoitettukin soimaan osana samaa polyfonista kokonaisuutta. Näinhän asia tietysti onkin, koska kyllähän te olette lukeneet kaikki ne väsyneet läpät siitä, mikä on "tämän ajan kansanmusiikkia". Suistamon Sähkön tyypit vain tuntuvat ottaneen tuon retoriikan kirjaimellisesti ja päättäneet, että sehän voi olla tämän ajan kansanmusiikkia ilman, että luovuttaisiin kaikista niistä tyylipiirteistä, joita "kansanmusiikki"-nimisen genren mielletään yleensä sisältävän.
Pelkästään kokoonpanon nimi on täydellinen. Ensinnäkin siinä on alkusointu (sille on aina kumarrettava), ja toiseksikin laatokankarjalaisen pitäjän yhdistäminen mm. modernin populaarimusiikin (eli esim. "konemusiikin") mahdollistaneeseen innovaatioon kuvaa mahdollisimman saumattomasti sitä, miltä tämä musiikki kuulostaa. Rinnastus ei jää pelkästään otsikkotasolle, sillä tekstitkin tuovat perinnemenneisyyden iloisesti tanhuamaan stroboskoopin epilepsiavaloon. Kyse on pitkälti tajunnanvirrasta ja mielikuvista, eikä kyse oikein voisi muusta ollakaan.
Enpä keksi juuri mielekkäämpää ja tarpeellisempaa ja perseelle potkivampaa kuunneltavaa maamme parin päivän kuluttua koittavan pakkojuhlan aattona. Ymmärrettäisiinpä historian ja nykyisyyden suhde yleisemminkin näin vaistonvaraisesti ja tarkasti: historiaa ei voi eristää talvisotaliitteisiin eikä nykyisyyttä johonkin, hmm, post-internet -läppään. Ne täydentävät toistensa merkityksiä, ja elämä on aina ihaninta, kun on virittäytynyt molemmille taajuuksille.
Levy Spotifyssa
Mistä siis kyse? Karjalaistyyppisten kansanlauluaiheiden ja -melodioiden yhdistämisestä konebiittiin ja räppiosuuksiin. Jos kuulostaa potentiaalisesti kiusaannuttavalta, niin en ihmettele, mutta Suistamon Sähkön suuruus piileekin juuri tällaisen hankalan fuusion toteuttamisessa jotenkin täysin luontevasti ikään kuin nämä erilaiset elementit olisi tarkoitettukin soimaan osana samaa polyfonista kokonaisuutta. Näinhän asia tietysti onkin, koska kyllähän te olette lukeneet kaikki ne väsyneet läpät siitä, mikä on "tämän ajan kansanmusiikkia". Suistamon Sähkön tyypit vain tuntuvat ottaneen tuon retoriikan kirjaimellisesti ja päättäneet, että sehän voi olla tämän ajan kansanmusiikkia ilman, että luovuttaisiin kaikista niistä tyylipiirteistä, joita "kansanmusiikki"-nimisen genren mielletään yleensä sisältävän.
Pelkästään kokoonpanon nimi on täydellinen. Ensinnäkin siinä on alkusointu (sille on aina kumarrettava), ja toiseksikin laatokankarjalaisen pitäjän yhdistäminen mm. modernin populaarimusiikin (eli esim. "konemusiikin") mahdollistaneeseen innovaatioon kuvaa mahdollisimman saumattomasti sitä, miltä tämä musiikki kuulostaa. Rinnastus ei jää pelkästään otsikkotasolle, sillä tekstitkin tuovat perinnemenneisyyden iloisesti tanhuamaan stroboskoopin epilepsiavaloon. Kyse on pitkälti tajunnanvirrasta ja mielikuvista, eikä kyse oikein voisi muusta ollakaan.
Enpä keksi juuri mielekkäämpää ja tarpeellisempaa ja perseelle potkivampaa kuunneltavaa maamme parin päivän kuluttua koittavan pakkojuhlan aattona. Ymmärrettäisiinpä historian ja nykyisyyden suhde yleisemminkin näin vaistonvaraisesti ja tarkasti: historiaa ei voi eristää talvisotaliitteisiin eikä nykyisyyttä johonkin, hmm, post-internet -läppään. Ne täydentävät toistensa merkityksiä, ja elämä on aina ihaninta, kun on virittäytynyt molemmille taajuuksille.
Levy Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)