Gettomasa on epäilemättä viime aikojen suomiräppisensaatio. Hän nousi genren maakuntasarjasta todelliseksi listatähdeksi vähän varkain. Havahduin itse asiaintilaan käydessäni viime vuoden lopulla läpi Suomen Spotifyn vuositasolla kuunnelluimpia. Siellä top 50 -listalla oli moninkertaisesti julkisuutta saaneiden supertähtien seassa Gettomasa vuoden alussa julkaistulla Lössi-biisillään. Kuuntelin kappaleen, ja se osoittautui erittäin toimivaksi uho- ja possebiisiksi, jossa on minun makuuni ja taustaani juuri sopivasti helsinkiläisille vittuilua ja suomiräpin viime vuosikymmenen puolivälin kultakaudesta muistuttavaa reteää meininkiä. Tuotannollisesti se ottaa toki huomioon tämän päivän trendit, mutta on silti "hyvää perusmenoa", ja myönnettäköön, että kun kaikki kokeellinen soundikikkailu menee useinkin yli hilseeni, pidin tätäkin virkistävänä piirteenä isossa hittibiisissä.
Tänä vuonna Gettomasasta onkin sitten kuultu ja paljon. Alkuvuodesta julkaistusta Muijii stadis -biisistä tuli Lössiäkin isompi hitti, sitten artisti pääsi esiintymään kiekkokansan kultajuhliinkin, ja sopivasti samoilla kieppeillä julkaistu seitsemän biisin kokonaisuus Diplomaatti on ollut nyt kaksi viikkoa albumilistan ykkösenä. Taakseen se on jättänyt esim. Marko Hietalan ja Olavi Uusivirran uutuudet, mitä on vaikea olla näkemättä jonkinlaisena symbolina jostakin.
Diplomaatti on puhtaasti striimauskäyttöön tarkoitettu teos, jota ei vanhaan aikaan olisi kutsuttu albumiksi, mutta tällainenhan on tätä päivää. Vaikea tätä 26-minuuttista kuunnellessa on ratkaisua kritisoidakaan. Nyt levyllä ei ole yhtään varsinaisesti turhaa biisiä, joten mihin tässä tarvittaisikaan niitä viittä muuta, joiden taso ei ehkä yltäisi yhtä korkealle. Diplomaatti esittää aika pitkälti myös yhden statementin: nousussa oleva räppäri kertoo olevansa nousussa ja määrittelee oman olemuksensa ja identiteettinsä nousussa olevana räppärinä. Ei tässä mitään kovin monimutkaista ole, ja halutessaan Masan "läpästössä" voi nähdä ongelmallisia piirteitä, mutta toisesta vinkkelistä tämä on virkistävä ilmiö Cheekin jälkeisessä suomiräpissä.
Tämä oli perusfiilikseni tutustuessani Gettomasan musiikkiin viimeaikaisten singlejen ja nyt Diplomaatin myötä. (On varmasti syytä todeta, etten vielä ole perehtynyt hänen aikaisempaan tuotantoonsa.) Ensin oli vaistonvarainen diggailu, niinhän se aina menee. Vasta sitten aloin pohtia, miksi tämä meno miellyttää. Yksi selvä syy on tuo maakuntakeskeisyys. Ilmeisistä henkilökohtaisista syistä se on kytkeytynyt suomiräppisuhteeseeni siitä asti, kun Tulenkantajien Rollofunk oli ensimmäinen todellinen kolahdukseni genren piiristä. Gettomasa hehkuttaa Jyväskylää, joka sattuu myös olemaan minulle omakohtaisestikin tärkeä kaupunki. Helsingissähän tässä on tullut asuttua jo pian 20 vuotta, mutta aina jotain Lössin tapaista kuunnellessani asetun vaivatta siirtotyöläisen rooliin ja peukutan kaikkea lievästi murteellista uhoa ja maailmanvalloittajan asennetta junasta asemalla noustaessa.
Mutta onhan myös Cheek Lahdesta. Mahdollisesti jossain kohtaa hänen laajaa tuotantoaan myös hehkutetaan Lahtea, siitä en tiedä, koska en ole perehtynyt tuohon tuotantoon pintaa syvemmältä. Joistakin muista viime aikojen kaupallisesti menestyneimmistä räppäreistä ei oikein tiedä, mistä he tulevat, koska he eivät sitä mitenkään alleviivaa - ainakaan konkreettista, maantieteellistä taustaansa. Usein toki puhutaan yleisellä tasolla vaikeista kasvuolosuhteista, zoomataan kuin Google Mapsissa ikään yksittäiseen kerrostaloon jossakin metaforisessa "vaikeassa paikassa", mutta kuvaa varotaan huolella laajentamasta niin, että kuulija saisi käsityksen edes naapurikorttelin meiningistä. Se on osa ainakin valtavirtaisimman suomiräpinkin soluttanutta autonomista yksilöä ja hänen "kamppailuaan" painottavaa kehitystä. Suomiräpin 2010-luvun kirjoiksi ja elämäkertaelokuviksi asti eskaloituneissa menestystarinoissa uhotaan menestyksellä ja toisaalta uhriudutaan ja nyyhkitään "vihaajien", ikävien naisihmisten ja kriitikkojen kapuloihin panemien rattaiden innoittamana. Niinpä mainstream-räpistä on tullut iskelmää sen paskimmassa merkityksessä, ja usein se on ottanut kahdesta erilaisesta musiikillisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä kummankin nihkeimmät puolet. Siten - ja Nelonen Median suosiollisella avustuksella - tämä musiikki on saatu kaupatuksi mahdollisimman suurelle yleisölle.
Ollakseen miljoonia striimaava listaykkönen, Gettomasa tuntuu onnistuneen pelin sääntöjen muuttamisessa. Hän ei soi radiossa (ainakaan vielä) eikä sääli itseään tai hyödynnä iskelmävaikutteita (ainakaan vielä). Toivottavasti sulkeet säilyttävät kuranttiutensa jatkossakin. Tavallaan hän on palauttanut räpin räppiin. Hänen biisinsä ovat populistisia ja tarttuvia ja nykyiseen tapaan räpiksi aika laulullisia, mutta niissä ei kuulla Eminemiltä periytyvää kamalaa melodramaattisesti tilittävää äänenväriä. Diplomaatti sisältää pelkästään perinteistä reteää räppiuhoa suht rajallisesti vaihtelevista näkökulmista, tarkoituksellisesti korostetulla maakuntatwistillä, valtavirran ja pusikon välimaastossa tasapainoillen niin, että skumppaa kyllä kitataan, mutta se tehdään jossain Jyväskylän Tuomiojärven rantsussa, kaukana punaisista matoista. Gettomasa tekee myös hyvin selväksi viimeistään levyn päättävässä nimibiisissä, että hän asemoituu uudeksi valtavirraksi, jonka ei tarvitse nuolla kenenkään persettä tai tehdä "edm:ää". Hän tiedostaa tarkkaan mahdollisuutensa esiintyä takavasemmalta tulleena supertähtenä, joka voi uskottavasti lesoilla olevansa jotain vähän muuta kuin nämä pelikentän aiemmat valtiaat, joita hän ei ehkä strategisesti mainitse nimiltä - koska miksi kahliutua mihinkään yksittäiseen biiffiin?
Jollain tasolla räppiperinteitä kai ilmentää sekin, että Gettomasan toistaiseksi paras bängeri, Diplomaatin aloittava Silmät, on myös se hänen kappaleensa, joka herättää tekstinsä puolesta eniten vähän epämukavia fiiliksiä, jos sitä erehtyy liikaa kelailemaan. Siinä Masa kuittailee "feministeille", jotka ovat epäilleet häntä "myrkyllisestä maskuliinisuudesta". En tiedä, onko mitään "oikeaa kohua" ollut, mutta Diplomaatin muunkaan annin perustella sellaista ei varsinaisesti voisi ihmetellä. Naisten esineellistäminen ja omilla valloituksilla kehuskeleminen parhaiden räppitapojen mukaan on levyn tematiikan ytimessä. Voi ei -biisin fiittaaja Lauri Haav on "haukannut priimamarjaanaa" ja tehnyt "kilteistä tuhmia", ja tosiaan Masalla itsellään on täällä stadissakin niitä muijia, joista "ainakin mun mittaril" on "aika kuumii pari".
Tämmöisiin seikkoihin myönnän kuitenkin kiinnittäneeni huomiota vähän velvollisuudentunnosta ja muodostettuani jo vaistonvaraisesti voimakkaan positiivisen mielikuvan Gettomasan musasta. Kai hyvä räppäri pystyy laittamaan aika suuren osan retoriikkaansa genrepiirteiden piikkiin. Tai sanailee niin svengaavasti, että huomio kohdistuu siihen. Tosin on varteenotettava pointti, ettei aikamme suosituimman pop-genren typistäminen eräänlaiseksi todellisuudesta irrallaan olevaksi sarjakuvameiningiksi palvele kenenkään intressejä. Ja juurihan itse ankkuroin Gettomasan maakuntaräpin "syvemmälle todellisuuteen" kuin jonkin Cheekin tuotannon. Silloin se kyseinen todellisuus olisi tässä tapauksessa jyväskyläläisen yökerhon tanssilattialla kolmen jälkeen kuultavia lausuntoja elämästä ja vaikkapa nyt sukupuolten välisistä suhteista.
Siksi on hyväksyttävä, että tämä tuntuu todellisuudelta. Sen kuvaukselta, ei yritykseltä muokata sitä muuten kuin oman ura-aseman edistämisen verran. Gettomasa levyttää kuitenkin PME Recordsille, eikä hän retoriikastaan huolimatta ole musabisneksestä irrallinen saareke, vaan hyvin mahdollisesti tarkkaan mietitty täsmäohjus valtavirran ytimeen. Nohevat pelaajat ovat aavistaneet jo tovin, että iskelmäräpin aika on ohi. Osa siitä tulee sulautumaan osaksi yleistä valtavirtabulkkia ja pysymään pinnalla, mutta terävimmät hittikärjet tulevat jatkossa muunlaisella itseilmaisulla.
Nähtäväksi jää, mitä se laajemmin tarkoittaa, mutta ainakin Diplomaatin osalta se tarkoittaa sitä, että listakärjessä on toimivinta uutta kotimaista valtavirtamusaa vähään aikaan.
Diplomaatti Spotifyssa
