21-vuotias Milla Rumi on viimeisin lauluntekijätulokas, jolta odotetaan suuria. Tulevaisuuden tusina -äänestyksessäkin hän sijoittui kärkipäähän ainoana kaltaisenaan, indierokkareiden ja hiphoppareiden lomaan.
Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?
Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.
Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.
Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.
Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.
Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.
Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.
Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.
Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.
Tai:
Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.
Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.
"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:
https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU
lauantai 15. marraskuuta 2014
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Teflon Brothersin huonosta trollailusta
Alexander Stubbin johtamassa Suomessa on itsestään selvää, että popmusiikistakin tulee omituista peilitaloissa juoksentelua. Siitähän Vain elämää -ohjelmassakin on kyse. Siinä esitetään hetkellisiä väläyksiä peilien eteen sattumalta päätyneistä narreista. Sellaisia tavoitellut kuluttajat itsekin ovat, ja tämä selittää konseptin ja sen oheislevyjen suosion. Kun muusikosta luotu karikatyyri sulautuu kuluttajasta luotuun karikatyyriin, alkaa vaikea maailma vaikuttaa loogisemmalta. Olettaisin, että niin käy twiittaavan pääministerin ja äänestäjiensä kohdallakin.
Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.
Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.
Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.
Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.
Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.
Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.
Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.
Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.
perjantai 3. lokakuuta 2014
Viitasen Piia ja pienet, suuret laulut
Tunnen suurta rakkautta sellaisia lauluja kohtaan, jotka ovat samaan aikaan pieniä ja suuria. Viitasen Piian uudella Uni onnesta -levyllä on ainakin yksi sellainen: "Tuntemattomalle Ainolle", joka ilmeisesti perustuu laulajan papan sodanaikaiseen kirjeeseen. Rintamamiehet kärsivät aika ymmärrettävästi kroonisesta läheisyyden puutteesta, ja syntyi puoliorganisoitua kirjekaveritoimintaa, jonka puitteissa he saattoivat purkaa tuntemuksiaan naispuoliselle vastaanottajalle, jota he eivät tunteneet eivätkä useimmissa tapauksissa tulleet tuntemaankaan. Mikä lie sotabyrokratian sattumanvarainen oikku määrännyt, kenen postilaatikkoon mikäkin kirje päätyi. Ehkä niissä oloissa oli terveellisintä kirjoittaa kirjeitä abstraktille naiselle, jonka osaksi sitten tuli edustaa kaikkea sitä, mikä ei ollut sotaa, tappamista, korsuelämää.
Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.
Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.
Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.
"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.
Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.
Nuku, oi nuku -video:
https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg
Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.
Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.
Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.
"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.
Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.
Nuku, oi nuku -video:
https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg
torstai 2. lokakuuta 2014
Jukka Nousiainen: Roskalavojen rokkitähti ja hänen peniksensä
En ole koskaan kuullut nuottiakaan levymusiikkia Räjäyttäjiltä, mutta Jukka Nousiaisen soolojulkaisu Huonoa seuraa on ollut eniten viime viikkoina soittamiani äänitteitä.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Kerkko Koskinen Kollektiivi ja arkipäiväistymisen ongelma
Kerkko Koskisen ja hänen kollektiivinsa ensimmäinen albumi ilmestyi elokuussa 2012 juuri sopivaan aikaan. Oli ehtinyt jo olla ikävä Koskisen suureellista melodraamaa, joka oli purrut parhaiten hänen kahdella lauletulla soololevyllään. Kollektiivissa naissolistien tähtitrio otti suurimman osan vokaalivastuusta, mutta levy onnistui väistämään ne banaalin aikalaiskuvauksen karikot, joille Ultra Bra vähän turhan usein ajautui Koskisen säveltäjän- ja sovittajanlahjoista huolimatta.
Kollektiivin ykkönen ilmestyi sitä paitsi aivan oikeaan vuodenaikaan. Loppukesässä on juuri sellaista kiihkeyttä ja katkeraa suloa, joita levyn parhaat laulutkin välittivät. Mielsin kokonaisuuden vahvasti slaavilaiseksi. Se johtui tietysti siitäkin, että mukana oli joitakin sävellyksiä Anna Ahmatovan runoihin, mutta kyllä monen muunkin laulun ylenpalttisen dramaattinen ja kipeä elämänkokemus tuntui musiikilliselta vastineelta jääkylmän vodkan juomiselle syysiltana.
Ylistin tuolloin levyä Nuorgamissa jokseenkin varauksetta, ja se on kestänyt kuuntelua hyvin. Luultavasti se on merkittävin Kerkko Koskisen tähän mennessä rakentama iisakinkirkko.
Sellaisena se säilyy myös Kerkko Koskinen Kollektiivi 2:n jälkeen. On tavallaan yllättävää, että toinen albumi ilmestyy näinkin pian - ehkä jopa yllättävää, että sellainen ylipäätään tulee. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että Koskisen taipumus tavoitella pieneen maahan vähän liian isoa musiikkia saattaa kostautua toteutumattomina suunnitelmina. Mutta ensimmäinen Kollektiivi-albumi myi kultaa ja sai yleisesti suotuisan vastaanoton, mikä lienee madaltanut kynnystä uusintayritykseen.
Valitettavasti tuntuu siltä, että standardeja on samalla laskettu. Musiikki pauhaa kyllä yhtä isona kuin viimeksikin, eikä nuottipaperia lie säästelty tätäkään levyä tehtäessä, mutta maksimalismi ei tietenkään tarkoita samaa kuin ainutlaatuisuus. Kollektiivin kakkoselta uupuu substanssia, ja jotkut tyylivalinnat tuntuvat yksiselitteisesti vääriltä. Tällä viittaan ennen kaikkea flirttailuun niin sanotun rockmusiikin kanssa: ajoittain liian raskaskätisiin komppeihin ja hieman nihkeään kitarointiin. Kun taustalla on suurimman osan ajasta runsaasti soittava puhallinsektio, käy musiikki helposti tukkoiseksi ilman tällaistakin.
On tosin todettava, että levy on musiikillisesti melko monipuolinen: joukossa on herkkävireisempiäkin kappaleita ja Kollektiivin debyytistä muistuttavaa mukaansa tempaavaa myrskyisyyttä. Hieman liian moni biisi tuntuu kuitenkin sävellyksellisestikin vähän kankealta, ja usein tähän yhdistyy tietty yliyrittämisen maku.
Pahimmat ongelmat ovat silti sanoituspuolella. Paula Vesalan korvaaminen Maija Vilkkumaalla ei Kollektiivin laulusoundin kannalta olisi suuri ongelma, vaikka ajoittain Vilkkumaan maneerit vähän särähtävätkin korvaan. Vilkkumaa on kuitenkin saanut keskeisen roolin myös sanoittajana: ensimmäiset kolme laulua ovat hänen teksteihinsä. Lisäksi tekstejä on Anni Sinnemäeltä, Erpo Pakkalalta, Paula Vesalalta, Yonalta ja Anna Viitalalta.
Yonaa lukuun ottamatta kaikkia käytettiin myös esikoisella, mutta nyt he tuntuvat päästäneen itsensä paljon helpommalla. Aivan erityisesti voisi kysyä: mitä ihmettä tapahtui Anna Viitalalle? Debyytillä oli häneltä useita loistavia tekstejä, varsinkin huikeaan duettobiisiin "Huone 232". Nyt Viitalan ainoa esiintyminen on tympäisevällä "Lokki"-kakkossinglellä, joka larppaa Ultra Brata huonommin kuin mihin edes Ultra Bra juuri koskaan pystyi.
Tytöt miettii mitä ne haluaa
olla raskaana vai humalassa
tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies
Puolet tyypeistä on poissa
ne on Berliinissä
siellä ei koskaan tule pilkkua
Aivan sitä samaa banaalia nuorten cityaikuisten "mielenmaisemaa", jota Ultra Bran "Ilmiöitä"-hirvitys yritti niin nokkelasti valottaa. Nyt vain tuo Berliini muistutuksena siitä, että hei, 2010-luku.
Vapauden kaipuusta ja sen edessä koetusta ahdistuksesta voisi kyllä olla levyn temaattiseksi johtotähdeksi, vaikka "Lokissa" aihepiiri latistetaankin merkityksettömäksi lätinäksi. Albumi alkaakin Vilkkumaan sanoittamalla, mahtipontisesti jyräävällä "Vapaudesta"-biisillä. Koskinen tuntuu tässä painavan kaasua pohjaan melkeinpä hampaat irvessä, mutta hyvältä kuulostavista riveistä huolimatta Vilkkumaa ei onnistu sanomaan juuri muuta kuin että sitähän voi mennä baariin tai sitten voi hankkia perheen.
Tosiaankin.
"Tallinnan lautta" -single on ollut meikäläiselle melkoinen korvamato keväisestä julkaisustaan saakka. Kappaletta on tullut soitettua varmaan aihepiirinkin takia, Tallinnan-laivat ovat tulleet viime vuosina etelänaapurissa reissatessa vähintään tutuiksi. Tallinnan-laiva on mitä ilmeisin metafora monellekin asialle, ja tämän Vilkkumaakin on toki tajunnut. Kyse on vaaran tunteen hakemisesta, yrityksestä paeta turvallista arkea heiluvaan laivaan, jonka kansi on liukas. Kun kaikki kuitenkin tietävät Tallinnan-laivan olevan tosiasiassa ikävystyttävän lattea ja samanlaisena vuodesta toiseen toistuva kokemus, ottaa Vilkkumaa samalla näppärästi ironisen etäisyyden teemaansa. Ei Tallinnan-laivassa ole mitään vaarallista, paitsi maksalle pidemmän päälle.
Kolmas Vilkkumaa-teksti Ole tyytyväinen nuorena on näistä epätasapainoisin. Siinä todetaan, että nuorena voi sekoilla ja vetää vaikka huumeita, mutta todelliset vallankumoukset tehdään myöhemmin, kun seestymisen myötä näkee maailman selvemmin. Tämähän on monessa tapauksessa totta, mutta minua hämää tekstin rakenne: ensin hoetaan ärsyttäviä juttuja blogeista ja baarinpöydässä itkemisestä, sitten aivan lopussa herkistytään aidosti merkittävän äärelle. Se heijastuu sävellyksessäkin: ensin rasittavaa hölkkää, sitten lyyrinen lopetus. Tämä on konseptuaalisuuden viemistä vähän turhan pitkälle, eikä nuoruuskaan kai pelkästään mussutusta ja nousuhumalaista uhoa ole.
Erpo Pakkala teki loistavia tekstejä Kerkon ensimmäisille soololevyille, mutta Kollektiivin parissa hän on onnistunut huonommin. Debyytin pikkunokkelin hetki "Isoäiti" saa jatkokseen kliseitä kierrättävät "Déja Vu"- ja "Häkkilintu"-tekstit. Jostain syystä Koskinen on tosin innoittunut säveltämään ensimmäisestä levyn komeimman ja ylevimmän eepoksen, jonka hän vielä laulaa pääosin itse - aina hyvä asia. Niinpä "Déja Vu" on kaikesta huolimatta levyn kärkiraita: teksti ei ole liian epäonnistunut, komea lopputulos saa senkin vaikuttamaan merkittävämmältä kuin se voisi luettuna koskaan tuntua.
Yona on epäilemättä levyn yllättävin sanoittajavalinta. "Raunioilta rakkautta" on hyvin yonamainen teksti, mikä hämmentää aluksi. Lopulta se nousee kuitenkin suosikikseni. Yonalta käy luonnostaan irtautuminen arkipäiväisyyksistä, hän vie Kollektiivin jonnekin mahdottomien rakkaudennäkyjen usvaiseen ja surullisenkauniiseen ihmemaahan, missä blogeista ja Berliinistä ei olla kuultukaan.
Harmi, että tässäkin laulussa pohjalla olevaa varovaista valssia on pitänyt rikkoa turhahkolla progeilulla.
Olen kirjoittanut tässä paljon teksteistä ja kenties kompromettoinut tämän valintani, kun kerran julistan levyn parhaaksi kappaleen, joka ei todellakaan ole sitä sanoituksensa takia. Ehkä tekstien keskinkertainen taso ei yksin olisi ongelma, jos musiikillinen paketti pysyisi paremmin kasassa. Mutta minusta Koskinen tekee kertomuksellista musiikkia, vaikka se kertomus tietysti syntyy viime kädessä nuottiviivastolla.
Paljon on kuitenkin kiinni siitä, mistä lauletaan. Jos haluaa tavoitella taivaita, ei voi aiheidensa tasolla jumittua jonnekin Helsingin kantakaupungin kuppiloiden ja yksiöiden tienoille. Nyt on liian suuren osan aikaa tehty juuri niin. Aivan aluksi ajattelinkin Kollektiivi kakkosen todella kaipaavan niitä Ahmatovan tai Aulikki Oksasen tekstejä, mutta tähän kokonaisuuteen ne eivät ehkä olisi istuneetkaan.
Ongelmassa on jotain samaa kuin siinä, minkä koin vaivaavan kevään kohuttua suurteosta, Pepe & Saimaata. Vuorenkorkuiset sävellykset eivät saaneet kruunukseen riittävän hyviä tekstejä. Willbergin levyä ei tosin niinkään vaivannut arkinen banaalius kuin hieman epämääräinen iskelmä-diibadaaba. Vaan niinpä Kollektiivin levylläkin - sitä Yonan tekstiä lukuun ottamatta - yritykset runollisempaan ilmaisuun ovat vailla suuruutta ja fokusta: kivan kuuloisia sanoja vain.
Kollektiivin ykkönen ilmestyi sitä paitsi aivan oikeaan vuodenaikaan. Loppukesässä on juuri sellaista kiihkeyttä ja katkeraa suloa, joita levyn parhaat laulutkin välittivät. Mielsin kokonaisuuden vahvasti slaavilaiseksi. Se johtui tietysti siitäkin, että mukana oli joitakin sävellyksiä Anna Ahmatovan runoihin, mutta kyllä monen muunkin laulun ylenpalttisen dramaattinen ja kipeä elämänkokemus tuntui musiikilliselta vastineelta jääkylmän vodkan juomiselle syysiltana.
Ylistin tuolloin levyä Nuorgamissa jokseenkin varauksetta, ja se on kestänyt kuuntelua hyvin. Luultavasti se on merkittävin Kerkko Koskisen tähän mennessä rakentama iisakinkirkko.
Sellaisena se säilyy myös Kerkko Koskinen Kollektiivi 2:n jälkeen. On tavallaan yllättävää, että toinen albumi ilmestyy näinkin pian - ehkä jopa yllättävää, että sellainen ylipäätään tulee. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että Koskisen taipumus tavoitella pieneen maahan vähän liian isoa musiikkia saattaa kostautua toteutumattomina suunnitelmina. Mutta ensimmäinen Kollektiivi-albumi myi kultaa ja sai yleisesti suotuisan vastaanoton, mikä lienee madaltanut kynnystä uusintayritykseen.
Valitettavasti tuntuu siltä, että standardeja on samalla laskettu. Musiikki pauhaa kyllä yhtä isona kuin viimeksikin, eikä nuottipaperia lie säästelty tätäkään levyä tehtäessä, mutta maksimalismi ei tietenkään tarkoita samaa kuin ainutlaatuisuus. Kollektiivin kakkoselta uupuu substanssia, ja jotkut tyylivalinnat tuntuvat yksiselitteisesti vääriltä. Tällä viittaan ennen kaikkea flirttailuun niin sanotun rockmusiikin kanssa: ajoittain liian raskaskätisiin komppeihin ja hieman nihkeään kitarointiin. Kun taustalla on suurimman osan ajasta runsaasti soittava puhallinsektio, käy musiikki helposti tukkoiseksi ilman tällaistakin.
On tosin todettava, että levy on musiikillisesti melko monipuolinen: joukossa on herkkävireisempiäkin kappaleita ja Kollektiivin debyytistä muistuttavaa mukaansa tempaavaa myrskyisyyttä. Hieman liian moni biisi tuntuu kuitenkin sävellyksellisestikin vähän kankealta, ja usein tähän yhdistyy tietty yliyrittämisen maku.
Pahimmat ongelmat ovat silti sanoituspuolella. Paula Vesalan korvaaminen Maija Vilkkumaalla ei Kollektiivin laulusoundin kannalta olisi suuri ongelma, vaikka ajoittain Vilkkumaan maneerit vähän särähtävätkin korvaan. Vilkkumaa on kuitenkin saanut keskeisen roolin myös sanoittajana: ensimmäiset kolme laulua ovat hänen teksteihinsä. Lisäksi tekstejä on Anni Sinnemäeltä, Erpo Pakkalalta, Paula Vesalalta, Yonalta ja Anna Viitalalta.
Yonaa lukuun ottamatta kaikkia käytettiin myös esikoisella, mutta nyt he tuntuvat päästäneen itsensä paljon helpommalla. Aivan erityisesti voisi kysyä: mitä ihmettä tapahtui Anna Viitalalle? Debyytillä oli häneltä useita loistavia tekstejä, varsinkin huikeaan duettobiisiin "Huone 232". Nyt Viitalan ainoa esiintyminen on tympäisevällä "Lokki"-kakkossinglellä, joka larppaa Ultra Brata huonommin kuin mihin edes Ultra Bra juuri koskaan pystyi.
Tytöt miettii mitä ne haluaa
olla raskaana vai humalassa
tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies
Puolet tyypeistä on poissa
ne on Berliinissä
siellä ei koskaan tule pilkkua
Aivan sitä samaa banaalia nuorten cityaikuisten "mielenmaisemaa", jota Ultra Bran "Ilmiöitä"-hirvitys yritti niin nokkelasti valottaa. Nyt vain tuo Berliini muistutuksena siitä, että hei, 2010-luku.
Vapauden kaipuusta ja sen edessä koetusta ahdistuksesta voisi kyllä olla levyn temaattiseksi johtotähdeksi, vaikka "Lokissa" aihepiiri latistetaankin merkityksettömäksi lätinäksi. Albumi alkaakin Vilkkumaan sanoittamalla, mahtipontisesti jyräävällä "Vapaudesta"-biisillä. Koskinen tuntuu tässä painavan kaasua pohjaan melkeinpä hampaat irvessä, mutta hyvältä kuulostavista riveistä huolimatta Vilkkumaa ei onnistu sanomaan juuri muuta kuin että sitähän voi mennä baariin tai sitten voi hankkia perheen.
Tosiaankin.
"Tallinnan lautta" -single on ollut meikäläiselle melkoinen korvamato keväisestä julkaisustaan saakka. Kappaletta on tullut soitettua varmaan aihepiirinkin takia, Tallinnan-laivat ovat tulleet viime vuosina etelänaapurissa reissatessa vähintään tutuiksi. Tallinnan-laiva on mitä ilmeisin metafora monellekin asialle, ja tämän Vilkkumaakin on toki tajunnut. Kyse on vaaran tunteen hakemisesta, yrityksestä paeta turvallista arkea heiluvaan laivaan, jonka kansi on liukas. Kun kaikki kuitenkin tietävät Tallinnan-laivan olevan tosiasiassa ikävystyttävän lattea ja samanlaisena vuodesta toiseen toistuva kokemus, ottaa Vilkkumaa samalla näppärästi ironisen etäisyyden teemaansa. Ei Tallinnan-laivassa ole mitään vaarallista, paitsi maksalle pidemmän päälle.
Kolmas Vilkkumaa-teksti Ole tyytyväinen nuorena on näistä epätasapainoisin. Siinä todetaan, että nuorena voi sekoilla ja vetää vaikka huumeita, mutta todelliset vallankumoukset tehdään myöhemmin, kun seestymisen myötä näkee maailman selvemmin. Tämähän on monessa tapauksessa totta, mutta minua hämää tekstin rakenne: ensin hoetaan ärsyttäviä juttuja blogeista ja baarinpöydässä itkemisestä, sitten aivan lopussa herkistytään aidosti merkittävän äärelle. Se heijastuu sävellyksessäkin: ensin rasittavaa hölkkää, sitten lyyrinen lopetus. Tämä on konseptuaalisuuden viemistä vähän turhan pitkälle, eikä nuoruuskaan kai pelkästään mussutusta ja nousuhumalaista uhoa ole.
Erpo Pakkala teki loistavia tekstejä Kerkon ensimmäisille soololevyille, mutta Kollektiivin parissa hän on onnistunut huonommin. Debyytin pikkunokkelin hetki "Isoäiti" saa jatkokseen kliseitä kierrättävät "Déja Vu"- ja "Häkkilintu"-tekstit. Jostain syystä Koskinen on tosin innoittunut säveltämään ensimmäisestä levyn komeimman ja ylevimmän eepoksen, jonka hän vielä laulaa pääosin itse - aina hyvä asia. Niinpä "Déja Vu" on kaikesta huolimatta levyn kärkiraita: teksti ei ole liian epäonnistunut, komea lopputulos saa senkin vaikuttamaan merkittävämmältä kuin se voisi luettuna koskaan tuntua.
Yona on epäilemättä levyn yllättävin sanoittajavalinta. "Raunioilta rakkautta" on hyvin yonamainen teksti, mikä hämmentää aluksi. Lopulta se nousee kuitenkin suosikikseni. Yonalta käy luonnostaan irtautuminen arkipäiväisyyksistä, hän vie Kollektiivin jonnekin mahdottomien rakkaudennäkyjen usvaiseen ja surullisenkauniiseen ihmemaahan, missä blogeista ja Berliinistä ei olla kuultukaan.
Harmi, että tässäkin laulussa pohjalla olevaa varovaista valssia on pitänyt rikkoa turhahkolla progeilulla.
Olen kirjoittanut tässä paljon teksteistä ja kenties kompromettoinut tämän valintani, kun kerran julistan levyn parhaaksi kappaleen, joka ei todellakaan ole sitä sanoituksensa takia. Ehkä tekstien keskinkertainen taso ei yksin olisi ongelma, jos musiikillinen paketti pysyisi paremmin kasassa. Mutta minusta Koskinen tekee kertomuksellista musiikkia, vaikka se kertomus tietysti syntyy viime kädessä nuottiviivastolla.
Paljon on kuitenkin kiinni siitä, mistä lauletaan. Jos haluaa tavoitella taivaita, ei voi aiheidensa tasolla jumittua jonnekin Helsingin kantakaupungin kuppiloiden ja yksiöiden tienoille. Nyt on liian suuren osan aikaa tehty juuri niin. Aivan aluksi ajattelinkin Kollektiivi kakkosen todella kaipaavan niitä Ahmatovan tai Aulikki Oksasen tekstejä, mutta tähän kokonaisuuteen ne eivät ehkä olisi istuneetkaan.
Ongelmassa on jotain samaa kuin siinä, minkä koin vaivaavan kevään kohuttua suurteosta, Pepe & Saimaata. Vuorenkorkuiset sävellykset eivät saaneet kruunukseen riittävän hyviä tekstejä. Willbergin levyä ei tosin niinkään vaivannut arkinen banaalius kuin hieman epämääräinen iskelmä-diibadaaba. Vaan niinpä Kollektiivin levylläkin - sitä Yonan tekstiä lukuun ottamatta - yritykset runollisempaan ilmaisuun ovat vailla suuruutta ja fokusta: kivan kuuloisia sanoja vain.
perjantai 1. elokuuta 2014
Rovaniemestä ja uudesta arktisesta hysteriasta
Eilen sain todistaa Helsinginkadun ravintola Lepakkomiehessä hienoa keikkaa: rovaniemeläinen Pekka Kumpulainen ja ystävät vangitsi hikisen yleisön resuisella arktisella bluesillaan. Kun itse olen Rovaniemeltä kotoisin, olen tietysti erityisen tyytyväinen siitä, että Lapin pääkaupungista taitaa nykyään tulla enemmän maan parhaimmistoon yltävää vaihtoehtomusiikkia kuin koskaan ennen. Kumpulainen itse ja hänen nykyinen rumpalinsa Tuomas Autti soittavat vähintään yhtä loistavassa Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo -orkesterissa. Tuon bändin jäsenillä vaikuttaa sitä paitsi olevan epälukuinen määrä kiinnostavia sivuprojekteja.
Lepakkomiehen eilisillan avasi soolokeikallaan veitsenterävä pohjoinen surrealisti Dxxxa D. Sitten on tietenkin vielä maan paras livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, jonka rumpali Janne Hast taas tunnetaan myös Dxxxan yhteistyökumppanina. "Vanhoista staroista" Absoluuttinen Nollapiste on saanut lammasoopperalevyillään tukun viiden tähden arvosteluja, ja Hannibal taas vaikuttaa ainakin H2Ö:ssä todistamani, Black Motor -yhtyeen kanssa vedetyn keikan perusteella olevan todella kovassa vedossa hänkin.
Rovaniemellä on selvästi tapahtumassa jotain - ja on jo aikakin. Teinivuosinani 90-luvulla pohjoisen angstin mystifiointi suomalaisessa rock-kirjoittelussa liittyi aina Ouluun ja Tornioon, toki aivan ansaitusti. Tuolloin noista kaupungeista tuli useita maan kovimmista rockbändeistä, kun taas Rovaniemen pikkutähdet olivat keskenään aika erilaisia ja tasoltaan vaihtelevia; mistään skenestä tuskin oli mahdollista puhua. Aina mainittiin Greenhouse AC, Jalla Jalla ja Nightingales, vähän myöhemmin Supperheads ja Nollapiste. Kolme ensin mainittua jäivät suuriksi lupauksiksi, eikä Supperheadsistakaan kovasta yrityksestä huolimatta kiintotähtiä tullut.
Voi kylläkin olla, että jonkin tulevan juuret ovat jo tuossa aikakaudessa. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa pienillä asioilla on suuri merkitys. Kirjaston musiikkiosastolla oli töissä ammattitaitoisia rockin ymmärtäjiä, joiden osaaminen teki tuosta kellaritilasta nuoren musiikinystävän paratiisin. Vielä' tärkeämpi instituutio oli nuorille bändeille esiintymistilaisuuksia tarjonnut Kirjastorock. En ole kuullut toisesta kaupungista, jossa nimenomaan kirjastolaitoksella olisi ollut näin suuri rockmusiikkia kannustava vaikutus.
Mutta skenen syntyminen vaatii perusedellytysten lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, jotka tulevat löytäneeksi toisensa. Jokin ajatustason johtotähti toimivalla skenellä on oltava. Koska skenejen nimeäminen on kivaa, kutsun tätä nyt nousussa olevaa liikehdintää uudeksi arktiseksi hysteriaksi.
Arktinen hysteria on epämääräinen termi, joka näyttäisi esiintyneen ensimmäisen kerran modernistikirjailija Marko Tapion kesken jääneen pääteoksen nimenä. Sittemmin se on kai tavattu yhdistää Timo K. Mukan, Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen tapaisiin lappilaistaiteilijoihin, jotka elivät epäterveellistä elämää kaukana sivistyneistä kaupunkilaispiireistä.
Uusi arktinen hysteria on siis väistämättä ja taas kerran pohjoisen mystifiointia: ei Lappikaan sentään ole enää aivan samanlainen kuin 60-70 -luvuilla, vaikka sitä voikin hyvällä syyllä yhä kutsua Suomen villiksi pohjolaksi. Arktisen Voodoon vokalisti Otto Mikkola (tai Oskari Heikkinen, miten vain halutaan) on kuulemma lukenut Palsan päiväkirjat viisi kertaa. Yhtyeen nimikin on paljonpuhuva. Se pyrkii mallintamaan 16 Horsepowerin tai Nick Caven amerikkalaisista syrjäseuduista konstruoidun fantasiamaailman paikalliseen kontekstiin. Sen biiseissä juodaan viikkoja ahdistukseen, yrmeästi etiketitöntä pulloa tuijottaen. Larppaus toimii, koska siinä on aavistus totuutta. Kyllä Lapissa tällaistakin harrastetaan.
Sain viime viikolla kuulla yhtyeen syksymmällä ilmestyvän esikoisalbumin miksaamattomana versiona, ja helvetin hyvältä vaikutti. Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo: nimi kannattaa painaa mieleen, heistä kuullaan vielä.
Pekka Kumpulainen taas on yhtyeen parikymppisten muusikoiden joukossa jo iältään poikkeus, mikä heijastuu hänen oman kokoonpanonsa musiikkiin. Hattupäisen hongankolistajan hahmossa on sellaista uurteista boheemikarismaa, että hänet voisi ikuistaa Juhla Mokka -mainokseen. Kumpulaisen ja ystäviensä soitanto ei yllä aivan samalle demonisen määrätietoisuuden tasolle kuin Arktisen Voodoon, mutta toiminta on läpeensä vakuuttavaa. Sarkastinen asenne leimaa Kumpulaisen lauluja, vaikka niissäkin juodaan viinaa pitämättä hauskaa.
Toisin kuin Arktinen Voodoo, Kumpulainen puuttuu myös politiikkaan, mutta aivan omalla tavallaan. Suosikkibiisini "Vallankumous" vie ajatukset 80-luvun Rovaniemelle, vappu- ja rauhanmarsseihin, joille minua ja velipoikiani aina kuljeteltiin. Kumpulainen lienee suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, ehkä hänkin on marssinut siellä - "ennen vallankumousta Kansankadulla mietti pieni poika hankkimista päihdeongelman", kuten hän laulaa.
Sitä vallankumousta ei koskaan tullut. Päihdeongelma tuli varmasti melko monelle siellä olleelle.
Kumpulainen ja ystävät ovat juuri julkaisseet livelevyn Vanhat tutut, joka kannattaa etsiä käsiinsä. Rosoinen liveäänite palvelee tätä Lepakkomiehen kokoisiin ja näköisiin kapakoihin tarkoitettua musiikkia optimaalisesti.
Arktisen Voodoon viimetalvinen live-esitys parhaimpiinsa lukeutuvasta kappaleesta Tähdet:
https://www.youtube.com/watch?v=QlPhGlKa3bA
Pekka Kumpulainen ja ystävät livenä Jyväskylän Höstfesteillä viime syksynä:
https://www.youtube.com/watch?v=5eZeFnsHcSM
Lepakkomiehen eilisillan avasi soolokeikallaan veitsenterävä pohjoinen surrealisti Dxxxa D. Sitten on tietenkin vielä maan paras livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, jonka rumpali Janne Hast taas tunnetaan myös Dxxxan yhteistyökumppanina. "Vanhoista staroista" Absoluuttinen Nollapiste on saanut lammasoopperalevyillään tukun viiden tähden arvosteluja, ja Hannibal taas vaikuttaa ainakin H2Ö:ssä todistamani, Black Motor -yhtyeen kanssa vedetyn keikan perusteella olevan todella kovassa vedossa hänkin.
Rovaniemellä on selvästi tapahtumassa jotain - ja on jo aikakin. Teinivuosinani 90-luvulla pohjoisen angstin mystifiointi suomalaisessa rock-kirjoittelussa liittyi aina Ouluun ja Tornioon, toki aivan ansaitusti. Tuolloin noista kaupungeista tuli useita maan kovimmista rockbändeistä, kun taas Rovaniemen pikkutähdet olivat keskenään aika erilaisia ja tasoltaan vaihtelevia; mistään skenestä tuskin oli mahdollista puhua. Aina mainittiin Greenhouse AC, Jalla Jalla ja Nightingales, vähän myöhemmin Supperheads ja Nollapiste. Kolme ensin mainittua jäivät suuriksi lupauksiksi, eikä Supperheadsistakaan kovasta yrityksestä huolimatta kiintotähtiä tullut.
Voi kylläkin olla, että jonkin tulevan juuret ovat jo tuossa aikakaudessa. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa pienillä asioilla on suuri merkitys. Kirjaston musiikkiosastolla oli töissä ammattitaitoisia rockin ymmärtäjiä, joiden osaaminen teki tuosta kellaritilasta nuoren musiikinystävän paratiisin. Vielä' tärkeämpi instituutio oli nuorille bändeille esiintymistilaisuuksia tarjonnut Kirjastorock. En ole kuullut toisesta kaupungista, jossa nimenomaan kirjastolaitoksella olisi ollut näin suuri rockmusiikkia kannustava vaikutus.
Mutta skenen syntyminen vaatii perusedellytysten lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, jotka tulevat löytäneeksi toisensa. Jokin ajatustason johtotähti toimivalla skenellä on oltava. Koska skenejen nimeäminen on kivaa, kutsun tätä nyt nousussa olevaa liikehdintää uudeksi arktiseksi hysteriaksi.
Arktinen hysteria on epämääräinen termi, joka näyttäisi esiintyneen ensimmäisen kerran modernistikirjailija Marko Tapion kesken jääneen pääteoksen nimenä. Sittemmin se on kai tavattu yhdistää Timo K. Mukan, Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen tapaisiin lappilaistaiteilijoihin, jotka elivät epäterveellistä elämää kaukana sivistyneistä kaupunkilaispiireistä.
Uusi arktinen hysteria on siis väistämättä ja taas kerran pohjoisen mystifiointia: ei Lappikaan sentään ole enää aivan samanlainen kuin 60-70 -luvuilla, vaikka sitä voikin hyvällä syyllä yhä kutsua Suomen villiksi pohjolaksi. Arktisen Voodoon vokalisti Otto Mikkola (tai Oskari Heikkinen, miten vain halutaan) on kuulemma lukenut Palsan päiväkirjat viisi kertaa. Yhtyeen nimikin on paljonpuhuva. Se pyrkii mallintamaan 16 Horsepowerin tai Nick Caven amerikkalaisista syrjäseuduista konstruoidun fantasiamaailman paikalliseen kontekstiin. Sen biiseissä juodaan viikkoja ahdistukseen, yrmeästi etiketitöntä pulloa tuijottaen. Larppaus toimii, koska siinä on aavistus totuutta. Kyllä Lapissa tällaistakin harrastetaan.
Sain viime viikolla kuulla yhtyeen syksymmällä ilmestyvän esikoisalbumin miksaamattomana versiona, ja helvetin hyvältä vaikutti. Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo: nimi kannattaa painaa mieleen, heistä kuullaan vielä.
Pekka Kumpulainen taas on yhtyeen parikymppisten muusikoiden joukossa jo iältään poikkeus, mikä heijastuu hänen oman kokoonpanonsa musiikkiin. Hattupäisen hongankolistajan hahmossa on sellaista uurteista boheemikarismaa, että hänet voisi ikuistaa Juhla Mokka -mainokseen. Kumpulaisen ja ystäviensä soitanto ei yllä aivan samalle demonisen määrätietoisuuden tasolle kuin Arktisen Voodoon, mutta toiminta on läpeensä vakuuttavaa. Sarkastinen asenne leimaa Kumpulaisen lauluja, vaikka niissäkin juodaan viinaa pitämättä hauskaa.
Toisin kuin Arktinen Voodoo, Kumpulainen puuttuu myös politiikkaan, mutta aivan omalla tavallaan. Suosikkibiisini "Vallankumous" vie ajatukset 80-luvun Rovaniemelle, vappu- ja rauhanmarsseihin, joille minua ja velipoikiani aina kuljeteltiin. Kumpulainen lienee suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, ehkä hänkin on marssinut siellä - "ennen vallankumousta Kansankadulla mietti pieni poika hankkimista päihdeongelman", kuten hän laulaa.
Sitä vallankumousta ei koskaan tullut. Päihdeongelma tuli varmasti melko monelle siellä olleelle.
Kumpulainen ja ystävät ovat juuri julkaisseet livelevyn Vanhat tutut, joka kannattaa etsiä käsiinsä. Rosoinen liveäänite palvelee tätä Lepakkomiehen kokoisiin ja näköisiin kapakoihin tarkoitettua musiikkia optimaalisesti.
Arktisen Voodoon viimetalvinen live-esitys parhaimpiinsa lukeutuvasta kappaleesta Tähdet:
https://www.youtube.com/watch?v=QlPhGlKa3bA
Pekka Kumpulainen ja ystävät livenä Jyväskylän Höstfesteillä viime syksynä:
https://www.youtube.com/watch?v=5eZeFnsHcSM
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Pakotietä ei ole: Spigu laulaa addiktioista, surusta ja kuolemasta
Verkosta löytyvän Urbaanin sanakirjan mukaan spigu tarkoittaa "huumeruiskua, annosta suonensisäistä huumetta". Maalaispoikana en olisi tätä googlettamatta tiennyt, mutta helsinkiläinen Ville Linna on kyllä valinnut taiteilijanimen musiikkinsa mukaan. Kaupunkien yössä on hänen esikoisalbuminsa, ja heti sen avausraita "Valheita ja kuumetta" vie valottomiin nistikämppiin ja heräämisiin vääristä vuoteista. Päihteiden, levottoman elämän ja kalmankatkun teemat ja tunnelmat leimaavat lyhykäistä levyä kokonaisuudessaankin.
Niin sanottu outlaw country on todennäköisesti se musiikkityyli, jonka yhteydessä tällaiset aiheet toimivat parhaiten. Johnny Cashin ja Townes Van Zandtin kaltaiset rujoa elämää eläneet sankarit ovat ehdollistaneet kuulijansa pitämään tummasävyisen kantrifolkin ja rappioelämästä laulamisen liittoa itsestäänselvyytenä. Spigu taas asettuu avoimesti osaksi jatkumoa versioimalla juuri näiden kahden repertuaaria omien laulujensa lisäksi. Ratkaisu on rohkea, varsinkin kun Van Zandtilta on valittu ikoninen itsetuhoeepos "Waitin' 'Round To Die", pyhä laulu monelle tämän maailman nuhjuiselle boheemille.
Perinteen suomalaista versiota Spigu taas kunnioittaa duetoimalla Pekka Myllykosken kanssa ja laulamalla levyn päätösbiisissä Irwinin kuolemasta. Tyylipuhtaita ratkaisuja.
Lauluntekijällä täytyy olla vahva oma ääni, jottei musertuisi tällaisen kuvaston alle. Spigulla on, ja puhun nyt aivan konkreettisesti hänen äänestään. Se on pehmeä, hauras ja aivan kuulijan korvassa kiinni. Hyvin epäsuomalainenkin, mikä käy ilmi viimeistään Myllykosken vokaaliosuutta vasten peilatessa. Modernista americanasta löytyy vertailukohtia, mutta esimerkiksi Van Zandtin tuulen pieksämästä rosoisuudesta ollaan kaukana. Tämä palvelee hyvin Spigun lauluja, jotka äijämäisemmin tulkittuina alkaisivat helposti vaikuttaa maneerisilta. Tässä ei ole kyse kovilla kokemuksilla rehvastelusta, vaan siitä alistuneesta surusta ja epätoivosta, joka addiktioihin ja huonoihin kierteisiin aina liittyy.
Vähäeleinen on levyn musiikillinen toteutuskin. Kyse ei ole mies ja kitara -menosta, vaan bändipohjaisesta soitannosta, mutta äärimmäisen minimalistisesta ja hienovaraisesta sellaisesta. Se antaa jokaiselle nyanssille melkoisesti painoarvoa. Perusvaikutelma levystä on tämä: kun harhailee useamman päivän huonon elämän jälkeen kaupungilla, sanotaan nyt vaikka jossain Linjojen suunnalla, missä on vielä säilynyt muutama kortteli sitä nuhjaantuneempaa Kalliota, näkee kaiken tuskallisen selvästi. Kaikki yksityiskohdat huutavat merkitystään, koiranpaska maassa, hitaasti etenevä poliisiauto, thaihieromoon sisään livahtava mieshenkilö. Liian kovat äänet tuntuvat porautuvan aivokuoren läpi.
Spigulla on tekstittäjänäkin silmää näille yksityiskohdille: hän mainitsee nistikämpän mustan patjan ja maalaa kohtauksen taustaksi kylmän tammikuun, näin jäätävän kolkko tunnelma on luotu parilla lauseella. Tämä onkin välttämätöntä, jos aikoo laulaa tällaisista ehkä muutamaan kertaan käsitellyistä skenaarioista.
Alle puolen tunnin mitastaan huolimatta Kaupunkien yössä on kyllä melko raskasta kuunneltavaa. Valonpilkahduksia ei ole, nousuhumala ei kuulu näihin lauluihin. Tulee vähän mieleen Zen Cafén loppukauden levy Laiska, tyhmä ja saamaton, joka purki erilaisessa musiikillisessa viitekehyksessä samoja tympeän itsetuhon kehää kulkemisen tuntoja. Sitäkin pidin kunnioitettavana teoksena, jonka toistuvalle kuuntelulle oli vähän hankalaa löytää voimavaroja.
Biisit ovat silti kiistatta hienoja, esimerkiksi "Valheita ja kuumetta" ja käännöskappale"Herra tarkastaja". Suosikikseni taitaa silti nousta se viimeinen esitys, "Irwin kuolee darraan". Tuo kuva kaikkensa antaneesta kansanlaulajasta henkitoreissaan keikka-auton takapenkillä on voimakas ja kylmäävä. Irwin eli leveää elämää, mutta hänenkin tiensä kävi koko ajan kapeammaksi, kunnes sitten päättyi. Näin se tapaa mennä.
Kuolemaa kummempaa pakotietä Spigulla ei ole tarjota. Se on realismia.
Herra tarkastaja:
http://www.youtube.com/watch?v=259bWj71WJ8
Niin sanottu outlaw country on todennäköisesti se musiikkityyli, jonka yhteydessä tällaiset aiheet toimivat parhaiten. Johnny Cashin ja Townes Van Zandtin kaltaiset rujoa elämää eläneet sankarit ovat ehdollistaneet kuulijansa pitämään tummasävyisen kantrifolkin ja rappioelämästä laulamisen liittoa itsestäänselvyytenä. Spigu taas asettuu avoimesti osaksi jatkumoa versioimalla juuri näiden kahden repertuaaria omien laulujensa lisäksi. Ratkaisu on rohkea, varsinkin kun Van Zandtilta on valittu ikoninen itsetuhoeepos "Waitin' 'Round To Die", pyhä laulu monelle tämän maailman nuhjuiselle boheemille.
Perinteen suomalaista versiota Spigu taas kunnioittaa duetoimalla Pekka Myllykosken kanssa ja laulamalla levyn päätösbiisissä Irwinin kuolemasta. Tyylipuhtaita ratkaisuja.
Lauluntekijällä täytyy olla vahva oma ääni, jottei musertuisi tällaisen kuvaston alle. Spigulla on, ja puhun nyt aivan konkreettisesti hänen äänestään. Se on pehmeä, hauras ja aivan kuulijan korvassa kiinni. Hyvin epäsuomalainenkin, mikä käy ilmi viimeistään Myllykosken vokaaliosuutta vasten peilatessa. Modernista americanasta löytyy vertailukohtia, mutta esimerkiksi Van Zandtin tuulen pieksämästä rosoisuudesta ollaan kaukana. Tämä palvelee hyvin Spigun lauluja, jotka äijämäisemmin tulkittuina alkaisivat helposti vaikuttaa maneerisilta. Tässä ei ole kyse kovilla kokemuksilla rehvastelusta, vaan siitä alistuneesta surusta ja epätoivosta, joka addiktioihin ja huonoihin kierteisiin aina liittyy.
Vähäeleinen on levyn musiikillinen toteutuskin. Kyse ei ole mies ja kitara -menosta, vaan bändipohjaisesta soitannosta, mutta äärimmäisen minimalistisesta ja hienovaraisesta sellaisesta. Se antaa jokaiselle nyanssille melkoisesti painoarvoa. Perusvaikutelma levystä on tämä: kun harhailee useamman päivän huonon elämän jälkeen kaupungilla, sanotaan nyt vaikka jossain Linjojen suunnalla, missä on vielä säilynyt muutama kortteli sitä nuhjaantuneempaa Kalliota, näkee kaiken tuskallisen selvästi. Kaikki yksityiskohdat huutavat merkitystään, koiranpaska maassa, hitaasti etenevä poliisiauto, thaihieromoon sisään livahtava mieshenkilö. Liian kovat äänet tuntuvat porautuvan aivokuoren läpi.
Spigulla on tekstittäjänäkin silmää näille yksityiskohdille: hän mainitsee nistikämpän mustan patjan ja maalaa kohtauksen taustaksi kylmän tammikuun, näin jäätävän kolkko tunnelma on luotu parilla lauseella. Tämä onkin välttämätöntä, jos aikoo laulaa tällaisista ehkä muutamaan kertaan käsitellyistä skenaarioista.
Alle puolen tunnin mitastaan huolimatta Kaupunkien yössä on kyllä melko raskasta kuunneltavaa. Valonpilkahduksia ei ole, nousuhumala ei kuulu näihin lauluihin. Tulee vähän mieleen Zen Cafén loppukauden levy Laiska, tyhmä ja saamaton, joka purki erilaisessa musiikillisessa viitekehyksessä samoja tympeän itsetuhon kehää kulkemisen tuntoja. Sitäkin pidin kunnioitettavana teoksena, jonka toistuvalle kuuntelulle oli vähän hankalaa löytää voimavaroja.
Biisit ovat silti kiistatta hienoja, esimerkiksi "Valheita ja kuumetta" ja käännöskappale"Herra tarkastaja". Suosikikseni taitaa silti nousta se viimeinen esitys, "Irwin kuolee darraan". Tuo kuva kaikkensa antaneesta kansanlaulajasta henkitoreissaan keikka-auton takapenkillä on voimakas ja kylmäävä. Irwin eli leveää elämää, mutta hänenkin tiensä kävi koko ajan kapeammaksi, kunnes sitten päättyi. Näin se tapaa mennä.
Kuolemaa kummempaa pakotietä Spigulla ei ole tarjota. Se on realismia.
Herra tarkastaja:
http://www.youtube.com/watch?v=259bWj71WJ8
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)