Levyvuosi 2015 on jo ehtinyt tarjota muutamia vahvoja elämyksiä. Esimerkiksi Belle & Sebastianin Girls In Peacetime Want To Dance on mestariteos, vieläpä aika lailla yllätyksenä tullut sellainen. Kotimaisella puolellakin vaikkapa CMX:n ja Pimeyden uusilla levyillä on hienoja hetkiä.
Mutta se ainoa toistaiseksi soittimeeni päätynyt suomalainen levy, jonka uskon nousevan klassikoksi ja yhdeksi vuoden tärkeimmistä äänitteistä, ilmestyy ensi perjantaina. Them Bird Things -yhtyeen neljäs albumi The Bride Who Came To Yellow Sky on jotain niin mahtavaa, että siitä on vaikea puhua muuten kuin kulunein ylisanoin.
Ensin on todettava, että Them Bird Things ansaitsisi moninkertaiset määrät palstatilaa. Ensi alkuun sen yhteys kahteen amerikkalaiseen 60-luvun kulttisankariin herätti jonkin verran mielenkiintoa kaiketi siksi, että tarjolla oli hyvä tarina. Ei niin, etteikö bändin tuolloin levyttämä musiikki olisi ollut oikein hyvää retrorokkia. Minulle Them Bird Thingsistä tuli silti tärkeä yhtye vasta edellisen Pachyderm Nightmare -albumin myötä. Kokoonpanoaan uudistanut ryhmä oli alkanut levyttää vain omaa tuotantoaan ja teki sen vieläpä syvästi henkilökohtaisella otteella: laulut kumpusivat yhteisen ystävän sairaudesta ja kuolemasta.
The Bride Who Came To Yellow Skylla fokus on kuoleman sijaan elämässä. Tai ei ole. Kansiteksteissä levyn teemaksi kyllä paalutetaan lapsuus ja vanhemmuus - laulaja Salla Day sai esikoisensa levyn valmistumisprosessin aikana - mutta oleellinen oivallus näiden kahden albumin suhteen on, että ne ovat toistensa rinnakkaisteoksia. Pachyderm Nightmare kertoi kuolemaa enemmän päättyneestä elämästä. Tämä uutuus on kyllä monin paikoin leikkisä, vallaton ja elämäniloinen, mutta vähintään yhtä usein läsnä ovat elämän jatkamiseen liittyvät huolet, surut ja pelot. Millaiseen maailmaan ihmisiä oikein tehdään ja millaisia vaaroja he joutuvat kohtaamaan?
Vanhemmuus on keskimäärin yksi riskialttiimpia populaarimusiikin aiheita. Tasokkaatkin lauluntekijät saattavat sortua hirvittäviin latteuksiin kirjoittaessaan kyyneleet silmissä kappaleita jälkikasvustaan. The Bride Who Came To Yellow Sky onkin huikea saavutus: vaikka se on kirjoitettu niin sanotusti tilanteen ollessa päällä, se onnistuu heijastelemaan tämän elämän keskeisen osa-alueen kaikkia puolia. Tältä ainakin minusta, lapsettomasta ihmisestä, tuntuu. Levy toimii tässä vieläpä saumattomasti sekä musiikin että tekstien tasolla. Sävellykset jäljittelevät usein lastenlauluja, sanoitukset lainaavat lorujen muotokieltä ja sanastoa.
Eikä lastenkulttuuri historiallisesti katsoen todellakaan ole pelkkää ipanapaa, vaan myös Grimmin satuja tai englantilaista kaislikkopsykedeliaa. Sitä paitsi lapsuus subjektiivisena kokemuksena on jotain aivan muuta kuin aikuiset haluaisivat sen olevan - hyvässä ja pahassa. Sekä pelottavampaa ja ahdistavampaa että maagisempaa ja mielettömämpää kuin kukaan voi aikuisena enää todella muistaa.
En minäkään muista, mutta intuitioni on, että lapsuus tuntui yllättävän paljon siltä kuin The Bride Who Came To Yellow Sky. Tai komento takaisin: lapsena en olisi ymmärtänyt tätä levyä, tämä on aikuisten aikuisille tekemää musiikkia siitä, mitä lapsuus oli ja on.
Tulee mieleen, että sen tärkeämpiä aiheita populaarimusiikille ei juuri ole.
Decoration Day, yksi levyn parhaista kappaleista.
maanantai 2. helmikuuta 2015
maanantai 19. tammikuuta 2015
Lasten hautausmaa: goottimusaa keuhkotautiparantoloiden aikakaudelta
Levyvuosi 2015 on vähitellen pääsemässä käyntiin - tammikuussa ilmestyy nippu mielenkiintoisia kotimaisia, joista ainakin Them Bird Thingsin The Bride Who Came To Yellow Sky tulee osoittautumaan klassikoksi. Siitä olen kirjoittanut jo toisaalle, joten tässä voisin nostaa esiin viiden biisin pikkulevyn, joka on tehnyt todellisen vaikutuksen. Lasten Hautausmaa -kokoonpanon nimetön esikois-ep on jotain aivan omanlaistaan, ihanan allapäistä popmusiikkia.
Vaikka goottirockia ja postpunkia tehdään tässäkin maassa koko ajan ja genrepoliisien mielestä kai aivan hyvinkin, en ole itse osannut innostua suurestakaan osasta sitä. Semmoista omaa visuaalista maailmaa ei ole monellakaan yrittäjällä ollut, vaan ollaan toistettu genrekonventioita. Lasten hautausmaa on tässä viitekehyksessä todella pysäyttävä poikkeustapaus.
Melodioiden ja vokaaliosuuksien osalta se kuulostaa melkeinpä Noitalinna Huraa!lta, akustisessa kitarakomppauksessa on paljon 80-luvun Curea, tekstit kertovat vaikkapa keuhkotautisista lapsista hengittämässä rautapölyä 1800-lukulaisissa tehtaissa ja haaveilemassa tehtaan naapurina sijaitsevaan kalmistoon pääsemisestä. Vähän tulee mieleen se, kun lapsena luin Veljeni Leijonamielen. Sen kirjan samastuttavin hahmohan oli juurikin itsensä kuoliaaksi yskivä Korppu: sankari ajalta, jota hyvinvointivaltion keksimisen jälkeen ei juurikaan ole haluttu muistella.
Mutta nythän hyvinvointivaltiota ollaan tuhoamassa, ja Lasten hautausmaan allapäinen synkistely tuntuu osuvan suoraan hermoon. Minialbumin avaava Kiputyttö on valmis klassikko, sen nimihenkilö käy hyvin sankarittaresta jollekin tämän ajan Astrid Lindgrenille.
Ympärillä vain tyhjää pimeää
ennen kuolemaa onko elämää?
Lasten hautausmaan ep Spotifyssa
Vaikka goottirockia ja postpunkia tehdään tässäkin maassa koko ajan ja genrepoliisien mielestä kai aivan hyvinkin, en ole itse osannut innostua suurestakaan osasta sitä. Semmoista omaa visuaalista maailmaa ei ole monellakaan yrittäjällä ollut, vaan ollaan toistettu genrekonventioita. Lasten hautausmaa on tässä viitekehyksessä todella pysäyttävä poikkeustapaus.
Melodioiden ja vokaaliosuuksien osalta se kuulostaa melkeinpä Noitalinna Huraa!lta, akustisessa kitarakomppauksessa on paljon 80-luvun Curea, tekstit kertovat vaikkapa keuhkotautisista lapsista hengittämässä rautapölyä 1800-lukulaisissa tehtaissa ja haaveilemassa tehtaan naapurina sijaitsevaan kalmistoon pääsemisestä. Vähän tulee mieleen se, kun lapsena luin Veljeni Leijonamielen. Sen kirjan samastuttavin hahmohan oli juurikin itsensä kuoliaaksi yskivä Korppu: sankari ajalta, jota hyvinvointivaltion keksimisen jälkeen ei juurikaan ole haluttu muistella.
Mutta nythän hyvinvointivaltiota ollaan tuhoamassa, ja Lasten hautausmaan allapäinen synkistely tuntuu osuvan suoraan hermoon. Minialbumin avaava Kiputyttö on valmis klassikko, sen nimihenkilö käy hyvin sankarittaresta jollekin tämän ajan Astrid Lindgrenille.
Ympärillä vain tyhjää pimeää
ennen kuolemaa onko elämää?
Lasten hautausmaan ep Spotifyssa
maanantai 8. joulukuuta 2014
Salamaiseman vuoden levy
Kaikenlaiset tahot julkaisevat näinä viikkoina näkemyksiään vuoden parhaista levyistä, miksen siis minäkin.
Koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia, kyse on nyt vuoden parhaasta kotimaisesta levystä. Kuuntelen voittopuolisesti suomalaista musaa, tai ainakin se on minulle tärkeintä. Tottakai olen tykännyt kovasti monista tänä vuonna julkaistuista ulkomaisistakin äänitteistä. Mainitaan nyt lonkalta vaikka The War On Drugsin Lost In A Dream, First Aid Kitin Stay Gold, Ryan Adamsin nimetön levy, Röyksoppin ja Robynin minialbumi ja My Brightest Diamondin This Is My Hand. Moni muukin ansaitsisi maininnan.
Mielestäni parhaat kotimaiset taas on aika kattavasti käsitelty tässä blogissa, jonka aloitin juurikin tämän vuoden alkumetreillä. Plain Riden huikea Skeleton Kites ei tainnut saada omaa merkintäänsä, pahoittelut siitä. Sama muuten pätee Kivesveto Go-Gon Tutti Frutti -albumiin, merkkiteos sekin.
Yksi blogin ensimmäisistä kirjoituksista käsitteli tammikuun lopussa ilmestynyttä levyä, joka tuntuu edelleen vuoden parhaalta. Tilastot tukevat intuitiotani: kun Spotify taannoin tarjosi mahdollisuuden tarkastella vuoden kuunnelluinta omaa musiikkia, voitti Scandinavian Music Group niin artisti- kuin albumisarjan. Kolme kuunnelluinta kappalettani olivat Terminal 2 -mestariteokselta, ja levyn kaikki yhdeksän biisiä sijoittuivat 20 kuunnelluimman joukkoon.
Terminal 2 on auringonlaskun teemalevy, jonka painoarvo ei ole vuoden mittaan ainakaan vähentynyt. Kenties joskus tulevaisuudessa vuotta 2014 tullaan muistelemaan sinä vuotena, jonka kuluessa tämän hyvinvointivaltio-lintukodon lopullinen romahdus alkoi. Rapautettuhan sitä on jo kauan, mutta dadapääministeri Stubb on kesällä alkaneen valtakautensa mittaan tehnyt parhaansa kokonaisen suhteellisen toimivan yhteiskunnan muuttamiseksi vitsiksi tai kehnohkoksi nettifoorumiksi. Politiikasta on tullut trollausta, mutta valitettavasti tästä seuraa lieveilmiönä melkoinen määrä inhimillistä kärsimystä. Ensi kevään vaalit eivät lupaa sen parempaa.
Terminal 2 ei kuitenkaan ole päivänpoliittinen levy: se onnistuu kurkottamaan paljon syvemmälle. Se hahmottelee koko länsimaisen elämänmuodon auringonlaskua. Tämä on Rooman imperiumin rappio ja tuho meidän ajallemme ja preesensissä. Yhtä hyvin kyse on yksityisten elämänkaarten kääntymisestä laskusuuntaan tai vielä hetki sitten ylimmillään olleen bileiden taittumisesta laskuhumalaksi ja itkeskelyksi.
Nämä kaikki kuvat lomittuvat toisiinsa ja seuraavat toisistaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Jos yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaikea sitä on yksilölläkään olla.
Silti näin kaunis musiikki välittää väistämättä aina jotain positiivistakin.
Raunioille voidaan rakentaa jotain uutta. Se pätee niin yhteiskunnan kuin elämänkin raunioihin.
Olennaisimmalta Terminal 2:n hetkeltä tuntuu upean 2051-biisin kertosäe:
Käytävässä kaikui It's a Sin ja California Blue
Sisustimme huoneet menneisyyden saavutuksilla
Uskoimme unia, mikään ei herättänyt minua
Katosimme kartalta sivistyneesti ja hiljaa.
Juuri niin kai meille on käymässä.
Koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia, kyse on nyt vuoden parhaasta kotimaisesta levystä. Kuuntelen voittopuolisesti suomalaista musaa, tai ainakin se on minulle tärkeintä. Tottakai olen tykännyt kovasti monista tänä vuonna julkaistuista ulkomaisistakin äänitteistä. Mainitaan nyt lonkalta vaikka The War On Drugsin Lost In A Dream, First Aid Kitin Stay Gold, Ryan Adamsin nimetön levy, Röyksoppin ja Robynin minialbumi ja My Brightest Diamondin This Is My Hand. Moni muukin ansaitsisi maininnan.
Mielestäni parhaat kotimaiset taas on aika kattavasti käsitelty tässä blogissa, jonka aloitin juurikin tämän vuoden alkumetreillä. Plain Riden huikea Skeleton Kites ei tainnut saada omaa merkintäänsä, pahoittelut siitä. Sama muuten pätee Kivesveto Go-Gon Tutti Frutti -albumiin, merkkiteos sekin.
Yksi blogin ensimmäisistä kirjoituksista käsitteli tammikuun lopussa ilmestynyttä levyä, joka tuntuu edelleen vuoden parhaalta. Tilastot tukevat intuitiotani: kun Spotify taannoin tarjosi mahdollisuuden tarkastella vuoden kuunnelluinta omaa musiikkia, voitti Scandinavian Music Group niin artisti- kuin albumisarjan. Kolme kuunnelluinta kappalettani olivat Terminal 2 -mestariteokselta, ja levyn kaikki yhdeksän biisiä sijoittuivat 20 kuunnelluimman joukkoon.
Terminal 2 on auringonlaskun teemalevy, jonka painoarvo ei ole vuoden mittaan ainakaan vähentynyt. Kenties joskus tulevaisuudessa vuotta 2014 tullaan muistelemaan sinä vuotena, jonka kuluessa tämän hyvinvointivaltio-lintukodon lopullinen romahdus alkoi. Rapautettuhan sitä on jo kauan, mutta dadapääministeri Stubb on kesällä alkaneen valtakautensa mittaan tehnyt parhaansa kokonaisen suhteellisen toimivan yhteiskunnan muuttamiseksi vitsiksi tai kehnohkoksi nettifoorumiksi. Politiikasta on tullut trollausta, mutta valitettavasti tästä seuraa lieveilmiönä melkoinen määrä inhimillistä kärsimystä. Ensi kevään vaalit eivät lupaa sen parempaa.
Terminal 2 ei kuitenkaan ole päivänpoliittinen levy: se onnistuu kurkottamaan paljon syvemmälle. Se hahmottelee koko länsimaisen elämänmuodon auringonlaskua. Tämä on Rooman imperiumin rappio ja tuho meidän ajallemme ja preesensissä. Yhtä hyvin kyse on yksityisten elämänkaarten kääntymisestä laskusuuntaan tai vielä hetki sitten ylimmillään olleen bileiden taittumisesta laskuhumalaksi ja itkeskelyksi.
Nämä kaikki kuvat lomittuvat toisiinsa ja seuraavat toisistaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Jos yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaikea sitä on yksilölläkään olla.
Silti näin kaunis musiikki välittää väistämättä aina jotain positiivistakin.
Raunioille voidaan rakentaa jotain uutta. Se pätee niin yhteiskunnan kuin elämänkin raunioihin.
Olennaisimmalta Terminal 2:n hetkeltä tuntuu upean 2051-biisin kertosäe:
Käytävässä kaikui It's a Sin ja California Blue
Sisustimme huoneet menneisyyden saavutuksilla
Uskoimme unia, mikään ei herättänyt minua
Katosimme kartalta sivistyneesti ja hiljaa.
Juuri niin kai meille on käymässä.
lauantai 15. marraskuuta 2014
Milla Rumi: ilkikurinen ja intensiivinen
21-vuotias Milla Rumi on viimeisin lauluntekijätulokas, jolta odotetaan suuria. Tulevaisuuden tusina -äänestyksessäkin hän sijoittui kärkipäähän ainoana kaltaisenaan, indierokkareiden ja hiphoppareiden lomaan.
Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?
Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.
Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.
Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.
Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.
Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.
Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.
Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.
Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.
Tai:
Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.
Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.
"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:
https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU
Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?
Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.
Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.
Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.
Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.
Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.
Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.
Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.
Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.
Tai:
Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.
Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.
"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:
https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Teflon Brothersin huonosta trollailusta
Alexander Stubbin johtamassa Suomessa on itsestään selvää, että popmusiikistakin tulee omituista peilitaloissa juoksentelua. Siitähän Vain elämää -ohjelmassakin on kyse. Siinä esitetään hetkellisiä väläyksiä peilien eteen sattumalta päätyneistä narreista. Sellaisia tavoitellut kuluttajat itsekin ovat, ja tämä selittää konseptin ja sen oheislevyjen suosion. Kun muusikosta luotu karikatyyri sulautuu kuluttajasta luotuun karikatyyriin, alkaa vaikea maailma vaikuttaa loogisemmalta. Olettaisin, että niin käy twiittaavan pääministerin ja äänestäjiensä kohdallakin.
Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.
Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.
Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.
Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.
Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.
Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.
Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.
Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.
perjantai 3. lokakuuta 2014
Viitasen Piia ja pienet, suuret laulut
Tunnen suurta rakkautta sellaisia lauluja kohtaan, jotka ovat samaan aikaan pieniä ja suuria. Viitasen Piian uudella Uni onnesta -levyllä on ainakin yksi sellainen: "Tuntemattomalle Ainolle", joka ilmeisesti perustuu laulajan papan sodanaikaiseen kirjeeseen. Rintamamiehet kärsivät aika ymmärrettävästi kroonisesta läheisyyden puutteesta, ja syntyi puoliorganisoitua kirjekaveritoimintaa, jonka puitteissa he saattoivat purkaa tuntemuksiaan naispuoliselle vastaanottajalle, jota he eivät tunteneet eivätkä useimmissa tapauksissa tulleet tuntemaankaan. Mikä lie sotabyrokratian sattumanvarainen oikku määrännyt, kenen postilaatikkoon mikäkin kirje päätyi. Ehkä niissä oloissa oli terveellisintä kirjoittaa kirjeitä abstraktille naiselle, jonka osaksi sitten tuli edustaa kaikkea sitä, mikä ei ollut sotaa, tappamista, korsuelämää.
Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.
Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.
Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.
"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.
Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.
Nuku, oi nuku -video:
https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg
Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.
Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.
Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.
"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.
Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.
Nuku, oi nuku -video:
https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg
torstai 2. lokakuuta 2014
Jukka Nousiainen: Roskalavojen rokkitähti ja hänen peniksensä
En ole koskaan kuullut nuottiakaan levymusiikkia Räjäyttäjiltä, mutta Jukka Nousiaisen soolojulkaisu Huonoa seuraa on ollut eniten viime viikkoina soittamiani äänitteitä.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)