Jotain oleellista Jipun artistipersoonasta tuntuu kiteytyvän tämän, hänen toisen albuminsa nimeen. Kielirekisterin näkökulmasta olisi luontevaa kysyä joko "Kuka teki musta tän naisen?" tai "Kuka teki minusta tämän naisen?", mutta Meri-Tuuli Elorinne on tietysti mennyt jääräpäisen johdonmukaisesti puhe- ja kirjakielisen ilmauksen kömpelöllä risteytyksellä. Juu, häntä ei todellakaan kiinnosta se, miten asiat konventionaalisesti katsoen pitäisi tehdä. Tämähän on toki hyvä lähtökohta luovan työn tekemiselle, mutta ei mikään tae lopputuloksen laadusta, mistä siitäkin Jipun musiikki toimii hyvänä esimerkkinä.
Pari pintapuolisesti osuvaa verrokkia Jipulle voisi löytyä Chisusta ja Yonasta - siinä kolme viimeisen vuosikymmenen näkyvää naisartistia, joita yhdistää hieman hassun lempi/taiteilijanimen ohella juuri tällainen "perinteisesti hyvien" tekemisen tapojen sivuuttaminen. Yksikään heistä ei sovi sen enempää säntillisen iskelmälaulajan kuin "vakavan" laulaja-lauluntekijän muottiin. Sen sijaan he ovat ainakin teksteillään, Yonan ja Jipun tapauksessa myös julkisella persoonallaan, asettuneet empimättä kaikenlaisten ryppyotsaisten kaanonmiesten pilkan kohteiksi ja liikkuneet jossain siellä kiusallisen, naurettavan ja viiltävän välisellä harmaalla alueella, jolla käydään aika suuri osa populaarimusiikin merkittävistä arvotustaisteluista. Mutta kun näitä kolmea vertailee, huomaa myös, miten eri tavoin suhteellisen samalla reviirillä voi operoida. Chisu, joka tuntuu määrätietoiselta taiteilijalta ja yleensäkin ihmiseltä, joka tietää tarkkaan, mitä haluaa tehdä ja miten, on tässä mielessä Jipun vastakohta. Jipulla on itseilmaisun palo ja miellyttävä lauluääni ja mainittua uskallusta, mutta paljon muuta hänellä ei sitten olekaan, taiteellista arvostelukykyä varsinkaan. Yona taas on osannut yleensä pukea ja puetuttaa usvaisimmatkin lyyriset käänteensä niin ylevään musiikilliseen ilmaisuun, että niiden hyväksyminen on ollut paljon helpompaa. Jipun tekstien musiikillinen ilmiasu taas on keskinkertaista puoli-iskelmällistä pop-paatosta ja huonoimmillaan aivan sietämätöntä. Ja ne tekstit ovat sietämättömiä lähes koko ajan.
Viime vuosikymmenen loppupuolella Jipusta tuli silti muutamaksi vuodeksi ja levyksi hämmästyttävän suosittu. Tuo suosio oli vieläpä melko spontaanisti syntynyttä, sillä Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan -debyytti (siinäpä taas otsikko, jota ei voi ainakaan syyttää yleisön harhauttamisesta) nousi isohkoksi listamenestykseksi ilman kummempaa mediahuomiota tai markkinointia (jos kohta parin pienen radiohitin avustuksella). Ihmiset kuulivat Jipun biisejä, ja ilmeisesti ne vetosivat heihin.
Kuka teki minusta tän naisen? menikin sitten suoraan listaykköseksi ja pysyi albumilistalla 20 viikkoa. Sen jälkeen Samuli Edelmanin kanssa tehty yhteislevy Pimeä onni oli yhtä iso menestys, mutta sitten Jipun suosio alkoi hiipua, eikä hän ole tainnut aikoihin jaksaa tehdäkään juuri muuta kuin random-joululevyn.
Kun tätä musiikkia nyt kuuntelee, tuntuu sen hetkellinen suosio tavallaan mysteeriltä, ja tavallaan taas ei. Ehkä tämä edustaa jonkinlaista naistenlehtien ihmissuhdekriisimaailman niljaista alavatsaa, sellaista ruumiillisempaa ja realistisempaa versiota niistä puhetavoista, joilla rakastumisista ja eroista ja masennuksista ja pohjakosketuksista lööpeissä ja helpoissa aikakauslehtiotsikoissa puhutaan. Jipun kertojat syövät kynsiä uimahallin kahvilassa, haluavat panna tarjoilijaa vessassa kun "lanteet uivat hiessä" tai kysyvät, että "pussaisitko mua vaik oisin vatsataudissa?" On varmaan niin, että tällaisten tuntemusten, ajatusten, kysymysten ja skenaarioiden esittäminen tuntuu itsessään sen verran "elämänmakuiselta" ja kiiltokuvista poikkeavalta, että se riittää tekemään niistä kohdeyleisölleen vetovoimaisia. Silloin se kysymys, onko Jipun taide oikeastaan muuta kuin kaiken mahdollisen oksentamista kankaalle jäsentymättömänä, muuttuu epäolennaiseksi. Siis toisin sanoen: ei puhuta enää hyvästä eikä huonosta.
Merkitystä silläkin tietysti on, että pintapuolisesti nämä koskettimien, akustisten kitaroiden ja balladitempojen dominoimat biisit kuulostavat "siltä miltä pitääkin", siis tunteellisilta poplauluilta. Mikään ei ole niin ilmeisellä tavalla väärin, että se karkottaisi radiomusiikin ystävän heti luotaan. Ei kappaleissa kyllä mitään oivalluksia ole, ja itse asiassa niissä on ihan yllättävän vähän edes kunnon kertosäkeitä tai muutakaan tarttumapintaa. Semmoinen säveltäjän perusvaisto on aika lailla kateissa, vaikka suunnilleen osataankin mallintaa sellainen musiikillinen muotokieli, jota ollaan haettu. Enimmäkseen vain junnataan eteenpäin, ja dynamiikkaa yritetään saada sillä, että Jippu huutaa lujempaa biisin loppua kohti.
Kuka teki minusta tän naisen? ei menestyksestään huolimatta sisälläkään varsinaisia hittejä. Levyn suosituin biisi oli ja on hieman ironisesti tuoreeltaan tehty versio Kotiteollisuuden Tuonelan koivut -paatosballadista. Vaikka alkuperäinen kappale herättääkin vähän ristiriitaisia tunteita mm. lukemattoman kuulemani karaoketulkinnan myötä, keskellä Jipun levyä tämän sävellyksen kuuleminen kirkastaa kyllä aika hyvin sen, että Tuonelan koivut sentään on biisi - ilmeinen, kaikista kliseisistä paatoksen naruista vetävä, mutta tietylle lauluntekijän ammattitaidolle perustuva ja omassa viitekehyksessään ilman muuta onnistunut.
Jippu-kuva ei tietenkään olisi täydellinen, ellei hän tekisi kaikkensa tuhotakseen biisin tehon siitäkin huolimatta, ettei hän ole tehnyt sille mitään rakenteellisesti radikaalia. Hänen versionsa taustalle vain on isketty helvetin kämäisesti köpsöttelevä rumpukonetausta, jonka päälle soitetaan kammottavaa kitaranvingutusta. Kaiken kruunaavat surrealistisen hirveät taustalaulut - hieman samankaltaisia kuulee muuallakin levyllä. Lopputulos vaikuttaa lähes avantgardelta.
Jippu taitaa lopulta olla omituisimpia listaykköseksi tylsällä 2000-luvulla päätyneitä artisteja. Tällä levyllä kaikkein parhaan tuen tälle argumentille tarjoaa loppupuolella kuultava Ihan tavallinen aamupäivä: omituinen semi-nopeatempoinen humppa, jonka teksti on melkoista dadaa ilmeisesti jossain bussissa koetuista low life -elämyksistä. Kunnon romanipaatoksella hehkutettu kertosäe huipentaa esityksen: "Musta silmä ja rintakipu ja rakkaus ja rikollinen mieli!"
Miten luokitella musiikkia, joka onnistuu sekä kartoittamaan kaikki banaaliuden ääripäät että olemaan niin kaukana ns. mainstreamista kuin poplaulun kontekstissa on mahdollista?
Ja mitä helvettiä tästä kaikesta pitäisi oikeastaan ajatella?
27/100
Ihan tavallinen aamupäivä Youtubessa
Levy Spotifyssa
keskiviikko 22. marraskuuta 2017
maanantai 13. marraskuuta 2017
Alamaisema: Jean S: Kesämies (2002)
Jean S. oli todella omituinen viime vuosikymmenen alkupuolen ilmiö, muutaman vuoden ja levyn ajan hämmentävän suosittu. Kesämies oli bändin ensimmäinen ja menestynein listalevy, se ylsi listakolmoseksi ja 16 listaviikkoon, mutta jotain levyjä tyypit olivat julkaisseet aiemminkin. Oma ensikosketukseni heihin oli jo ensimmäisenä Helsingin-syksynäni 1999, silloin kävimme Salorannan kanssa aika usein Fibassa, siis pelkästään Finlandia-vodkaa ja siihen perustuvia drinkkejä myyneessä baarikopissa Uudenmaankadulla, ja siellä soi aina joku Jean S:n levy, kaiketi heidän debyyttinsä. Jean S. -nimihän tulee käsittääkseni siitä, että kyse oli Sibelius-akatemian opiskelijoista. Tiedän kyllä, että musiikkikorkeakouluissa innoitutaan helposti kaikenlaisiin trollauksiin ja vitsiprojekteihin, mutta tiedän myös aika paljon luovempia ja parempia tällaisia projekteja kuin Jean S. Tässä on ainakaan ulkopuolisen vaikea nähdä mitään karaokea kummempaa pointtia. Oikeastaan Jean S. kuulostaa tyypillisesti karaoketaustoilta. Tässä nyt sentään on liidilaulu, mutta sekin kuulostaa karaoketaustalaululta, ja sitten on vielä varsinaiset taustalaulut, jotka kuulostavat vielä enemmän karaoketaustalauluilta.
Yhtyeen suosio saattaa liittyä siihen viitekehykseen, joka syntyi tai ainakin vahvistui vuoden 2001 alussa aloittaneen Radio Suomipopin myötä. Aikana ennen striimauspalveluita oli vielä houkuttelevaa saada kuulla satunnaista valikoimaa enemmän tai vähemmän tuttuja menneiden vuosikymmenten Suomi-hittejä. Muistan kyllä itsekin tuon houkutuksen. Mainitsen toisen vuosituhannen vaihteessa vähän tärkeän baarin, eli U. Kalevan Kalevankadulla: siellä oli kai jotenkin järkyttävän iso valikoima suomipoppia ja -iskelmää, jota soitettiin jonkun miljoonan cd:n vaihtajan avulla random-järjestyksessä. Se oli vetovoimatekijä, tätä ei voi kiistää.
Jean S. oli sitten vain bändilarppausta samasta lähtökohdasta. He esittivät hyvin tuttuja tai vähän vähemmän tuttuja kappaleita sellaiseen elävä jukeboksi -tyyliin. Käsittääkseni heillä oli erityistä ja ymmärrettävää kysyntää firmakeikoilla, joilla on varmaan hyödynnetty hyvinkin laajaa treenattujen biisien valikoimaa. Tässä tietysti kovan luokan ammattimuusikkoudella on käyttöä. Mutta bändin kuunteleminen levyltä on kyllä ihan saatanan huono idea, en suosittele.
Kesämies-levyn teema on nimen mukaisesti kesä, mutta jostain syystä Jean S. ei ole kuitenkaan viitsinyt laittaa levylle pelkästään kesäbiisejä, vaikka niitä nyt löytyisi kokonaisen uran tarpeiksi. Sen sijaan mukana on esim. Metsämökin tonttu ja In The Navy -suomennos Kaikki laivaan. On tässä tietysti yli puolet klassisia kesäbiisejäkin, Kesäkadusta Kalajoen hiekkoihin ja Kesän lapsesta Kesäduuni bluesiin. Jotain vähän yllättävämpiäkin valintoja, kuten Wooly Bully eli suomeksi Kesä-Esa.
Kesä-Esa.
Tämä varmaan kertoo jo olennaisimman Jean S:n huumorintajusta, nokkeluudesta ja suhteesta suomalaiseen kulttuuriin.
Kesämiehen ja yleensäkin Jean S:n suosion täytyy perustua siihen jukeboksiaspektiin, eli että on vain haluttu ostaa ja kuunnella tuttuja kappaleita, sama se kenen esittäminä. Eipä ihme, että tämän joukkion suosio romahti striimausaikakauden myötä, jolloin alkuperäisiäkin alkoi olla vaivatonta kuunnella koska tahansa ostamatta mitään levyä. Omaan korvaani Jean S. kuulostaa aika vastenmieliseltä. Sellainen vähän vaikeasti määriteltävä ironinen etäisyys ja edellisen nousukauden aikainen Tuomas Vimma -tyyppinen stadilainen vittuiluhuumori ovat tässä niin vahvasti läsnä. Tällainen postmodernissa pusikossa melskaaminen oli nimenomaan viime vuosikymmenen alun ja puolivälin ilmiö. Nykyäänhän eletään taas jonkinlaista uuden vakavuuden aikakautta, hyvässä ja pahassa, eikä lamakausina ole yleensäkään tällaista trollausta kulttuurihistorian kustannuksella. Suomipopin ja -iskelmän äpäräversiot ovat toki koko ajan vahvemmin läsnä ja syövyttävät uutta hyvää musiikkia tieltään, mutta Vain elämää -kontekstissa niille itketään ja niistä liikututaan, mikä on täysin vierasta Jean S:n meiningille.
Mutta joo, maailman hengettömintä ja tarpeettominta musiikkia. Toistaiseksi paskin tässä sarjassa kuuntelemani levy.
17/100
Albumi Spotifyssa
Yhtyeen suosio saattaa liittyä siihen viitekehykseen, joka syntyi tai ainakin vahvistui vuoden 2001 alussa aloittaneen Radio Suomipopin myötä. Aikana ennen striimauspalveluita oli vielä houkuttelevaa saada kuulla satunnaista valikoimaa enemmän tai vähemmän tuttuja menneiden vuosikymmenten Suomi-hittejä. Muistan kyllä itsekin tuon houkutuksen. Mainitsen toisen vuosituhannen vaihteessa vähän tärkeän baarin, eli U. Kalevan Kalevankadulla: siellä oli kai jotenkin järkyttävän iso valikoima suomipoppia ja -iskelmää, jota soitettiin jonkun miljoonan cd:n vaihtajan avulla random-järjestyksessä. Se oli vetovoimatekijä, tätä ei voi kiistää.
Jean S. oli sitten vain bändilarppausta samasta lähtökohdasta. He esittivät hyvin tuttuja tai vähän vähemmän tuttuja kappaleita sellaiseen elävä jukeboksi -tyyliin. Käsittääkseni heillä oli erityistä ja ymmärrettävää kysyntää firmakeikoilla, joilla on varmaan hyödynnetty hyvinkin laajaa treenattujen biisien valikoimaa. Tässä tietysti kovan luokan ammattimuusikkoudella on käyttöä. Mutta bändin kuunteleminen levyltä on kyllä ihan saatanan huono idea, en suosittele.
Kesämies-levyn teema on nimen mukaisesti kesä, mutta jostain syystä Jean S. ei ole kuitenkaan viitsinyt laittaa levylle pelkästään kesäbiisejä, vaikka niitä nyt löytyisi kokonaisen uran tarpeiksi. Sen sijaan mukana on esim. Metsämökin tonttu ja In The Navy -suomennos Kaikki laivaan. On tässä tietysti yli puolet klassisia kesäbiisejäkin, Kesäkadusta Kalajoen hiekkoihin ja Kesän lapsesta Kesäduuni bluesiin. Jotain vähän yllättävämpiäkin valintoja, kuten Wooly Bully eli suomeksi Kesä-Esa.
Kesä-Esa.
Tämä varmaan kertoo jo olennaisimman Jean S:n huumorintajusta, nokkeluudesta ja suhteesta suomalaiseen kulttuuriin.
Kesämiehen ja yleensäkin Jean S:n suosion täytyy perustua siihen jukeboksiaspektiin, eli että on vain haluttu ostaa ja kuunnella tuttuja kappaleita, sama se kenen esittäminä. Eipä ihme, että tämän joukkion suosio romahti striimausaikakauden myötä, jolloin alkuperäisiäkin alkoi olla vaivatonta kuunnella koska tahansa ostamatta mitään levyä. Omaan korvaani Jean S. kuulostaa aika vastenmieliseltä. Sellainen vähän vaikeasti määriteltävä ironinen etäisyys ja edellisen nousukauden aikainen Tuomas Vimma -tyyppinen stadilainen vittuiluhuumori ovat tässä niin vahvasti läsnä. Tällainen postmodernissa pusikossa melskaaminen oli nimenomaan viime vuosikymmenen alun ja puolivälin ilmiö. Nykyäänhän eletään taas jonkinlaista uuden vakavuuden aikakautta, hyvässä ja pahassa, eikä lamakausina ole yleensäkään tällaista trollausta kulttuurihistorian kustannuksella. Suomipopin ja -iskelmän äpäräversiot ovat toki koko ajan vahvemmin läsnä ja syövyttävät uutta hyvää musiikkia tieltään, mutta Vain elämää -kontekstissa niille itketään ja niistä liikututaan, mikä on täysin vierasta Jean S:n meiningille.
Mutta joo, maailman hengettömintä ja tarpeettominta musiikkia. Toistaiseksi paskin tässä sarjassa kuuntelemani levy.
17/100
Albumi Spotifyssa
sunnuntai 5. marraskuuta 2017
Alamaisema: Indica: Ikuinen virta (2004)
Indica ei sinänsä ole mikään yhden levyn ihme: vaikka Ikuinen virta -debyytti onkin bändin suurin menestys (30 listaviikkoa, korkein sija 4), nautti se hiljalleen hiipuneesta suosiosta oikeastaan niin kauan kuin oli aktiivinen. Nythän laulaja-Jonsu yrittelee ilmeisesti soolouraa, jonka enteet eivät kovin lupaavia ole, ja tietysti musiikkimaailma on muuttunut siinä määrin, ettei uusi Indica-musiikkikaan varmaankaan kovin suurta huomiota saisi. Noinkin pitkään jatkunut jonkinmoinen menestys kertoo kuitenkin siitä, että yhtyeellä oli uskollisia faneja. "Rock-uskottavuutta" se ei saavuttanut koskaan, ja kriitikot olivat aina nihkeähköjä: suomirockin historia tuntee useita tällaisia bändejä, jotka ovat liikkuneet siellä nopean pop-vedätyksen ja Merkittävän Klassikon laajassa välimaastossa.
Ehkäpä Ikuisen virran käsittelyn tässä blogissa oikeuttaa se, ettei tällaisia levyjä oikeastaan koskaan analysoida retrospektiivisesti missään, niin monenlaisiin limboihin ne putoavat. Minulla on tässä vähän henkilökohtaista intressiä, sillä mieleni jotenkin tekisi pitää Indicasta. Ikuinen virta -biisistä olen aina pitänytkin, ja yllättävän säännöllisesti sitä kuunnellut ihan näihin vuosiin asti. Tuolloin ala-asteikäinen siskoni oli myös ensimmäisen levyn aikaan Indican kannattajakuntaa, ja sekin lienee värittänyt bändin musiikkia positiivisesti mielessäni. Ikuinen virta -biisi jäikin alun perin mieleeni siskon soittaessa sen perheemme levyraadissa. Hän oli itse noin yhdentoista, bändin jäsenet taisivat hekin olla vasta parikymppisiä, ja biisissä lauletaan: "Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?" Tämä kovin varhaiselta tuntunut kuolevaisuuden pohtiminen jotenkin sekä huvitti että hellytti. Jonsu oli toki oikeassa, kyllä kuolemaa kannattaa ja valitettavan usein joutuukin pohtimaan jo nuorella iällä.
Ei Ikuinen virta tietenkään ole kokonaisuutena ihan niin hyvä kuin nimibiisinsä, muttei huonokaan. Levyllä on ilmeiset vaikuttajansa: tärkeimmiksi voisi varmaan nimetä Maija Vilkkumaan ja Dingon (joka taitaa puolestaan olla Vilkkumaan keskeisiä vaikuttajia). Vilkkumaa kuuluu eniten Jonsun äänenvärissä ja laulutavassa, mutta kyllä hänen dramaattiset mollilaulumelodiansakin ovat siltä suunnalta kotoisin. Dingo ei ole samalla tavalla koko ajan läsnä, joskin syntikoineen hyvin kasarihenkisen Saalistaja-avausraidan kuunteleminen ko. bändiä ajattelematta on mahdotonta. Ehkä Dingo-mielleyhtymä tulee enemmän Jonsun sanoituksista, joissa koristeellisesti ilmaistu elämänfilosofia, eskapistinen fantasia ja hyvin suuret ja dramaattiset tunteet yhdistyvät vaihtelevan tasoisesti. Tämä on syvällisten teinien musiikkia ilman, että määritelmään tarvitsisi ladata mitään yliolkaista tuhahtelua. Muistanhan minä itsekin, millaista se silloin yläasteella ja vielä lukiossakin oli. Ja vielä parikymppisenäkin omat kirjoitustyöni edustivat usein samankaltaista mielenmaisemaa kuin Ikuinen virta.
Vaikka levyn vaikutteet siis ovat helposti paikannettavissa, eivät ne oikeastaan häiritse lainkaan, koska ensinnäkin tämä kuulostaa aidolta itseilmaisulta, ja toiseksikin levyn biisimateriaali on yllättävän vahvaa. Nimikappaleen kertosäe on karaoke-singalongia parhaassa mielessä, tuollaisen kertosäkeen kirjoittaja saa olla itsestään luvan kanssa ylpeä, ja koko biisin läpäisee vaivaton melodinen vaisto, joka toimii hyvänä kontrastina kuolemahakuiselle tekstille. Toinen (tai ensimmäinen) sinkkujulkaisu Scarlett on vaivihkaisemmin vetoava, mutta vetoava kuitenkin, ja arvostan tietysti Tuulen viemää -viittausta: voin hyvin kuvitella Jonsun ihmiseksi, joka on jo hyvin nuorena löytänyt tuon aatteellisesti anakronistisen, mutta äärimmäisen kiinnostavan ja kerronnallisesti virheettömän romaanijärkäleen. (Tai elokuvan, mutta mieluummin ajattelen, että viitataan kirjaan.)
Sitten ovat Surusilmä ja Lasienkeli, jotka taas kuulostavat jo nimiensä puolesta Yön varhaistuotannolta, ja vähemmän yllättäen kuulostavat siltä myös biiseinä. Paatos on siis maksimissaan, mutta vahvanpuoleiset sävellykset auttavat sen sulattelemisessa. Täysin paskoja biisejä Ikuisella virralla ei oikeastaan ole, vaikka useampia hieman keskinkertaisia kylläkin. Sovituksissa on hirveästi koskettimia ja loppupuolella koko ajan enemmän raskaita jousia, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa Indican uraa suomihevikitarat ovat armeliaasti poissa, mikä auttaa ratkaisevasti levystä nauttimista. Jonsu ei ole millään muotoa paska sanoittaja: hän pelaa toki kliseillä, mutta kielitajua löytyy, kliseet kuulostavat enimmäkseen ihan hyviltä.
Tämä on oikeastaan aika hyvä teinieskapismilevy. Monelle joku Yön Varietee on kovan luokan sukupolvikokemus, mutta ei tämä nyt ainakaan paljoa sille häviä.
64/100
Scarlett Youtubessa
Levy Spotifyssa
Ehkäpä Ikuisen virran käsittelyn tässä blogissa oikeuttaa se, ettei tällaisia levyjä oikeastaan koskaan analysoida retrospektiivisesti missään, niin monenlaisiin limboihin ne putoavat. Minulla on tässä vähän henkilökohtaista intressiä, sillä mieleni jotenkin tekisi pitää Indicasta. Ikuinen virta -biisistä olen aina pitänytkin, ja yllättävän säännöllisesti sitä kuunnellut ihan näihin vuosiin asti. Tuolloin ala-asteikäinen siskoni oli myös ensimmäisen levyn aikaan Indican kannattajakuntaa, ja sekin lienee värittänyt bändin musiikkia positiivisesti mielessäni. Ikuinen virta -biisi jäikin alun perin mieleeni siskon soittaessa sen perheemme levyraadissa. Hän oli itse noin yhdentoista, bändin jäsenet taisivat hekin olla vasta parikymppisiä, ja biisissä lauletaan: "Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?" Tämä kovin varhaiselta tuntunut kuolevaisuuden pohtiminen jotenkin sekä huvitti että hellytti. Jonsu oli toki oikeassa, kyllä kuolemaa kannattaa ja valitettavan usein joutuukin pohtimaan jo nuorella iällä.
Ei Ikuinen virta tietenkään ole kokonaisuutena ihan niin hyvä kuin nimibiisinsä, muttei huonokaan. Levyllä on ilmeiset vaikuttajansa: tärkeimmiksi voisi varmaan nimetä Maija Vilkkumaan ja Dingon (joka taitaa puolestaan olla Vilkkumaan keskeisiä vaikuttajia). Vilkkumaa kuuluu eniten Jonsun äänenvärissä ja laulutavassa, mutta kyllä hänen dramaattiset mollilaulumelodiansakin ovat siltä suunnalta kotoisin. Dingo ei ole samalla tavalla koko ajan läsnä, joskin syntikoineen hyvin kasarihenkisen Saalistaja-avausraidan kuunteleminen ko. bändiä ajattelematta on mahdotonta. Ehkä Dingo-mielleyhtymä tulee enemmän Jonsun sanoituksista, joissa koristeellisesti ilmaistu elämänfilosofia, eskapistinen fantasia ja hyvin suuret ja dramaattiset tunteet yhdistyvät vaihtelevan tasoisesti. Tämä on syvällisten teinien musiikkia ilman, että määritelmään tarvitsisi ladata mitään yliolkaista tuhahtelua. Muistanhan minä itsekin, millaista se silloin yläasteella ja vielä lukiossakin oli. Ja vielä parikymppisenäkin omat kirjoitustyöni edustivat usein samankaltaista mielenmaisemaa kuin Ikuinen virta.
Vaikka levyn vaikutteet siis ovat helposti paikannettavissa, eivät ne oikeastaan häiritse lainkaan, koska ensinnäkin tämä kuulostaa aidolta itseilmaisulta, ja toiseksikin levyn biisimateriaali on yllättävän vahvaa. Nimikappaleen kertosäe on karaoke-singalongia parhaassa mielessä, tuollaisen kertosäkeen kirjoittaja saa olla itsestään luvan kanssa ylpeä, ja koko biisin läpäisee vaivaton melodinen vaisto, joka toimii hyvänä kontrastina kuolemahakuiselle tekstille. Toinen (tai ensimmäinen) sinkkujulkaisu Scarlett on vaivihkaisemmin vetoava, mutta vetoava kuitenkin, ja arvostan tietysti Tuulen viemää -viittausta: voin hyvin kuvitella Jonsun ihmiseksi, joka on jo hyvin nuorena löytänyt tuon aatteellisesti anakronistisen, mutta äärimmäisen kiinnostavan ja kerronnallisesti virheettömän romaanijärkäleen. (Tai elokuvan, mutta mieluummin ajattelen, että viitataan kirjaan.)
Sitten ovat Surusilmä ja Lasienkeli, jotka taas kuulostavat jo nimiensä puolesta Yön varhaistuotannolta, ja vähemmän yllättäen kuulostavat siltä myös biiseinä. Paatos on siis maksimissaan, mutta vahvanpuoleiset sävellykset auttavat sen sulattelemisessa. Täysin paskoja biisejä Ikuisella virralla ei oikeastaan ole, vaikka useampia hieman keskinkertaisia kylläkin. Sovituksissa on hirveästi koskettimia ja loppupuolella koko ajan enemmän raskaita jousia, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa Indican uraa suomihevikitarat ovat armeliaasti poissa, mikä auttaa ratkaisevasti levystä nauttimista. Jonsu ei ole millään muotoa paska sanoittaja: hän pelaa toki kliseillä, mutta kielitajua löytyy, kliseet kuulostavat enimmäkseen ihan hyviltä.
Tämä on oikeastaan aika hyvä teinieskapismilevy. Monelle joku Yön Varietee on kovan luokan sukupolvikokemus, mutta ei tämä nyt ainakaan paljoa sille häviä.
64/100
Scarlett Youtubessa
Levy Spotifyssa
lauantai 4. marraskuuta 2017
Salamaiseman vuoden levyt 2017
Marraskuun alku on tietysti varhainen ajankohta ilmoittaa vuoden levyjä. Kokemys kylläkin osoittaa, että yleensä aivan loppuvuodesta ei julkaista paljoakaan kiinnostavaa, tai jos julkaistaan, niin tässä vaiheessa vuotta siitä on vähintään jonkinlainen ennakkotieto olemassa. Mutta kaikin mokomin, julkaiskaa loistavia levyjä vaikka vielä joulukuun viimeisellä viikolla! Voin sitten lisätä ne tähän lyhyeen luetteloon vuoden 2017 parhaista kotimaisista. Tänä vuonna en nimittäin ole onnistunut valitsemaan yhtä parasta. Koetin miettiä neljän todella kovan paremmuusjärjestystä, mutta ovat niin erilaisiakin keskenään, ettei selvää ratkaisua vain syntynyt. Siis jaettu sija.
Aloitin tämän blogin vuoden 2014 alussa, ja vuoden päätteeksi valitsin Salamaiseman sen vuoden parhaaksi levyksi Scandinavian Music Groupin Terminal 2:n. Vuoden 2015 parhaaksi katsoin Janne Westerlundin Marshlandin. Viime vuonna en viitsinyt tai jaksanut edes ilmoittaa valintaani, koska ajattelin tämän blogin olevan telakalla ehkä pysyvästikin, mutta se valinta olisi ollut Jukka Nousiaisen nimetön levy.
Tämän vuoden parhaat suomalaiset ovat tipahdelleet aika tasaisin väliajoin. Alkuvuodesta Joose Keskitalo julkaisi Julius Caesarin anatomia -levyn, joka vangitsi minut muutamaksi viikoksi hyvin täydellisesti. Vaikka olen fanittanut Joosea vuosikaudet ja kirjoitellut hänen taiteestaan paljon ylisanoja julkisuuteen, äidyin tuolloin määrittelemään uutuuden jopa hänen parhaaksi levykseen. Tämä on toki mielentilasta ja määritelmistä kiinni, mutta kyllä levy on kestokuuntelussakin osoittautunut todella merkittäväksi taideteokseksi. Sen musiikillinen eloisuus ja monipuolisuus ja Joosen aiempaakin monikerroksisemmat ja kaunokirjallisemmat tekstit ovat täydellinen yhdistelmä. Kolmannen Maailmanpalon aikoina ei osannut kaivata Joosen tekstien taustalle tällaista "liikkuvampaa" ilmaisua, mutta nyt kun sitä saa, tajuaa miten hyvin se toimii. Taustabändinä soittava The Mystic Revelation Of Teppo Repo hallitsee tyylejä balkanista rippikoulugospeliin ja Love-progeen. Levy rönsyilee sinne tänne, mutta pysyy aina asiassa. Pidän juuri tällaisista / tällaisistakin levyistä. Oikeastaanhan albumikokonaisuus voi olla millainen tahansa, kunhan se on todella hyvä.
Kevään taittuessa kesäksi tuli Mikko Joensuun superkunnianhimoisen ja -mahtipontisen levytrilogian päätösosa Amen 3. Olisi todella vaikea sanoa, mikä kolmesta aamenesta on painokkain - hyvin painokkaita ne kaikki ovat. Amen 3 pelaa joillakin samoilla teemoilla kuin edeltäjänsä, mutta myös joillakin uusilla. Levyt liittyvät selvästi toisiinsa, ne myös eroavat selvästi toisistaan. Kolmonen on rauhoittavin, tyynin ja neutraalein näistä. Mutta ei se ole pelkästään sitä, senkin kiireettömistä eepoksista löytyy valtava määrä pinnanalaista intensiteettiä ja tuskaakin. Esimerkiksi The Worst In Me -teoksessa tämä sanotaan aika suoraankin. Kaikissa hyvissä trilogioissa päätösosa on se, jossa langat solmitaan yhteen, jossa itketään eniten. Sama pätee tähänkin. Amen 3:n päättävä Pearly Gates on pysäyttävä ja definitiivinen teos. Joensuun trilogia on ylipäätään hyvin kärkipäässä etsittäessä parasta ja tärkeintä Suomessa koskaan tehtyä musiikkia.
Kesään edettäessä julkaisi Riitaoja pitkään hiotun laulusarjansa Täytettyjä lintuja albumimuodossa. Projekti tosin venyttää albumin käsitettä, koska paitsi että se on rakennettu vierailevien laulajien esittämien, toisistaan aika paljonkin eroavien biisien ympärille, toteutettiin se "internet-aikakauden tyyliin" niin, että materiaalia julkaistiin vähän kerrallaan ennen varsinaista "albumijulkaisua", ja sitä on julkaistu lisää sen jälkeen. Kaikista varsinaisista levybiiseistä tehtiin myös musiikkivideot. Se, että itse kuuntelen Täytettyjä lintuja mieluiten alusta loppuun kokonaan, on varmaankin vain omaa albumikeskeistä jääräpäisyyttäni. Mutta levy on kyllä kokonaisuus. Se on vain enemmän novellikokoelma kuin romaani. Yksittäiset kappaleet esittelevät erilaisia kertojanääniä ja erilaisia näkökulmia maailmaan. Käsiteltävät aiheet mahtuvat saman peruskehikon sisään olematta minkään ilmeisen temaattisen konseptin osia. Vierailijat on valittu suunnilleen niin hyvällä maulla kuin on mahdollista. Oli kyse sitten Maritta Kuulasta, Pekko Käpistä, Faarao Pirttikankaasta tai Laura Sippolasta, on heille annettu esitettäväksi musiikkia, joka on selvästi heidän musiikkiaan, mutta yhtä selvästi Riitaojan musiikkia. Ja bändin luunkalpea Suomi-americana-soundi on ainutlaatuinen. Jos musiikki voi kuulostaa lehdistään riisuutuneilta puilta, niin tämä musiikki onnistuu siinä.
Synkän syksyn keskelle ilmaantui sitten vielä Lau Naun Poseidon, joka on musiikillisesti silkkaa hienovaraista eleganssia ja tunnelmaltaan tähän vuodenaikaan parhaalla mahdollisella tavalla sopivaa käpertymis- ja turvapaikkamusiikkia - jonka pinnan alla kuitenkin vaanii levyn täydellistäviä synkempiä sävyjä. Usein levyn kuunteleminen tuntuu siltä kuin katsoisi rakeista kotielokuvaa kulta-ajasta, jonka tietää päättyvän pian kuvaamisen jälkeen. Lumotun puutarhan ulkopuolella vaanii petoja, mutta silti fokus on lumotussa puutarhassa.
Vaikea näitä neljää on asettaa paremmuusjärjestykseen. Riippuu mielentilasta, vuodenajasta, vuorokaudenajasta. Mitä viimeiseen kriteeriin tulee, yksi versio voisi olla: Mikko Joensuu aamulla, Joose Keskitalo päivällä, Riitaoja illalla ja Lau Nau yöllä. Mutta vain yksi versio.
Joose Keskitalo: Pian kaikki vaikeudet
Mikko Joensuu: Dream About a Miracle
Riitaoja & Faarao Pirttikangas: Saari
Kaksi näytebiisiä Poseidonilta. . Levy ilmestyy 17.11.
Aloitin tämän blogin vuoden 2014 alussa, ja vuoden päätteeksi valitsin Salamaiseman sen vuoden parhaaksi levyksi Scandinavian Music Groupin Terminal 2:n. Vuoden 2015 parhaaksi katsoin Janne Westerlundin Marshlandin. Viime vuonna en viitsinyt tai jaksanut edes ilmoittaa valintaani, koska ajattelin tämän blogin olevan telakalla ehkä pysyvästikin, mutta se valinta olisi ollut Jukka Nousiaisen nimetön levy.
Tämän vuoden parhaat suomalaiset ovat tipahdelleet aika tasaisin väliajoin. Alkuvuodesta Joose Keskitalo julkaisi Julius Caesarin anatomia -levyn, joka vangitsi minut muutamaksi viikoksi hyvin täydellisesti. Vaikka olen fanittanut Joosea vuosikaudet ja kirjoitellut hänen taiteestaan paljon ylisanoja julkisuuteen, äidyin tuolloin määrittelemään uutuuden jopa hänen parhaaksi levykseen. Tämä on toki mielentilasta ja määritelmistä kiinni, mutta kyllä levy on kestokuuntelussakin osoittautunut todella merkittäväksi taideteokseksi. Sen musiikillinen eloisuus ja monipuolisuus ja Joosen aiempaakin monikerroksisemmat ja kaunokirjallisemmat tekstit ovat täydellinen yhdistelmä. Kolmannen Maailmanpalon aikoina ei osannut kaivata Joosen tekstien taustalle tällaista "liikkuvampaa" ilmaisua, mutta nyt kun sitä saa, tajuaa miten hyvin se toimii. Taustabändinä soittava The Mystic Revelation Of Teppo Repo hallitsee tyylejä balkanista rippikoulugospeliin ja Love-progeen. Levy rönsyilee sinne tänne, mutta pysyy aina asiassa. Pidän juuri tällaisista / tällaisistakin levyistä. Oikeastaanhan albumikokonaisuus voi olla millainen tahansa, kunhan se on todella hyvä.
Kevään taittuessa kesäksi tuli Mikko Joensuun superkunnianhimoisen ja -mahtipontisen levytrilogian päätösosa Amen 3. Olisi todella vaikea sanoa, mikä kolmesta aamenesta on painokkain - hyvin painokkaita ne kaikki ovat. Amen 3 pelaa joillakin samoilla teemoilla kuin edeltäjänsä, mutta myös joillakin uusilla. Levyt liittyvät selvästi toisiinsa, ne myös eroavat selvästi toisistaan. Kolmonen on rauhoittavin, tyynin ja neutraalein näistä. Mutta ei se ole pelkästään sitä, senkin kiireettömistä eepoksista löytyy valtava määrä pinnanalaista intensiteettiä ja tuskaakin. Esimerkiksi The Worst In Me -teoksessa tämä sanotaan aika suoraankin. Kaikissa hyvissä trilogioissa päätösosa on se, jossa langat solmitaan yhteen, jossa itketään eniten. Sama pätee tähänkin. Amen 3:n päättävä Pearly Gates on pysäyttävä ja definitiivinen teos. Joensuun trilogia on ylipäätään hyvin kärkipäässä etsittäessä parasta ja tärkeintä Suomessa koskaan tehtyä musiikkia.
Kesään edettäessä julkaisi Riitaoja pitkään hiotun laulusarjansa Täytettyjä lintuja albumimuodossa. Projekti tosin venyttää albumin käsitettä, koska paitsi että se on rakennettu vierailevien laulajien esittämien, toisistaan aika paljonkin eroavien biisien ympärille, toteutettiin se "internet-aikakauden tyyliin" niin, että materiaalia julkaistiin vähän kerrallaan ennen varsinaista "albumijulkaisua", ja sitä on julkaistu lisää sen jälkeen. Kaikista varsinaisista levybiiseistä tehtiin myös musiikkivideot. Se, että itse kuuntelen Täytettyjä lintuja mieluiten alusta loppuun kokonaan, on varmaankin vain omaa albumikeskeistä jääräpäisyyttäni. Mutta levy on kyllä kokonaisuus. Se on vain enemmän novellikokoelma kuin romaani. Yksittäiset kappaleet esittelevät erilaisia kertojanääniä ja erilaisia näkökulmia maailmaan. Käsiteltävät aiheet mahtuvat saman peruskehikon sisään olematta minkään ilmeisen temaattisen konseptin osia. Vierailijat on valittu suunnilleen niin hyvällä maulla kuin on mahdollista. Oli kyse sitten Maritta Kuulasta, Pekko Käpistä, Faarao Pirttikankaasta tai Laura Sippolasta, on heille annettu esitettäväksi musiikkia, joka on selvästi heidän musiikkiaan, mutta yhtä selvästi Riitaojan musiikkia. Ja bändin luunkalpea Suomi-americana-soundi on ainutlaatuinen. Jos musiikki voi kuulostaa lehdistään riisuutuneilta puilta, niin tämä musiikki onnistuu siinä.
Synkän syksyn keskelle ilmaantui sitten vielä Lau Naun Poseidon, joka on musiikillisesti silkkaa hienovaraista eleganssia ja tunnelmaltaan tähän vuodenaikaan parhaalla mahdollisella tavalla sopivaa käpertymis- ja turvapaikkamusiikkia - jonka pinnan alla kuitenkin vaanii levyn täydellistäviä synkempiä sävyjä. Usein levyn kuunteleminen tuntuu siltä kuin katsoisi rakeista kotielokuvaa kulta-ajasta, jonka tietää päättyvän pian kuvaamisen jälkeen. Lumotun puutarhan ulkopuolella vaanii petoja, mutta silti fokus on lumotussa puutarhassa.
Vaikea näitä neljää on asettaa paremmuusjärjestykseen. Riippuu mielentilasta, vuodenajasta, vuorokaudenajasta. Mitä viimeiseen kriteeriin tulee, yksi versio voisi olla: Mikko Joensuu aamulla, Joose Keskitalo päivällä, Riitaoja illalla ja Lau Nau yöllä. Mutta vain yksi versio.
Joose Keskitalo: Pian kaikki vaikeudet
Mikko Joensuu: Dream About a Miracle
Riitaoja & Faarao Pirttikangas: Saari
Kaksi näytebiisiä Poseidonilta. . Levy ilmestyy 17.11.
perjantai 3. marraskuuta 2017
Alamaisema: Humane: Welcome To This Wonderland (2005)
Mallinuralta poplaulajaksi siirtyneen Kim Heroldin Humane-yhtye menestyi hyvin tällä esikoisalbumillaan, vaikkei siitä ihan niin suurta ilmiötä tullut kuin useimmista sarjassa käsitellyistä levyistä. Se ylsi kuitenkin listan kahdeksanneksi, pysyi mukana 18 viikkoa ja sisältää kolme jonkinmoista hittiä: Crucify, Rescue ja Wish God Was A Woman. Humanen tähti laski nopeasti eikä kakkosalbumi pärjännyt läheskään yhtä hyvin, mutta Herold ryhtyi sooloartistiksi ja on edelleen nauttinut jonkinmoisesta julkisuudesta, joskaan ei enää tälla vuosikymmenellä mainittavasta suosiosta. Siinä ja siinä, täyttääkö Welcome To This Wonderland tässä sarjassa käsittelemisen kriteerit, mutta onhan se kuitenkin hyvä esimerkki hetkellisesti yleisessä äänimaisemassa vaikuttavasta ja nopeasti unohtuvasta musiikista, joka on juuri tietylle aikakaudelle tyypillistä.
Tässä tapauksessa aikakausi on siis viime vuosikymmenen puoliväli ja viitekehys sellainen "akustissävyinen, tunteellinen" musiikki, joka oli noihin aikoihin erityisen suosittua Brittein saarilla, mutta muuallakin. Esimerkiksi David Gray on mallikelpoinen genren edustaja, ja sen lässyimmällä laidalla James Bluntin maailmanvalloitus osuu samoihin aikoihin Humanen debyytin kanssa. Monsteribändiksi vuoteen 2005 mennessä noussut Coldplay kuuluu genren laajemman määritelmän piiriin, samoin kaikki sen vanavedessä listoille ilmaantuneet snowpatrolit ja starsailorit.
Suomessa Anssi Kela oli joitakin vuosia aiemmin noussut maan suosituimmaksi artistiksi musiikilla, jossa oli sekä akustista kitaraa että rumpukonekomppeja. Hänen yhteytensä Humaneen on toki jo aika viitteellinen. Relevantimpaa on ehkä huomata, että Heroldin kielivalinta oli vuoden 2005 Suomessa paljon yleisempi kuin se olisi mainstreamissa nykyään. Suomalainen, englanniksi laulettu musiikki menestyi todella hyvin, eikä tämä ollut genrestäkään kiinni (puhtaasti iskelmälliset jutut ja vastaavat pois lukien). Herold toki on kai ruotsinkielinen, mikä on tietysti tehnyt ratkaisusta suorastaan ilmeisen. Ulkomaatkin olivat vissiin kiikarissa.
Sittemmin Heroldkin on kyllä vaihtanut suomeen, mikä on hyvin oireellista sekin.
Humanen musiikissa leppoisia popballadeita säestetään maltillisesti akustisilla kitaroilla, koskettimilla ja varovaisilla konerytmeillä. Herold laulaa pehmeän tunteellisesti, ja hänellä on aika omalaatuinen leppeän paatoksellinen äänenväri, joka on varmasti tämän soundin mieleenpainuvin elementti. Jokin yksittäinen kokeilu, kuten rantareggaen yrittäminen Beats & Stylesin kanssa, tuo "lisäväriä" albumille, muttei ehkä positiivista sellaista. Hyvin vahvasti vuodelta 2005 tämä kuulostaa, vaikka osa näistä ideoista on suodattunut erinäisten mutkien kautta tämänkin päivän poppiin.
Muistikuvissani vuosi 2005 oli yleisestikin melko leppoisaa aikaa. Irakin sotakaan ei ollut enää otsikoissa, aggressiivinen nousukausi oli tasaantunut perushyvinvointielämäksi, vallassa oli punamultahallitus, tuo suomalaisista hallituskokoonpanoista neutraalein... Ehkä tämmöinen laiskanpulskea, hieman kaihoisa musiikki, joka ei tunnu tavoittelevan mitään tiettyä kuulijakuntaa, vaan "ketä tahansa", soveltuu juuri tuollaiseen aikaan. Kaikki ok -musiikkia. Bändin ja levyn nimikin oikein huokuvat sellaista neutraalia, kädenlämpöistä hyvää fiilistä. Ei tässä juuri särähtäviä elementtejä ole.
Herold laulaa suomalaiseksi englantia aika hyvin (taas se suomenruotsalaisuus?), eivätkä tekstitkään noin yleisesti ottaen saa hirveästi kiristelemään hampaita, mutta jos tässä jokin pistää korvaan, niin Crucify- ja Wish God Was A Woman -singlejen hieman eksentriset sanoitusjutut, joihin tuli kiinnitettyä huomiota jo aikoinaan. "Crucify me as Jesus" on jotenkin ylettömän dramaattinen kertosäelausuma näinkin hajuttoman levyn avausbiisiin. Vielä hämmentävämpi on Wish God Was A Woman, jossa kertoja rakastamaansa naista ajatellessaan toivoo a) olevansa itse myös nainen b) että Jumala olisi nainen. Ensimmäinen haave voisi mennä samastumiskaipuun (ehkä enemmän sen kuin sukupuolisen hämmennyksen) piikkiin, mutta mitä Jumala tekee tässä tekstissä? Kertoja halajaa Jumalan olevan nimenomaan "a woman just like you", siis rakastettunsa kuva.
No, vakavasti puhuen tämä varmaan kannattaa kuitata lähinnä vähemmän kirjallisesti orientoituneen kielenkäyttäjän onnahteluksi, mutta eipä Humanen musiikista hirveästi muutakaan pohdittavaa löydy. Kun laulaa naisesta ja Jumalasta samassa kertosäkeessä, saa varmaan herkän lauluntekijän maineen ja naispuolisia faneja. Suomenruotsalaisen miesmallin artistiprofiiliin tällainen sopii luontevasti, vaikka Heroldista on kyllä todettava, ettei ainakaan tällä levyllä esiinny pikkujulkkiksen statusta opportunistisesti hyödyntävä tyyppi, joka on laitettu studioon laulamaan "vain jotakin". Kyllä Heroldilla vaikuttaa olleen ihan musiikillinen visio ja ehkä myös halua viestiä jotain lauluillaan.
Kovin pitkälle se ei valitettavasti riitä. Tässä tyylilajissa pitäisi olla paljon parempia biisejä erottuakseen joukosta, ja se erottava tekijä, Heroldin lauluääni, alkaa levyn mittaan väsyttää. Mainitut sinkkubiisit, varsinkin Crucify, ovat riittävän mieleenpainuvia päästäkseen riman yli, mutta esimerkiksi Cat Clawsin kankea sähkökitarameininki on 12 vuoden perspektiivistä aika kuuntelukelvotonta. Suurin osa kappaleista yksinkertaisesti solahtaa pään läpi jälkiä jättämättä. Nimenomaan hitaimpien biisien kosketinsovituksissa on parhaimmillaan ainesta, mutta hirveästi muuta positiivista ei niistäkään voi sanoa.
48/100
Albumi Spotifyssa
Tässä tapauksessa aikakausi on siis viime vuosikymmenen puoliväli ja viitekehys sellainen "akustissävyinen, tunteellinen" musiikki, joka oli noihin aikoihin erityisen suosittua Brittein saarilla, mutta muuallakin. Esimerkiksi David Gray on mallikelpoinen genren edustaja, ja sen lässyimmällä laidalla James Bluntin maailmanvalloitus osuu samoihin aikoihin Humanen debyytin kanssa. Monsteribändiksi vuoteen 2005 mennessä noussut Coldplay kuuluu genren laajemman määritelmän piiriin, samoin kaikki sen vanavedessä listoille ilmaantuneet snowpatrolit ja starsailorit.
Suomessa Anssi Kela oli joitakin vuosia aiemmin noussut maan suosituimmaksi artistiksi musiikilla, jossa oli sekä akustista kitaraa että rumpukonekomppeja. Hänen yhteytensä Humaneen on toki jo aika viitteellinen. Relevantimpaa on ehkä huomata, että Heroldin kielivalinta oli vuoden 2005 Suomessa paljon yleisempi kuin se olisi mainstreamissa nykyään. Suomalainen, englanniksi laulettu musiikki menestyi todella hyvin, eikä tämä ollut genrestäkään kiinni (puhtaasti iskelmälliset jutut ja vastaavat pois lukien). Herold toki on kai ruotsinkielinen, mikä on tietysti tehnyt ratkaisusta suorastaan ilmeisen. Ulkomaatkin olivat vissiin kiikarissa.
Sittemmin Heroldkin on kyllä vaihtanut suomeen, mikä on hyvin oireellista sekin.
Humanen musiikissa leppoisia popballadeita säestetään maltillisesti akustisilla kitaroilla, koskettimilla ja varovaisilla konerytmeillä. Herold laulaa pehmeän tunteellisesti, ja hänellä on aika omalaatuinen leppeän paatoksellinen äänenväri, joka on varmasti tämän soundin mieleenpainuvin elementti. Jokin yksittäinen kokeilu, kuten rantareggaen yrittäminen Beats & Stylesin kanssa, tuo "lisäväriä" albumille, muttei ehkä positiivista sellaista. Hyvin vahvasti vuodelta 2005 tämä kuulostaa, vaikka osa näistä ideoista on suodattunut erinäisten mutkien kautta tämänkin päivän poppiin.
Muistikuvissani vuosi 2005 oli yleisestikin melko leppoisaa aikaa. Irakin sotakaan ei ollut enää otsikoissa, aggressiivinen nousukausi oli tasaantunut perushyvinvointielämäksi, vallassa oli punamultahallitus, tuo suomalaisista hallituskokoonpanoista neutraalein... Ehkä tämmöinen laiskanpulskea, hieman kaihoisa musiikki, joka ei tunnu tavoittelevan mitään tiettyä kuulijakuntaa, vaan "ketä tahansa", soveltuu juuri tuollaiseen aikaan. Kaikki ok -musiikkia. Bändin ja levyn nimikin oikein huokuvat sellaista neutraalia, kädenlämpöistä hyvää fiilistä. Ei tässä juuri särähtäviä elementtejä ole.
Herold laulaa suomalaiseksi englantia aika hyvin (taas se suomenruotsalaisuus?), eivätkä tekstitkään noin yleisesti ottaen saa hirveästi kiristelemään hampaita, mutta jos tässä jokin pistää korvaan, niin Crucify- ja Wish God Was A Woman -singlejen hieman eksentriset sanoitusjutut, joihin tuli kiinnitettyä huomiota jo aikoinaan. "Crucify me as Jesus" on jotenkin ylettömän dramaattinen kertosäelausuma näinkin hajuttoman levyn avausbiisiin. Vielä hämmentävämpi on Wish God Was A Woman, jossa kertoja rakastamaansa naista ajatellessaan toivoo a) olevansa itse myös nainen b) että Jumala olisi nainen. Ensimmäinen haave voisi mennä samastumiskaipuun (ehkä enemmän sen kuin sukupuolisen hämmennyksen) piikkiin, mutta mitä Jumala tekee tässä tekstissä? Kertoja halajaa Jumalan olevan nimenomaan "a woman just like you", siis rakastettunsa kuva.
No, vakavasti puhuen tämä varmaan kannattaa kuitata lähinnä vähemmän kirjallisesti orientoituneen kielenkäyttäjän onnahteluksi, mutta eipä Humanen musiikista hirveästi muutakaan pohdittavaa löydy. Kun laulaa naisesta ja Jumalasta samassa kertosäkeessä, saa varmaan herkän lauluntekijän maineen ja naispuolisia faneja. Suomenruotsalaisen miesmallin artistiprofiiliin tällainen sopii luontevasti, vaikka Heroldista on kyllä todettava, ettei ainakaan tällä levyllä esiinny pikkujulkkiksen statusta opportunistisesti hyödyntävä tyyppi, joka on laitettu studioon laulamaan "vain jotakin". Kyllä Heroldilla vaikuttaa olleen ihan musiikillinen visio ja ehkä myös halua viestiä jotain lauluillaan.
Kovin pitkälle se ei valitettavasti riitä. Tässä tyylilajissa pitäisi olla paljon parempia biisejä erottuakseen joukosta, ja se erottava tekijä, Heroldin lauluääni, alkaa levyn mittaan väsyttää. Mainitut sinkkubiisit, varsinkin Crucify, ovat riittävän mieleenpainuvia päästäkseen riman yli, mutta esimerkiksi Cat Clawsin kankea sähkökitarameininki on 12 vuoden perspektiivistä aika kuuntelukelvotonta. Suurin osa kappaleista yksinkertaisesti solahtaa pään läpi jälkiä jättämättä. Nimenomaan hitaimpien biisien kosketinsovituksissa on parhaimmillaan ainesta, mutta hirveästi muuta positiivista ei niistäkään voi sanoa.
48/100
Albumi Spotifyssa
maanantai 30. lokakuuta 2017
Alamaisema: Hullujussi: Hullujussi (1974)
Jos kaipaa havaintoesimerkkiä siitä, miten outoa aikaa 70-luvun puoliväli (kuten tietysti kaikki muutkin populaarikulttuurin aikakaudet omalla tavallaan) oli, voi pysähtyä sen tiedon äärelle, että tätä Hullujussi-yhtyeen livenä äänitettyä esikoisalbumia on myyty yli 80 000 kappaletta, ylivoimainen valtaosa niistä kaiketi varsin pian levyn julkaisun jälkeen. Levy vietti listalla 38 viikkoa, niistä kaksi ykkösenä. Siltä löytyy myös eräs vuoden -74 isoimmista hiteistä ja bändin tunnetuin biisi Friduna skikuna. Vielä samana vuonna julkaistu kakkosalbumi Bulvania on myynyt lähes platinaa, sen jälkeen yhtyeen konsepti alkoi ilmeisesti levitä käsiin ja suosio romahti.
Myöhempinä vuosikymmeninä Hullujussia on yritetty silloin tällöin lämmitellä uudelleen, nostalgianimenä se on kohtalaisen tunnettu ja Friduna skikunaa on kierrätetty erilaisilla suomirock-koosteilla, mutta bändin listaura jäi hyvin lyhyeksi, eikä sitä varsinaisena klassikkona voi pitää. Sen suosio oli täysin sidoksissa toisaalta tiettyyn ajanhetkeen, toisaalta ilmeisesti yhtyeen liveshowhun. Näistä tekijöistä irrotettuna kenenkään on vaikea kuvitella enää kuuntelevan Hullujussia muuten kuin ihan henkilökohtaisen nostalgian verukkeella. Tämä on supermenestykseksi varsin outo levy, mutta ei mitenkään mielenkiintoisella tavalla.
Lyhyesti sanottuna yhtye soittaa baaribändimäisellä tavalla päteviä tulkintoja lähinnä boogie-woogien ja varhaisen rokkenrollin klassikoista. Laulaja Eeki Mantere (eli roolihahmo "Viktor Kalborrek") esiintyy sillä tavalla teatraalisesti, että voi kuvitella hänen tehneen ja ilmehtineen kaikenlaista lavalla, mutta sitähän ei levyä kuuntelemalla näe. Oikeastaan tässä on varsinaisia huumorielementtejä vähemmän kuin olisin luullut. Kyse ei ole suomalaisesta junttikomediasta, vaan ilmeisesti on ammennettu amerikkalaisesta show-traditiosta - Wikipedia mainitsee esikuvaksi Louis Priman, jonka toimialaa oli sellainen svengaava, "uskallettu" yökerhoviihde. On tietysti ihan positiivista, ettei tarvitse kuunnella mitään puujalkavitsejä tai varhaisempaa versiota Turo's Hevi Geestä, mutta eipä tässä toisaalta mitään kovin kiinnostavaa ole, ja olisikin aika outoa, jos joukko 70-luvun suomalaismuusikoita olisi pystynyt tässä viitekehyksessä mitään kiinnostavaa tekemään.
Yhtyeen versiota jostain That's All Right Mamasta vaivaa odotuksenmukainen jäykkäotteisuus, ja olisi todella hämmentävä ajatus haluta kuulla mieluummin tämä tulkinta kuin vaikka Elviksen. Sama koskee muitakin covereita siltä osin kuin ne ovat itselleni tutuista biiseistä. No, saahan tässä sentään bonuksena Mantereen huudahduksen "Kollaa kestää!" ennen nopeutettua loppurevittelyä. Semmoista.
Itse Friduna skikuna on kai yleensä tulkittu Hurriganes-parodiaksi, eli siis soitetaan rokkenrollia ja lauletaan sianenglantia päälle. Oivallus on varmaankin ollut Hurriganesin valtavan läpimurron aikoihin nasevampi kuin nykyään. Toisaalta ehkä silloinkin joku on huomioinut, että Hurriganesin parodioiminen, ainakin juuri tällä tavalla, on hieman turhaa. Hurriganes sisältää itse oman parodiansa, ja Remun lingvistiset edesottamukset ovat tällaisen lähestymistavan ulottumattomissa.
Lyhyt levy "huipentuu" pitkään medleyhin (tai sellaiseksi merkittyyn), jossa vedetään lisää tunnettuja biisejä, mutta nyt vähän erilaisesta lähdeaineistosta ja ilmeisemmin humoristisesti. Frederikin Harva meistä on rautaa -teoksen läpijollotus menee jo ihan selkeästi vittuiluksi, ja senhän alkuperäinen on toki ansainnut, mutta vielä vaikeampi tätä versiota on kuunnella. Hieman samanlaisen lähestymistavan Hullujussi ottaa Beatlesin kaiketi jo vuonna 1974 puhki kulutettuun Yesterdayhin, Mantere muuttaa säkeistöt pateettiseksi puhunnaksi ja alkaa lopulta jo mallintaa nyyhkettä mikrofonin äärellä, kunnes seuraa sotilasmarssiväliosa ja (pseudo)saksankielisiä natsihenkisiä komentoja heil hitleriä myöten. Ehkä tässä dekonstruktiossa jokin pointti on, mutta en jaksa miettiä asiaa enempää.
Lopuksi Viktor Kalborrek -hahmo kai vasta lopulta ottaa kunnolla vallan, ja sössöttää muka ulkomaanaksenttisella suomella Melodie d'Amour- eli Sävel rakkauden -kappaleen ruotsinlaivaurun säestyksellä. Ei naurata, ja eikös tämä "gigololaulaja Etelä-Euroopasta" -hahmo ollut aika väsynyt läppä jo vuonna 1974?
Vaikeapa tästä on mitään positiivista sanoa. Varmasti Hullujussi on ollut äänilevynä koko lailla turha jo aikanaan, vaikka bändin livetouhuissa jonkinlaisen viihdyttämispointin olisi nähnytkin. Aika ei kohtele tällaisia kauniisti, niistä tulee vain kulttuurihistorian jätettä, jolla on tietysti joskus yllättävänkin suuri dokumenttiarvo. Tässä tapauksessa en tiedä, onko sitäkään.
34/100
Harva meistä on rautaa televisioesityksenä . Tämä on siis eri versio kuin levyllä, ja toimii kieltämättä visuaalisen aspektin kanssa paremmin. Eli on siis jopa hieman hauska.
Albumi Spotifyssa
Myöhempinä vuosikymmeninä Hullujussia on yritetty silloin tällöin lämmitellä uudelleen, nostalgianimenä se on kohtalaisen tunnettu ja Friduna skikunaa on kierrätetty erilaisilla suomirock-koosteilla, mutta bändin listaura jäi hyvin lyhyeksi, eikä sitä varsinaisena klassikkona voi pitää. Sen suosio oli täysin sidoksissa toisaalta tiettyyn ajanhetkeen, toisaalta ilmeisesti yhtyeen liveshowhun. Näistä tekijöistä irrotettuna kenenkään on vaikea kuvitella enää kuuntelevan Hullujussia muuten kuin ihan henkilökohtaisen nostalgian verukkeella. Tämä on supermenestykseksi varsin outo levy, mutta ei mitenkään mielenkiintoisella tavalla.
Lyhyesti sanottuna yhtye soittaa baaribändimäisellä tavalla päteviä tulkintoja lähinnä boogie-woogien ja varhaisen rokkenrollin klassikoista. Laulaja Eeki Mantere (eli roolihahmo "Viktor Kalborrek") esiintyy sillä tavalla teatraalisesti, että voi kuvitella hänen tehneen ja ilmehtineen kaikenlaista lavalla, mutta sitähän ei levyä kuuntelemalla näe. Oikeastaan tässä on varsinaisia huumorielementtejä vähemmän kuin olisin luullut. Kyse ei ole suomalaisesta junttikomediasta, vaan ilmeisesti on ammennettu amerikkalaisesta show-traditiosta - Wikipedia mainitsee esikuvaksi Louis Priman, jonka toimialaa oli sellainen svengaava, "uskallettu" yökerhoviihde. On tietysti ihan positiivista, ettei tarvitse kuunnella mitään puujalkavitsejä tai varhaisempaa versiota Turo's Hevi Geestä, mutta eipä tässä toisaalta mitään kovin kiinnostavaa ole, ja olisikin aika outoa, jos joukko 70-luvun suomalaismuusikoita olisi pystynyt tässä viitekehyksessä mitään kiinnostavaa tekemään.
Yhtyeen versiota jostain That's All Right Mamasta vaivaa odotuksenmukainen jäykkäotteisuus, ja olisi todella hämmentävä ajatus haluta kuulla mieluummin tämä tulkinta kuin vaikka Elviksen. Sama koskee muitakin covereita siltä osin kuin ne ovat itselleni tutuista biiseistä. No, saahan tässä sentään bonuksena Mantereen huudahduksen "Kollaa kestää!" ennen nopeutettua loppurevittelyä. Semmoista.
Itse Friduna skikuna on kai yleensä tulkittu Hurriganes-parodiaksi, eli siis soitetaan rokkenrollia ja lauletaan sianenglantia päälle. Oivallus on varmaankin ollut Hurriganesin valtavan läpimurron aikoihin nasevampi kuin nykyään. Toisaalta ehkä silloinkin joku on huomioinut, että Hurriganesin parodioiminen, ainakin juuri tällä tavalla, on hieman turhaa. Hurriganes sisältää itse oman parodiansa, ja Remun lingvistiset edesottamukset ovat tällaisen lähestymistavan ulottumattomissa.
Lyhyt levy "huipentuu" pitkään medleyhin (tai sellaiseksi merkittyyn), jossa vedetään lisää tunnettuja biisejä, mutta nyt vähän erilaisesta lähdeaineistosta ja ilmeisemmin humoristisesti. Frederikin Harva meistä on rautaa -teoksen läpijollotus menee jo ihan selkeästi vittuiluksi, ja senhän alkuperäinen on toki ansainnut, mutta vielä vaikeampi tätä versiota on kuunnella. Hieman samanlaisen lähestymistavan Hullujussi ottaa Beatlesin kaiketi jo vuonna 1974 puhki kulutettuun Yesterdayhin, Mantere muuttaa säkeistöt pateettiseksi puhunnaksi ja alkaa lopulta jo mallintaa nyyhkettä mikrofonin äärellä, kunnes seuraa sotilasmarssiväliosa ja (pseudo)saksankielisiä natsihenkisiä komentoja heil hitleriä myöten. Ehkä tässä dekonstruktiossa jokin pointti on, mutta en jaksa miettiä asiaa enempää.
Lopuksi Viktor Kalborrek -hahmo kai vasta lopulta ottaa kunnolla vallan, ja sössöttää muka ulkomaanaksenttisella suomella Melodie d'Amour- eli Sävel rakkauden -kappaleen ruotsinlaivaurun säestyksellä. Ei naurata, ja eikös tämä "gigololaulaja Etelä-Euroopasta" -hahmo ollut aika väsynyt läppä jo vuonna 1974?
Vaikeapa tästä on mitään positiivista sanoa. Varmasti Hullujussi on ollut äänilevynä koko lailla turha jo aikanaan, vaikka bändin livetouhuissa jonkinlaisen viihdyttämispointin olisi nähnytkin. Aika ei kohtele tällaisia kauniisti, niistä tulee vain kulttuurihistorian jätettä, jolla on tietysti joskus yllättävänkin suuri dokumenttiarvo. Tässä tapauksessa en tiedä, onko sitäkään.
34/100
Harva meistä on rautaa televisioesityksenä . Tämä on siis eri versio kuin levyllä, ja toimii kieltämättä visuaalisen aspektin kanssa paremmin. Eli on siis jopa hieman hauska.
Albumi Spotifyssa
lauantai 21. lokakuuta 2017
Alamaisema: Hortto Kaalo: Hortto Kaalo (1971)
1970-luvun alussa Suomessa vasta alettiin ostaa isompia määriä albumeita, ja samaan aikaan osuu erikoinen slaavilais-mustalais-eksoottinen mikrotrendi, joka käsitti oikeastaan vain kaksi artistia: "kasakka" Viktor Klimenkon ja romanimusiikin legendaarisen popularisoijan, Hortto Kaalon. Historiallis-etnografisesti heidän niputtamisensa yhteen voisi herättää aika paljon vastalauseita, mutta ilmiöillä on varmasti yhteisiä taustatekijöitä. Ja yhteisiä ilmenemismuotoja - vaikka liikuttiin hyvin väljästi määritellen iskelmägenressä, ei suosio perustunut hitteihin.
Hortto Kaalolla sellaisia oli vain yksi pieni, läpimurtolaulu Miksi ovet ei aukene meille, joka käsittääkseni sai huomiota televisiossa, ainakin osittain "poleemiseksi" koetun luonteensa takia. Muistelen lukeneeni, että yhtye perustettiin nopealla aikataululla, kun johonkin Ylen ohjelmaan piti saada esiteltäväksi romanimusiikkia. Syntyi tuo kappale, joka on pääosin laulettu romanikielellä, mutta jonka suomenkielinen kertosäe esittää sen verran perustavanlaatuisen kysymyksen, että se on valitettavan ajankohtainen edelleen. Se jäi tietysti ihmisten mieleen.
Sitä ei kuitenkaan löydy Hortto Kaalon esikoisalbumilta, joka oli ilman ainoatakaan hittiä hämmästyttävä menestys, vietti 77 viikkoa albumilistalla ja myi kultaa aikana, jolloin tämä oli vielä harvinaista. Levy koostuu trad-sävelmistä, lähinnä kai mustalaislauluista, joista osa on yhtyeen Marko Putkosen suomeksi kääntämiä, osa lauletaan romanikielellä. Sovitukset ja esitystapa tuntuvat amatöörin korvaan autenttisilta, ehkä tässä on joissakin kappaleissa pieni aavistus sellaista "esittelemme mustalaismusiikkia" -henkeä, sellaista tiettyä sisäsiistiyttä, mutta aikaan, oloihin ja levy-yhtiö Scandian ominaislaatuun nähden varsin vähän kuitenkin.
Nimittäin mustalaisromantiikkahan on vahva perinnesäie ihan valkolaistenkin esittämässä suomalaisessa iskelmässä, ja toisaalta romanit kytkeytyvät supisuomalaisen iskelmän perinteeseen niin kovina tangofaneina kuin myöhempinä aikoina laulajinakin. Tässä olisi siis kaikki ainekset sellaiseen fuusioon, jossa alkuperäinen aines olisi jo liedontunut lähes tunnistamattomiin. Silloin lopputuloksena olisi uusia Mustalaisviuluja (upea biisi, ei siinä mitään), joissa "mustalaisuus" toimii vain iskusanana ja sopivan romantillisen mielentilan laukaisijana, mutta musiikki on vain paatoksellista iskelmää. Sitä Hortto Kaalo ei siis millään muotoa ole, vaikka toki tämäkin musiikki on paatoksellista, ja toki siitä on löydettävissä yhteyksiä siihen suureen slaavilais-ugrilaiseen kulttuurielämykseen, jonka suomalaisittain merkittävä osa vanha iskelmä on.
Varsinaisella iskelmälevyllä ei tietenkään laulettaisi romanikielellä, jota valtaosa oletetusta yleisöstä ei osaa sanaakaan, mutta varsinaisen iskelmälevyn biisejä ei myöskään sovitettaisi tällaisiksi hitaasta nopeaan ja taas hitaaseen eteneviksi minidraamoiksi, jotka tuntuvat sisältävän monenlaisia tunnetiloja kolmessa minuutissa, olevan eräänlaisia pienoiskuvia ihmisen tunneskaalasta. (Tämä huomio ei ole omani, vaan Jaakko Laitinen määritteli mustalaismusiikin viehätyksen suunnilleen samoin Rumbassa 1/14 julkaistussa haastattelussani.) Varsinainen iskelmä on - ja tämä on ihan oma näkemykseni - nimenomaan yhden tunnetilan tai koetun hetken tai elämännäkemyksen mehustelemista tappiin asti siinä kolmessa minuutissa. Siksi se on aika yksitotista, ja toisaalta siinä on sen dramaattinen voima. Tämä tässä taas on levottomampaa musiikkia. Helppo klisee olisi siis sanoa: kulkijakansan musiikkia. Ja näissä lauluissa toki puhutaan kulkijoista paljon, ei kuitenkaan iskelmän yksinäisistä kulkureista, vaan liikkuvista yhteisöistä. Se on erään kansan identiteetinmäärittelyä, mutta myös historiallisesti totta ja varmaankin läheisemmässä totuudellisuussuhteessa romanien kulttuurihistoriaan kuin suuri osa suomalaisesta iskelmästä suomalaisten. Ja tämän taas voi otaksua johtuvan siitä, ettei tämänkaltainen romanimusiikki käynyt viihdeteollisuuden mankelin läpi - näin helppotajuisesti presentoitunakin se on edelleen kansanmusiikkia, ei iskelmää. Tai ainakin tulkintaa kansanmusiikkikappaleista, miten asian haluaakaan määritellä.
Tuo äskeinen pitkä kappale varmaankin paljastaa, miten vaikeilla vesillä sitä seilaa yrittäessään kirjoittaa itselle vieraasta kulttuuriperinnöstä ja sen levytetystä tulkinnasta, joka nousi valtavaan suosioon aikana, jota en itse ole kokenut. Tuon suosion voi kuitenkin otaksua kummunneen kahdesta seikasta: mustalaiskliseet ja myös jonkin verran heidän musiikkinsa vaikutteita olivat jo iskelmästä tuttuja, toisaalta tässä on monia tekijöitä - vähemmistöaspekti, musiikillinen rempseys 70-luvun alussa jo hyvin siloiseksi muuttuneeseen hitti-iskelmään verrattuna, ehkä, jos oikein kaukaa haluaa hakea, jopa biisirakenteiden tietyt hatarat yhteydet johonkin osaan ajan progressiivisesta rockista - jotka ovat voineet tuoda Hortto Kaalolle juuri tähän maailmanaikaan sellaista yleisöä, joka ei olisi missään nimessä kuunnellut Tapani Kansaa. Menestys nimenomaan albumilistalla kertoo tästä. Tietääkseni Hortto Kaalo oli myös ahkera, kova ja suosittu livebändi, mikä oli noina aikoina menestyksen kannalta paljon tärkeämpää kuin nykyään.
Levyltä kuunneltunakin tämä on hyvin eloisaa ja läsnäolevaa musiikkia. Putkonen on todella vahva lead-laulaja, ja hänhän loi myöhemmin uraa oopperalaulajana. Hänen kykynsä pitää draamaa yllä ja saada kuulija uskomaan laulamaansa - parhaimmillaan ehkä Tulin joukkoon omien -biisissä - on kärkipäätä suomalaisessa populaarimusiikissa. Mutta Hortto Kaalo on mahdollisimman kaukana vahvan laulajan ja tasokkaan taustabändin muodostamasta iskelmärepresentaatiosta, sanokaamme vaikka Topista & Agentsista. Tässä on koko ajan läsnä kollektiivi, joka laulaa ja soittaa yhdessä, vaihtelee rooleja ja elää toistensa ja musiikin mukana. Liikkuvaa musiikkia, kuten sanottua.
Mielenkiintoisia kappaleita ovat Kuule sinä impi ja Saksilla näillä rillareilla, jotka edustavat pohjalaista kansanlauluperinnettä. Suomalaisessa folk-perinteessä juuri pohojalaanen uhon ja ahdistuksen dikotomialle rakentuva laulutyyppi tuntuisi lähimmältä sukulaiselta Hortto Kaalon kanavoimalle traditiolle, ja vaikka tietysti pohjalainen laulanta on yksitotista paatosta sekin, todistaa Hortto Kaalo, että juuri tästä kohtaa tämän aidan yli voi kavuta jotenkin erityisen helposti.
Sopii tietysti ottaa huomioon, että tietysti tämä levy on nuorten muusikoiden vuonna 1971 jo melko modernissa Suomessa esittämää musiikkia, ei mikään kenttä-äänite. Se on tulkittava populaarimusiikkilevyksi. Sitä pitäisi ehkä verrata vaikkapa Fairpot Conventionin ja kumppaneiden samanaikaisiin tulkintoihin vanhasta brittitraditiosta.
Ja se on kestänyt aikaa huomattavan hyvin. Sen perimmäistä viehätystä demonstroivat sittenkin parhaiten romaninkieliset biisit: kun sanoja ei ymmärrä, on musiikin varassa, ja joka ikinen kerta siinä vaiheessa, kun bändi nostaa tempoa askel kerrallaan ja lead-laulu käy vapaata dialogia taustalaulajien kanssa, nousee omakin tunnelma kattoa kohti.
84/100
Muistoissani kuljen tietä mustalaisen Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Hortto Kaalolla sellaisia oli vain yksi pieni, läpimurtolaulu Miksi ovet ei aukene meille, joka käsittääkseni sai huomiota televisiossa, ainakin osittain "poleemiseksi" koetun luonteensa takia. Muistelen lukeneeni, että yhtye perustettiin nopealla aikataululla, kun johonkin Ylen ohjelmaan piti saada esiteltäväksi romanimusiikkia. Syntyi tuo kappale, joka on pääosin laulettu romanikielellä, mutta jonka suomenkielinen kertosäe esittää sen verran perustavanlaatuisen kysymyksen, että se on valitettavan ajankohtainen edelleen. Se jäi tietysti ihmisten mieleen.
Sitä ei kuitenkaan löydy Hortto Kaalon esikoisalbumilta, joka oli ilman ainoatakaan hittiä hämmästyttävä menestys, vietti 77 viikkoa albumilistalla ja myi kultaa aikana, jolloin tämä oli vielä harvinaista. Levy koostuu trad-sävelmistä, lähinnä kai mustalaislauluista, joista osa on yhtyeen Marko Putkosen suomeksi kääntämiä, osa lauletaan romanikielellä. Sovitukset ja esitystapa tuntuvat amatöörin korvaan autenttisilta, ehkä tässä on joissakin kappaleissa pieni aavistus sellaista "esittelemme mustalaismusiikkia" -henkeä, sellaista tiettyä sisäsiistiyttä, mutta aikaan, oloihin ja levy-yhtiö Scandian ominaislaatuun nähden varsin vähän kuitenkin.
Nimittäin mustalaisromantiikkahan on vahva perinnesäie ihan valkolaistenkin esittämässä suomalaisessa iskelmässä, ja toisaalta romanit kytkeytyvät supisuomalaisen iskelmän perinteeseen niin kovina tangofaneina kuin myöhempinä aikoina laulajinakin. Tässä olisi siis kaikki ainekset sellaiseen fuusioon, jossa alkuperäinen aines olisi jo liedontunut lähes tunnistamattomiin. Silloin lopputuloksena olisi uusia Mustalaisviuluja (upea biisi, ei siinä mitään), joissa "mustalaisuus" toimii vain iskusanana ja sopivan romantillisen mielentilan laukaisijana, mutta musiikki on vain paatoksellista iskelmää. Sitä Hortto Kaalo ei siis millään muotoa ole, vaikka toki tämäkin musiikki on paatoksellista, ja toki siitä on löydettävissä yhteyksiä siihen suureen slaavilais-ugrilaiseen kulttuurielämykseen, jonka suomalaisittain merkittävä osa vanha iskelmä on.
Varsinaisella iskelmälevyllä ei tietenkään laulettaisi romanikielellä, jota valtaosa oletetusta yleisöstä ei osaa sanaakaan, mutta varsinaisen iskelmälevyn biisejä ei myöskään sovitettaisi tällaisiksi hitaasta nopeaan ja taas hitaaseen eteneviksi minidraamoiksi, jotka tuntuvat sisältävän monenlaisia tunnetiloja kolmessa minuutissa, olevan eräänlaisia pienoiskuvia ihmisen tunneskaalasta. (Tämä huomio ei ole omani, vaan Jaakko Laitinen määritteli mustalaismusiikin viehätyksen suunnilleen samoin Rumbassa 1/14 julkaistussa haastattelussani.) Varsinainen iskelmä on - ja tämä on ihan oma näkemykseni - nimenomaan yhden tunnetilan tai koetun hetken tai elämännäkemyksen mehustelemista tappiin asti siinä kolmessa minuutissa. Siksi se on aika yksitotista, ja toisaalta siinä on sen dramaattinen voima. Tämä tässä taas on levottomampaa musiikkia. Helppo klisee olisi siis sanoa: kulkijakansan musiikkia. Ja näissä lauluissa toki puhutaan kulkijoista paljon, ei kuitenkaan iskelmän yksinäisistä kulkureista, vaan liikkuvista yhteisöistä. Se on erään kansan identiteetinmäärittelyä, mutta myös historiallisesti totta ja varmaankin läheisemmässä totuudellisuussuhteessa romanien kulttuurihistoriaan kuin suuri osa suomalaisesta iskelmästä suomalaisten. Ja tämän taas voi otaksua johtuvan siitä, ettei tämänkaltainen romanimusiikki käynyt viihdeteollisuuden mankelin läpi - näin helppotajuisesti presentoitunakin se on edelleen kansanmusiikkia, ei iskelmää. Tai ainakin tulkintaa kansanmusiikkikappaleista, miten asian haluaakaan määritellä.
Tuo äskeinen pitkä kappale varmaankin paljastaa, miten vaikeilla vesillä sitä seilaa yrittäessään kirjoittaa itselle vieraasta kulttuuriperinnöstä ja sen levytetystä tulkinnasta, joka nousi valtavaan suosioon aikana, jota en itse ole kokenut. Tuon suosion voi kuitenkin otaksua kummunneen kahdesta seikasta: mustalaiskliseet ja myös jonkin verran heidän musiikkinsa vaikutteita olivat jo iskelmästä tuttuja, toisaalta tässä on monia tekijöitä - vähemmistöaspekti, musiikillinen rempseys 70-luvun alussa jo hyvin siloiseksi muuttuneeseen hitti-iskelmään verrattuna, ehkä, jos oikein kaukaa haluaa hakea, jopa biisirakenteiden tietyt hatarat yhteydet johonkin osaan ajan progressiivisesta rockista - jotka ovat voineet tuoda Hortto Kaalolle juuri tähän maailmanaikaan sellaista yleisöä, joka ei olisi missään nimessä kuunnellut Tapani Kansaa. Menestys nimenomaan albumilistalla kertoo tästä. Tietääkseni Hortto Kaalo oli myös ahkera, kova ja suosittu livebändi, mikä oli noina aikoina menestyksen kannalta paljon tärkeämpää kuin nykyään.
Levyltä kuunneltunakin tämä on hyvin eloisaa ja läsnäolevaa musiikkia. Putkonen on todella vahva lead-laulaja, ja hänhän loi myöhemmin uraa oopperalaulajana. Hänen kykynsä pitää draamaa yllä ja saada kuulija uskomaan laulamaansa - parhaimmillaan ehkä Tulin joukkoon omien -biisissä - on kärkipäätä suomalaisessa populaarimusiikissa. Mutta Hortto Kaalo on mahdollisimman kaukana vahvan laulajan ja tasokkaan taustabändin muodostamasta iskelmärepresentaatiosta, sanokaamme vaikka Topista & Agentsista. Tässä on koko ajan läsnä kollektiivi, joka laulaa ja soittaa yhdessä, vaihtelee rooleja ja elää toistensa ja musiikin mukana. Liikkuvaa musiikkia, kuten sanottua.
Mielenkiintoisia kappaleita ovat Kuule sinä impi ja Saksilla näillä rillareilla, jotka edustavat pohjalaista kansanlauluperinnettä. Suomalaisessa folk-perinteessä juuri pohojalaanen uhon ja ahdistuksen dikotomialle rakentuva laulutyyppi tuntuisi lähimmältä sukulaiselta Hortto Kaalon kanavoimalle traditiolle, ja vaikka tietysti pohjalainen laulanta on yksitotista paatosta sekin, todistaa Hortto Kaalo, että juuri tästä kohtaa tämän aidan yli voi kavuta jotenkin erityisen helposti.
Sopii tietysti ottaa huomioon, että tietysti tämä levy on nuorten muusikoiden vuonna 1971 jo melko modernissa Suomessa esittämää musiikkia, ei mikään kenttä-äänite. Se on tulkittava populaarimusiikkilevyksi. Sitä pitäisi ehkä verrata vaikkapa Fairpot Conventionin ja kumppaneiden samanaikaisiin tulkintoihin vanhasta brittitraditiosta.
Ja se on kestänyt aikaa huomattavan hyvin. Sen perimmäistä viehätystä demonstroivat sittenkin parhaiten romaninkieliset biisit: kun sanoja ei ymmärrä, on musiikin varassa, ja joka ikinen kerta siinä vaiheessa, kun bändi nostaa tempoa askel kerrallaan ja lead-laulu käy vapaata dialogia taustalaulajien kanssa, nousee omakin tunnelma kattoa kohti.
84/100
Muistoissani kuljen tietä mustalaisen Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)