Tässäpä levy, joka oli aikanaan hyvin suosittu ja on eittämättä muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi, mutta on jo tyylilajinsa - hengellistä populaarimusiikkia - raskauttamana tavallisen popin kuuntelijan näkökulmasta marginaalissa. Levy oli epäilemättä ensimmäisiä varsin suuren yleisön löytäneitä albumikokonaisuuksia Suomessa: albumilistan hyvin varhaisessa vaiheessa se vietti listalla 60 viikkoa, joista neljä ykkösenä. Mårtensonin suurin albumimenestys se on ilman muuta. Hänen lisäkseen levyllä kuullaan useita muitakin solisteja, mutta hän ikään kuin kuratoi albumin ja käsittääkseni myös sävelsi kaikki biisit, Sauvo Puhtilan toimiessa sanoittajana Solja Tuuli -nimimerkin suojista. Levystä Spotifysta löytyvä versio on uudelleenjulkaisu vuodelta 1977, mutta ei ilmeisesti eroa originaalista. Yhden nettitiedon mukaan eroaisi sen verran, että Kerro sen kaikille -biisin laulaa tässä Pepe Willberg alkuperäissolisti Eddyn sijaan, mutta ainakin Spotify ilmoittaa kyllä Eddyn tässä kuultavan version laulajaksi... otapa näistä selvää.
En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.
Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)
Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.
68/100
Levy Spotifyssa
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
torstai 15. helmikuuta 2018
Alamaisema: Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988)
Myönnän rehellisesti, että sivuutin tässä vaiheessa muutaman blogisarjan konseptiin periaatteessa paremmin sopivan artistin vain päästäkseni kirjoittamaan vaihteeksi hyvästä musiikista. Jonkinlaisia perusteita Miljoonasateen mukaan ottamiselle silti on. Vaikka yhtyettä voi kaiketi pitää "klassikkobändinä" ja useat sen kappaleet ovat ilman muuta klassikoita, ei sen tuotannosta nouse esiin selkeitä klassikkostatusta saavuttaneita albumeja. Tämä on myöskin epäoikeudenmukaista, sillä vuoden 1994 Käärmeenkantajaan asti jokainen Miljoonasade-levy sisältää useita todella hyviä biisejä, ja enemmän tai vähemmän albumikokonaisuuksiakin ne ovat, eivät vain irtokappaleiden kokoelmia. Veitsen valossa, Nuoli ja väri ja Käärmeenkantaja ovat varmaankin kaikkein parhaat albumit, mutta bändin toinen levy Laukauksia viulukotelossa ei niille paljoa häviä, ja käsittelen sitä nyt tässä, koska se oli mainittuja isompi menestys, kaiketi Miljoonasateen suosituin studiolevy: kaksi viikkoa listaykkösenä, 22 viikkoa listalla. Puhtaiden numeroiden perusteella sen selvin kilpailija on seuraavaksi ilmestynyt Veitsen valossa, niin ikään listaykkönen ja 22 listaviikkoa, mutta "vain" yksi viikko kärjessä. IFPIn myyntitilastoissa Laukauksia viulukotelossa on Miljoonasateen studioalbumeista ykkönen ja yksi kolmesta kultalevyn saavuttaneesta: 32 000 myytyä levyä, Veitsen valossa yltää 26 tuhanteen, näiden välissä Lelukaupan häät 29 000 lukemallaan. Oireellista toki on, että Miljoonasateen selvästi myydyin levy on 48 000 kertaa kodin löytänyt Pullo hunajaa -kokoelma.
Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.
Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.
Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.
Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.
Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.
Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.
77/100
Albumi Spotifyssa
Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.
Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.
Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.
Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.
Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.
Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.
77/100
Albumi Spotifyssa
maanantai 29. tammikuuta 2018
Alamaisema: Mamba: Lauantai-ilta (1986)
Mambasta lienee mahdotonta kirjoittaa nykyään mainitsematta Tero Vaaran natseilu- ja aseharrastuksia, joten mainitaanpa ne heti kärkeen. Debatti siitä, missä määrin taiteilijan mielipiteet ja ulkotaiteelliset tekemiset vaikuttavat mahdollisuuksiin nauttia hänen taiteestaan, on debateista sitkeimpiä. Aika usein päädytään sellaiseen vastaukseen, että tiettyyn pisteeseen asti nämä eivät vaikuta, mutta se tietty piste on kuitenkin olemassa, missä se sitten kenelläkin meneekään. Näin asia on varmasti omallakin kohdallani. Toisaalta joudun hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen rajan ylittäisi sellainen taiteilija, jonka teoksista muuten aidosti nauttisin.
Tero Vaaran kaltaisiin tapauksiin törmään paljon useammin. Vaaran mielipiteet ovat todella nihkeitä, mutta vaikea sanoa niiden vaikuttaneen suhteeseeni Mamban musiikkiin, josta en ole juurikaan nauttinut koskaan. Nyt päätin käsitellä Mambaa tässä blogisarjassa lähinnä kokeillakseni, miltä yhtyeen varhaisen musiikin kuunteleminen vuonna 2018 sitten tuntuu. Premissi toki on, etteivät Vaaran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmät mielipiteet millään tavalla kuulu näissä lauluissa, joista itselleni ennalta tuttuja olivat ne suosituimmat, eli nimikappale ja Älä jätä minua.
Lauantai-ilta on Mamban toinen albumi. Debyytti oli jo saanut kohtalaista suosiota Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä -hitin avittamana. Tämä menestyi kuitenkin selvästi paremmin: parhaaksi listasijoitukseksi jäi viides, mutta listaviikkoja kertyi 42. Kolmoslevy Syksy ylsikin sitten jo listaykköseksi, ja myöhemmin Mamba sai hajanaisella urallaan valtavia menestyspiikkejä Vaaran vuodet -kokoelmalla ja Vielä on kesää jäljellä -"klassikon" sisältävällä Meille vai teille -albumilla, mutta halusin tosiaan käsitellä tässä nimenomaan Mamban varhaistuotantoa.
Klassikkoa tästä albumista ei ole tullut, kuten ei mistään muustakaan Mamban albumista. Yhtye muistetaan aika suuresta joukosta irtobiisejä, joista on kyllä tullut (ristiriitaisia tunteita herättäviä) klassikoita. Lauantai-illan kappaleista merkittäviä striimimääriä ovat keränneet yllä mainitut kaksi sekä 60-luku -coveri Tyttö tuollainen, muiden lukemat ovat kovin vaatimattomia. Tämä korreloi varmaan aika suoraan sen kanssa, mitä kappaleita löytyy Mamban omilta kokoelmilta ja erinäisiltä suomipop-soittolistoilta. Viime vuosina Tero Vaaran poliittiset mielipiteet ovat varmasti nostaneet esteitä Mamba-revivalin tielle. Jokin aika sittenhän oli puhetta jopa jonkinlaisesta radioboikotista. Tämä on ironista ottaen huomioon, miten harmitonta ja mahdollisimman moneen vetoavaa musiikkia Vaara on aina pyrkinyt tekemään. Hän on harvinainen esimerkki taiteilijasta, jonka arveluttavuus hahmona ei suhtaudu oikein mitenkään hänen taiteeseensa. Pragmaattisesti ajatellen Vaaran olisi vain kannattanut pitää turpansa kiinni ja tehdä lisää harmitonta suomipoppia.
Heti alkuun kuultava Lauantai-ilta on varmasti nimikkoalbuminsa kiinnostavin biisi. Easy listening / latinokompilla kulkeva kertosäkeetön biisi kertoo varsin kliseisen tarinan nuoresta jätkästä, joka tapaa baarissa tytön, päätyy tämän kämpille harrastamaan seksiä ja tulee tytön kihlatun / aviomiehen yllättämäksi, jolloin joutuu pakenemaan ikkunasta kadulle vaatteet kainalossa. Tekstissä on kaksi kiinnostavaa aspektia: ensinnäkin sen suoraan todellisuudesta selvin, vertauskuvattomin päälausein kertova ilmaisu on ilman muuta velkaa punkin ja uuden aallon tekstiestetiikalle, vaikka musiikillinen ilmiasu on aivan muuta, ja toiseksi teksti, joka ei narratiivin tasolla johda yhtään mihinkään, huipennu mihinkään tai sisällä minkäänlaista väittämää todellisuudesta, on oudon inkongruentti kuulijan odotuksiin nähden. Banaalia tarinaa keritään auki, kunnes se vain yhtäkkiä päättyy: kertoja pysähtyy pakomatkallaan, pukee vaatteet ylleen ja jatkaa kotia kohti kävellen. Siinä se.
Lauantai-ilta vaikuttaa yrittävän olla tarinalaulu, mutta tarina on huono ja päättyy kuin seinään. On kuin Aku Ankoista sivistyksensä imenyt henkilö yrittäisi kirjoittaa 50-luvun modernismia. Tämä totaalinen kädettömyys itse asiassa, outoa kyllä, tekee biisistä kiehtovalla tavalla konventioita rikkovan. Vaikutelma on sittenkin kiinnostavampi kuin jollain Anssi Kelan Nummelalla, jonka tekijä ymmärtää riittävästi narratiivisesta lauluntekemisestä osatakseen emuloida sitä kattavasti, mutta varsin huonosti. Vaara ei pääse edes siihen pisteeseen asti, vaan jää kertojansa lailla kadulle seisomaan, ja hölmistyneen ilmeen voi kuvitella elävästi.
Muuten levy on varsin tylsä. Tekoaikaan nähden sen musiikilliset vaikutteet ovat kyllä tavallaan kiinnostavia. Mamba ammentaa 60-luvun popista, popsoulista, easy listeningistä, jopa doo-wopista ja tangosta. Kansainvälisesti tällaisia retrotrendejä oli samoihin aikoihin olemassa - tietysti enimmäkseen puleerattuina, tuotettuina ja valkaistuina kasariversioina - mutta Suomessa todellisten roots-nostalgikkojen ja kasarijuuston väliin ei mahtunut juurikaan tällaista varhaisen cd-aikakauden aikuista viihdemusiikkia. Sitäkin oudompaa, että nimenomaan Pori tuli tunnetuksi mahtipontisen, melodramaattisen rock-romantiikan pääkaupunkina - tuo musiikki kuulostaa aivan erilaiselta kuin Mamban. Vaaran konkreettiset, arkiset tekstitkin ovat todella kaukana Jussi Hakulisen tai Neumannin mielikuvamaailmasta. Tässä lienee ollut avain Mamban varhaiseen suosioon, sillä bändi pääsi debytoimaan vuoden, pari muiden suurten porilaisten jälkeen, eikä Dingo-kloonilla olisi tuossa vaiheessa ollut enää juuri kysyntää, kuten kaikenlaiset tannat saivat huomata. Mamban on kenties mielletty jo edustaneen vähän päivitettyä, loppukasarin kaupunkilaista ja kepeämpää ajanhenkeä, jotakin vähän epäsuomalaisempaa.
Mutta biisit ja tekstit ovat keskinkertaisia, soitannollis-tuotannollisesti meno hajutonta ja mautonta (Riku Mattila tuskin laskee tätä parhaiden tuotantotöidensä joukkoon), ja Vaaran pinnistelevän kireä laulutapa tuskastuttaa. Usein yhtyeen meiningissä on jotain syvästi teennäistä ja väkisin muotoon puristettua, mistä Älä jätä minua, rehellisesti kauhea kappale, on paras esimerkki. Sen doo wop -taustalaulut pitäisi toimittaa avaruuteen kapselissa, jonka pintaan olisi kaiverrettu kaikilla tunnetuilla kielillä teksti Huono Idea.
Ja niin. Tämän levyn kuunteleminen ajattelematta Tero Vaaran ongelmallisia mielipiteitä osoittautui kyllä mahdolliseksi. Oli aivan helppoa keskittyä ajattelemaan vain tämän levyn melko ongelmallista huonoutta ja huonoa ajansietokykyä.
39/100
Albumi Spotifyssa
Tero Vaaran kaltaisiin tapauksiin törmään paljon useammin. Vaaran mielipiteet ovat todella nihkeitä, mutta vaikea sanoa niiden vaikuttaneen suhteeseeni Mamban musiikkiin, josta en ole juurikaan nauttinut koskaan. Nyt päätin käsitellä Mambaa tässä blogisarjassa lähinnä kokeillakseni, miltä yhtyeen varhaisen musiikin kuunteleminen vuonna 2018 sitten tuntuu. Premissi toki on, etteivät Vaaran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmät mielipiteet millään tavalla kuulu näissä lauluissa, joista itselleni ennalta tuttuja olivat ne suosituimmat, eli nimikappale ja Älä jätä minua.
Lauantai-ilta on Mamban toinen albumi. Debyytti oli jo saanut kohtalaista suosiota Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä -hitin avittamana. Tämä menestyi kuitenkin selvästi paremmin: parhaaksi listasijoitukseksi jäi viides, mutta listaviikkoja kertyi 42. Kolmoslevy Syksy ylsikin sitten jo listaykköseksi, ja myöhemmin Mamba sai hajanaisella urallaan valtavia menestyspiikkejä Vaaran vuodet -kokoelmalla ja Vielä on kesää jäljellä -"klassikon" sisältävällä Meille vai teille -albumilla, mutta halusin tosiaan käsitellä tässä nimenomaan Mamban varhaistuotantoa.
Klassikkoa tästä albumista ei ole tullut, kuten ei mistään muustakaan Mamban albumista. Yhtye muistetaan aika suuresta joukosta irtobiisejä, joista on kyllä tullut (ristiriitaisia tunteita herättäviä) klassikoita. Lauantai-illan kappaleista merkittäviä striimimääriä ovat keränneet yllä mainitut kaksi sekä 60-luku -coveri Tyttö tuollainen, muiden lukemat ovat kovin vaatimattomia. Tämä korreloi varmaan aika suoraan sen kanssa, mitä kappaleita löytyy Mamban omilta kokoelmilta ja erinäisiltä suomipop-soittolistoilta. Viime vuosina Tero Vaaran poliittiset mielipiteet ovat varmasti nostaneet esteitä Mamba-revivalin tielle. Jokin aika sittenhän oli puhetta jopa jonkinlaisesta radioboikotista. Tämä on ironista ottaen huomioon, miten harmitonta ja mahdollisimman moneen vetoavaa musiikkia Vaara on aina pyrkinyt tekemään. Hän on harvinainen esimerkki taiteilijasta, jonka arveluttavuus hahmona ei suhtaudu oikein mitenkään hänen taiteeseensa. Pragmaattisesti ajatellen Vaaran olisi vain kannattanut pitää turpansa kiinni ja tehdä lisää harmitonta suomipoppia.
Heti alkuun kuultava Lauantai-ilta on varmasti nimikkoalbuminsa kiinnostavin biisi. Easy listening / latinokompilla kulkeva kertosäkeetön biisi kertoo varsin kliseisen tarinan nuoresta jätkästä, joka tapaa baarissa tytön, päätyy tämän kämpille harrastamaan seksiä ja tulee tytön kihlatun / aviomiehen yllättämäksi, jolloin joutuu pakenemaan ikkunasta kadulle vaatteet kainalossa. Tekstissä on kaksi kiinnostavaa aspektia: ensinnäkin sen suoraan todellisuudesta selvin, vertauskuvattomin päälausein kertova ilmaisu on ilman muuta velkaa punkin ja uuden aallon tekstiestetiikalle, vaikka musiikillinen ilmiasu on aivan muuta, ja toiseksi teksti, joka ei narratiivin tasolla johda yhtään mihinkään, huipennu mihinkään tai sisällä minkäänlaista väittämää todellisuudesta, on oudon inkongruentti kuulijan odotuksiin nähden. Banaalia tarinaa keritään auki, kunnes se vain yhtäkkiä päättyy: kertoja pysähtyy pakomatkallaan, pukee vaatteet ylleen ja jatkaa kotia kohti kävellen. Siinä se.
Lauantai-ilta vaikuttaa yrittävän olla tarinalaulu, mutta tarina on huono ja päättyy kuin seinään. On kuin Aku Ankoista sivistyksensä imenyt henkilö yrittäisi kirjoittaa 50-luvun modernismia. Tämä totaalinen kädettömyys itse asiassa, outoa kyllä, tekee biisistä kiehtovalla tavalla konventioita rikkovan. Vaikutelma on sittenkin kiinnostavampi kuin jollain Anssi Kelan Nummelalla, jonka tekijä ymmärtää riittävästi narratiivisesta lauluntekemisestä osatakseen emuloida sitä kattavasti, mutta varsin huonosti. Vaara ei pääse edes siihen pisteeseen asti, vaan jää kertojansa lailla kadulle seisomaan, ja hölmistyneen ilmeen voi kuvitella elävästi.
Muuten levy on varsin tylsä. Tekoaikaan nähden sen musiikilliset vaikutteet ovat kyllä tavallaan kiinnostavia. Mamba ammentaa 60-luvun popista, popsoulista, easy listeningistä, jopa doo-wopista ja tangosta. Kansainvälisesti tällaisia retrotrendejä oli samoihin aikoihin olemassa - tietysti enimmäkseen puleerattuina, tuotettuina ja valkaistuina kasariversioina - mutta Suomessa todellisten roots-nostalgikkojen ja kasarijuuston väliin ei mahtunut juurikaan tällaista varhaisen cd-aikakauden aikuista viihdemusiikkia. Sitäkin oudompaa, että nimenomaan Pori tuli tunnetuksi mahtipontisen, melodramaattisen rock-romantiikan pääkaupunkina - tuo musiikki kuulostaa aivan erilaiselta kuin Mamban. Vaaran konkreettiset, arkiset tekstitkin ovat todella kaukana Jussi Hakulisen tai Neumannin mielikuvamaailmasta. Tässä lienee ollut avain Mamban varhaiseen suosioon, sillä bändi pääsi debytoimaan vuoden, pari muiden suurten porilaisten jälkeen, eikä Dingo-kloonilla olisi tuossa vaiheessa ollut enää juuri kysyntää, kuten kaikenlaiset tannat saivat huomata. Mamban on kenties mielletty jo edustaneen vähän päivitettyä, loppukasarin kaupunkilaista ja kepeämpää ajanhenkeä, jotakin vähän epäsuomalaisempaa.
Mutta biisit ja tekstit ovat keskinkertaisia, soitannollis-tuotannollisesti meno hajutonta ja mautonta (Riku Mattila tuskin laskee tätä parhaiden tuotantotöidensä joukkoon), ja Vaaran pinnistelevän kireä laulutapa tuskastuttaa. Usein yhtyeen meiningissä on jotain syvästi teennäistä ja väkisin muotoon puristettua, mistä Älä jätä minua, rehellisesti kauhea kappale, on paras esimerkki. Sen doo wop -taustalaulut pitäisi toimittaa avaruuteen kapselissa, jonka pintaan olisi kaiverrettu kaikilla tunnetuilla kielillä teksti Huono Idea.
Ja niin. Tämän levyn kuunteleminen ajattelematta Tero Vaaran ongelmallisia mielipiteitä osoittautui kyllä mahdolliseksi. Oli aivan helppoa keskittyä ajattelemaan vain tämän levyn melko ongelmallista huonoutta ja huonoa ajansietokykyä.
39/100
Albumi Spotifyssa
torstai 25. tammikuuta 2018
Alamaisema: Tommi Läntinen: Maalla, merellä ja ilmassa (1995)
Tommi Läntinen on tyyppiesimerkki sellaisesta artistista, jolta tuo mystinen ja epämääräisesti hahmottuva katu-uskottavuus puuttuu täysin. Pieniä oireita jonkinlaisesta ironisesta diggailusta on myöhempinä aikoina ollut, mutta enimmäkseen Läntiseen viitataan vain, jos halutaan mehustella jotain oikein huonoa. Hyvänä tosielämän esimerkkitapauksena tulee mieleen se kerta vuosia sitten, kun muuan tuttava lauloi itähelsinkiläisessä karaokebaarissa Syvälle sydämeen sattuu -koulukiusausbiisin "tykitellen" eli täysin överisti kertojahahmon tuskaan eläytyen. Läntis-huumoria harjoitetaan myös nostamalla esiin tämän levyn avausbiisistä Kevät ja minä tehty futisversio Jari ja minä tai Via Dolorosa -hitin tyhjentävä kertosäe: "Oo, Via Dolorosa / Oo, kärsimysten tie!"
Artisteja vihataan ja väheksytään monista eri syistä, eikä voi automaattisesti sanoa, että "asianharrastajien" taajaan esiintyvät ja poikkeuksellisen negatiiviset reaktiot viittaisivat siihen, että he oikeasti "salaa" tykkäävät inhoamastaan artistista. Kyllä paskaa monesti pidetään paskana vain siksi, että se on paskaa, yritti asiaa käännellä mihin asentoon tahansa. Aktiivisten musiikinkuluttajien Läntis-suhteessa tuntuisi kuitenkin olevan ripaus lukkarinrakkauttakin mukana. Tätä näkemystäni en voi sen kummemmin perustella, vaan intuition varassa mennään. Siksi Läntinen onkin kiinnostavampi tapaus kuin moni verrokki.
Hänen isoin soolosuosionsa meni aika nopeasti ohi. Boycottin farmariautorockhan oli ollut melko suosittua 80-luvun lopulla, mutta pieni lamavaihe ehti olla välissä ennen kuin soolodebyytti Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi keväällä 1994 ja teki Läntisestä vähitellen aika ison tähden. Maalla, merellä ja ilmassa -levyn julkaisun aikaan syksyllä 1995 Läntinen lienee ollut uransa huipulla: levyltä irtosi useita hittejä, ja vuoden kuluttua sitä buustattiin vielä kultapainoksella, joka sisältää mm. juuri tuon Via Dolorosan, päivitetyn version Läntisen omasta vanhasta kasaribiisistä. Sen jälkeen seurasi loiva laskusuhdanne, joka 2000-luvun puolella kiihtyi samalla, kun levytystahtikin harveni. Läntinen ei ole pystynyt tekemään suurta comebackia, eikä sellaiseksi osoittautunut Boycott-nimellä taannoin tehty levykään.
Periaatteessa näen Läntisessä edelleen potentiaalia isomman mittakaavan paluuseen. Voihan hänet kuvitella vaikka saamaan nostetta Vain elämää -sarjasta, johon hänen hittiluettelonsa ilman muuta hänet kelpuuttaisi. Luulen, että pinnan alla on yllättävän paljon Läntiseen kohdistuvaa goodwilliä, joka vain odottaa purkautumistietään.
Tähän sarjaan olisi voinut aika tasaveroisesti valita kumman tahansa Läntisen kahdesta ensimmäisestä soololevystä, mutta päädyin nyt tähän. Sekä parhaalla listasijoituksella (7.) että listaviikkojen määrällä (22) mitattuna tämä on hänen menestynein albuminsa. Rohkenen väittää, että Läntisen semmoinen yleiseen läsnäoloon ja ilmatilan hallintaan perustuva suosio oli noihin aikoihin kovempaakin kuin nämä numerot antavat ymmärtää.
Mitä Läntinen halusi sooloartistina olla? Ei missään nimessä iskelmälaulaja, eikä myöskään Mikko Kuustonen -osaston pseudosyvällinen lauluntekijä, vaikka moisille oli runsaasti kysyntää juuri hänen aloitellessaan soolohommia. Ilmeisin vertailukohta on mielestäni Bryan Adams. Siis kevyemmän laidan aikuisrokkia, jossa on kitarariffejä, mutta tilaa myös balladeille. Aika usein perusvire on suomalaiseksi mainstream-musaksi varsin positiivinen, mutta tietysti välissä pitää olla herkistelyäkin. Adamsin klassikkolevy Reckless (1984) on hyvä vertailukohta sille, mitä Läntinen lienee hakenut.
Samalle tasolle Maalla, merellä ja ilmassa nyt ei yllä, mutta ei sellaista varmaan kukaan Läntiseltä odotakaan. Kokonaisvaikutelmaksi jää kuitenkin, että tämä on miellyttävämpää musiikkia kuin olisin kuvitellut. Entuudestaan tuttuja ovat lähinnä levyn alkuun pakatut hittibiisit, joista varsinkin Kevät ja minä on hyväntuulisuudessaan vetävämpi ja mukavampi biisi kuin muistinkaan - toki kirjoitusajankohtana taas vaihteeksi vallitseva tammikuinen sohjo vaikuttanee tähän tunteeseen. Jäit kiinni katseeseen on helposti sulavaa, vaikkakin melko yhdentekevää soul-rokkia, Mä matkustan viittauksineen pyhällä vuorella seisomiseen varmasti banaali, jos asian haluaa niin nähdä, mutta asiaa ei ole mikään pakko nähdä niin.
"Albumiraidoista" semidramaattinen puoliballadi Atomitie on lopulta levyn paras kappale, vaikka teksti melkoista diibadaabaa taas onkin. Rautalankatyyppinen kitarasoundi yhdistettynä rockballadin rakenteeseen osuu johonkin sellaiseen klassiseen kultasuoneen, josta erittyy välitöntä mielihyvää. Yleisesti ottaen levyn sävellykset ovat varsin vahvoja, ja vaikka tuotantopuolella sorrutaan välillä kaavoittamaan vähän liikaa jousiarreja ja herkullisia koskettimia biisien taustalle - ja se iskelmähommakin meinaa välillä puskea läpi nimenomaan sovituksissa - niin mitään huvittavaa ajankuvaa tämä ei ole, vaan lajissaan kohtalaisen kuranttia toimintaa edelleen.
Valitettava tosiasia on kyllä sitten sekin, että Tommi Läntinen on itse oma isoin ongelmansa. Hänen pinnistävä laulutyylinsä ei palvele näitä kappaleita mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla juuri tuo ilmaisutapa tietysti kuuluu olennaisena osana pitkällä punaiseksi värjätyllä leijonanharjalla varustetun tunteellisen rokkijätkän imagoon - ja vie tätä musiikkia selvimmin pois sellaisista esteettisistä maisemista, joissa itse viihdyn. Jostain tältä tangentilta löytyy se tekijä, jonka takia tämä ilmaisu taipuu niin helposti urheilukisoihin ja firman bileisiin.
Ehdoton edellytys tällaiselle on tietysti myös musiikin sisällöllinen mitäänsanomattomuus - se välittää "fiilistä", joka on ehkä suomen kielen epämääräisin sana ainakaan ilman mitään etu- tai jälkitarkennuksia. Voi käydä niin, että "fiilis" tappaa kuulijan fiiliksen. Levyn loppupuolen heikompiin biiseihin päästäessä tämä alkaa olla jo todellinen ongelma. Ei tätä musiikkia silloinkaan osaa vihata, ei siinä ole mitään suunnattoman huonoa - se on vain yhdentekevää.
Ja aikuisrock saakin olla sitä. Mutta perusvaatimus on silloin, että tyhjänpäiväisen musiikin pitää kuulostaa helvetin hyvältä, jolloin se ei enää ole tyhjänpäiväistä. Tässä päästään parhaimmillaan lähelle, mutta ei perille asti kuitenkaan.
59/100
Atomitie Youtubessa
Levy Spotifyssa . Kyseessä kultapainos, jolle lisätty Via Dolorosa ja mm. varsin uhkaavalta kuulostava versio Balladista elokuvasta Klaani. Pidättäydyin itse kuuntelemasta bonusbiisejä, 13 ekaa ovat varsinaiselta levyltä.
Artisteja vihataan ja väheksytään monista eri syistä, eikä voi automaattisesti sanoa, että "asianharrastajien" taajaan esiintyvät ja poikkeuksellisen negatiiviset reaktiot viittaisivat siihen, että he oikeasti "salaa" tykkäävät inhoamastaan artistista. Kyllä paskaa monesti pidetään paskana vain siksi, että se on paskaa, yritti asiaa käännellä mihin asentoon tahansa. Aktiivisten musiikinkuluttajien Läntis-suhteessa tuntuisi kuitenkin olevan ripaus lukkarinrakkauttakin mukana. Tätä näkemystäni en voi sen kummemmin perustella, vaan intuition varassa mennään. Siksi Läntinen onkin kiinnostavampi tapaus kuin moni verrokki.
Hänen isoin soolosuosionsa meni aika nopeasti ohi. Boycottin farmariautorockhan oli ollut melko suosittua 80-luvun lopulla, mutta pieni lamavaihe ehti olla välissä ennen kuin soolodebyytti Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi keväällä 1994 ja teki Läntisestä vähitellen aika ison tähden. Maalla, merellä ja ilmassa -levyn julkaisun aikaan syksyllä 1995 Läntinen lienee ollut uransa huipulla: levyltä irtosi useita hittejä, ja vuoden kuluttua sitä buustattiin vielä kultapainoksella, joka sisältää mm. juuri tuon Via Dolorosan, päivitetyn version Läntisen omasta vanhasta kasaribiisistä. Sen jälkeen seurasi loiva laskusuhdanne, joka 2000-luvun puolella kiihtyi samalla, kun levytystahtikin harveni. Läntinen ei ole pystynyt tekemään suurta comebackia, eikä sellaiseksi osoittautunut Boycott-nimellä taannoin tehty levykään.
Periaatteessa näen Läntisessä edelleen potentiaalia isomman mittakaavan paluuseen. Voihan hänet kuvitella vaikka saamaan nostetta Vain elämää -sarjasta, johon hänen hittiluettelonsa ilman muuta hänet kelpuuttaisi. Luulen, että pinnan alla on yllättävän paljon Läntiseen kohdistuvaa goodwilliä, joka vain odottaa purkautumistietään.
Tähän sarjaan olisi voinut aika tasaveroisesti valita kumman tahansa Läntisen kahdesta ensimmäisestä soololevystä, mutta päädyin nyt tähän. Sekä parhaalla listasijoituksella (7.) että listaviikkojen määrällä (22) mitattuna tämä on hänen menestynein albuminsa. Rohkenen väittää, että Läntisen semmoinen yleiseen läsnäoloon ja ilmatilan hallintaan perustuva suosio oli noihin aikoihin kovempaakin kuin nämä numerot antavat ymmärtää.
Mitä Läntinen halusi sooloartistina olla? Ei missään nimessä iskelmälaulaja, eikä myöskään Mikko Kuustonen -osaston pseudosyvällinen lauluntekijä, vaikka moisille oli runsaasti kysyntää juuri hänen aloitellessaan soolohommia. Ilmeisin vertailukohta on mielestäni Bryan Adams. Siis kevyemmän laidan aikuisrokkia, jossa on kitarariffejä, mutta tilaa myös balladeille. Aika usein perusvire on suomalaiseksi mainstream-musaksi varsin positiivinen, mutta tietysti välissä pitää olla herkistelyäkin. Adamsin klassikkolevy Reckless (1984) on hyvä vertailukohta sille, mitä Läntinen lienee hakenut.
Samalle tasolle Maalla, merellä ja ilmassa nyt ei yllä, mutta ei sellaista varmaan kukaan Läntiseltä odotakaan. Kokonaisvaikutelmaksi jää kuitenkin, että tämä on miellyttävämpää musiikkia kuin olisin kuvitellut. Entuudestaan tuttuja ovat lähinnä levyn alkuun pakatut hittibiisit, joista varsinkin Kevät ja minä on hyväntuulisuudessaan vetävämpi ja mukavampi biisi kuin muistinkaan - toki kirjoitusajankohtana taas vaihteeksi vallitseva tammikuinen sohjo vaikuttanee tähän tunteeseen. Jäit kiinni katseeseen on helposti sulavaa, vaikkakin melko yhdentekevää soul-rokkia, Mä matkustan viittauksineen pyhällä vuorella seisomiseen varmasti banaali, jos asian haluaa niin nähdä, mutta asiaa ei ole mikään pakko nähdä niin.
"Albumiraidoista" semidramaattinen puoliballadi Atomitie on lopulta levyn paras kappale, vaikka teksti melkoista diibadaabaa taas onkin. Rautalankatyyppinen kitarasoundi yhdistettynä rockballadin rakenteeseen osuu johonkin sellaiseen klassiseen kultasuoneen, josta erittyy välitöntä mielihyvää. Yleisesti ottaen levyn sävellykset ovat varsin vahvoja, ja vaikka tuotantopuolella sorrutaan välillä kaavoittamaan vähän liikaa jousiarreja ja herkullisia koskettimia biisien taustalle - ja se iskelmähommakin meinaa välillä puskea läpi nimenomaan sovituksissa - niin mitään huvittavaa ajankuvaa tämä ei ole, vaan lajissaan kohtalaisen kuranttia toimintaa edelleen.
Valitettava tosiasia on kyllä sitten sekin, että Tommi Läntinen on itse oma isoin ongelmansa. Hänen pinnistävä laulutyylinsä ei palvele näitä kappaleita mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla juuri tuo ilmaisutapa tietysti kuuluu olennaisena osana pitkällä punaiseksi värjätyllä leijonanharjalla varustetun tunteellisen rokkijätkän imagoon - ja vie tätä musiikkia selvimmin pois sellaisista esteettisistä maisemista, joissa itse viihdyn. Jostain tältä tangentilta löytyy se tekijä, jonka takia tämä ilmaisu taipuu niin helposti urheilukisoihin ja firman bileisiin.
Ehdoton edellytys tällaiselle on tietysti myös musiikin sisällöllinen mitäänsanomattomuus - se välittää "fiilistä", joka on ehkä suomen kielen epämääräisin sana ainakaan ilman mitään etu- tai jälkitarkennuksia. Voi käydä niin, että "fiilis" tappaa kuulijan fiiliksen. Levyn loppupuolen heikompiin biiseihin päästäessä tämä alkaa olla jo todellinen ongelma. Ei tätä musiikkia silloinkaan osaa vihata, ei siinä ole mitään suunnattoman huonoa - se on vain yhdentekevää.
Ja aikuisrock saakin olla sitä. Mutta perusvaatimus on silloin, että tyhjänpäiväisen musiikin pitää kuulostaa helvetin hyvältä, jolloin se ei enää ole tyhjänpäiväistä. Tässä päästään parhaimmillaan lähelle, mutta ei perille asti kuitenkaan.
59/100
Atomitie Youtubessa
Levy Spotifyssa . Kyseessä kultapainos, jolle lisätty Via Dolorosa ja mm. varsin uhkaavalta kuulostava versio Balladista elokuvasta Klaani. Pidättäydyin itse kuuntelemasta bonusbiisejä, 13 ekaa ovat varsinaiselta levyltä.
torstai 11. tammikuuta 2018
Alamaisema: Lordi: The Arockalypse (2006)
Tomi Putaansuun hirviöshow nousi Suomessa varsin suureen suosioon heti Get Heavy -debyyttialbumin myötä (2002), joskin "heti" kuuluu tässä lainausmerkkeihin, olihan Putaansuu etsinyt Lordille musiikillista linjaa ja kaupallisia puitteita vuosikaudet. Melko nopeasti suosio olisi varmasti hiipunutkin ilman nokkelaa päätöstä pyrkiä euroviisuihin. Taannoisesta, kiinnostavasta Monsterimies-dokumenttielokuvasta oli helppo havaita, miten ristiriitaisin tuntein Putaansuu on tähän uransa käännekohtaan sittemmin suhtautunut, mutta selvää on ainakin se, ettei hän ilman viisuvoittoa pystyisi enää tekemään Lordia työkseen. Ymmärtääkseni yhtyeen keikkasuosio on mm. Keski-Euroopassa edelleen huomattavaa luokkaa, vaikka levymyynnilliset saavutukset hyytyivätkin viisuvuoden jälkeen pahasti.
Hard Rock Hallelujahin sisältävän The Arockalypsen tunnusluvut varsinkin Suomessa ovat kuitenkin kovaa luokkaa. Tasan vuosi listalla, 11 viikkoa ykkösenä, tuolloinen 90 000 kappaleen triplaplatinaraja rikki, vuoden 2006 myydyin levy. Kansainväliseksi myynniksi Wikipedia ilmoittaa 350 000 kpl, joka on kelpo määrä. Kultaa levyn kerrotaan myyneen myös Saksassa ja Ruotsissa. Hard Rock Hallelujah oli myös viimeinen kunnollinen suomalainen brittihitti ennen Alman viimevuotista Chasing Highsia. Suomessa historiallinen euroviisuvoitto käytännössä takasi suursuosion, mutta eurooppalaisella tasolla Lordin menestys oli suurempaa kuin useimpien satunnaisten viisuvoittajien, mikä kertoo konseptin erilaisuuden herättämästä kiinnostuksesta, jossa oli toki hyvin vahva novelty-elementti. Muistan hyvin, miten jännitimme kavereiden kesken alkamassa ollutta viisufinaalia ja arvuuttelimme Lordin mahdollisuuksia, jolloin paikalla ollut Kanadasta muuttanut ystävä sanoi pitävänsä itsestäänselvänä, että se voittaa, koskapa erottuu ainoana joukosta.
En ole ennen tätä kuunnellut koskaan The Arockalypsea kokonaan. Lordin debyyttiin tutustuin tuoreeltaan, koska tiesin Putaansuun Rovaniemi-taustan takia. Levyn varsin tarttuvat juustohevihitit viehättivätkin hetken, mutta vain hetken, ja kakkosalbumi jäi väliin. Euroviisuhuuma tarttui minuunkin, ja onhan Hard Rock Hallelujah todella hyvä kappale, mutta ei se herättänyt halua kuunnella koko albumia aikana, jolloin tämä ei vielä onnistunut kätevästi Spotifyn kautta. Myöhemmin olen kuunnellut useampiakin uudempia Lordi-levyjä, koska sain ristikseni niiden arvostelemisen Lapin Kansaan, mutta aika vaikeaa kahlaamista on ollut. Siellä täällä on sentään pilkottanut sellaisia kovahkoja junttakertosäkeitä, joissa yhtyeen ainoa vahvuus on.
The Arockalypsea Putaansuu ja kumppanit vaikuttavat lähteneet tekemään ihan kunnon yrityksen maku suussa. Tämähän tuntui tekovaiheessa varmasti make or break -levyltä, ja siksi kai sinne euroviisuihinkin mentiin. Ilman ylimääräisiä temppuja bändi olisi jo vajonnut hyvää vauhtia obskuriteettiin kaikkien popmaailman normaalien lainalaisuuksien mukaan. Viisuhommien ohella tärkein satsaus näkyy levyn vierailijakaartissa, johon Putaansuu haali mm. Udo Dirkschneiderin, Dee Dee Sniderin ja Bruce Kulickin. Sebastian Bachiakin yritettiin. Näiden kavereiden panos levyllä on toki kosmeettinen, ja vaikea sanoa, oliko heistä edes suurta markkinointiapua. Hieman huvittavasti tähän kasarisankarikavalkadiin peilaten levyn tuottajaksi sitten päätyi mm. Apulannan levyjä tehnyt Jyrki Tuovinen. Edelleen Wikipedian perusteella Putaansuu ei ollut ratkaisuun ihan hirveän tyytyväinen, ja jonkinlaisia näkemyksellisiä ristiriitoja studiossa oli. Vaikka Lordin ominaissoundi on pysynyt täysin tunnistettavana koko ajan, on The Arockalypse kuulokuvaltaan silti oleellisesti kevyempi kuin viimeisimmät levyt. Putaansuun oma visio Lordin musiikista tuntuu koko ajan olleen astetta "rankempi" kuin kaikkien muiden visio siitä. Viisuvoiton ja suursuosion herättämä vastareaktio kumpuaa varmasti pitkälti juuri tästä. Keväällä 2006 Lordista tuli melkeinpä lastenmusiikkia. Näin itse viisufinaalin alla jossakin kaupan kassajonossa, miten noin nelivuotias poika tuijotti haltioituneena iltapäivälehden lööppikuvaa ja totesi: "Loodi!" Tämmöinen kohdeyleisö ei nyt sitten nähtävästi kuitenkaan ollut se, jota Putaansuu oli tavoitellut.
The Arockalypsella Putaansuun ja joihinkin kappaleisiin kreditoidun bändikaveri Kidan kertosäekorva on vielä melko hyvässä iskussa - tai siis on haluttu tehdä paljon tarttuvia kertosäkeitä, tuskinpa se myöhemminkään on muusta ollut kiinni. Hard Rock Hallelujah on toki omaa luokkaansa, joskin albumiversiossa on turhia mutkia, jotka kolmeen minuuttiin rajatusta euroviisueditistä piti karsia, mikä on biisille pelkästään eduksi. Chainsaw Buffet on myös menevä ralli, ja siinäkin esiintyvä euroviisumodulaatio hymyilyttää. Who's Your Daddy, levyn toiseksi menestynein biisi ja kakkossingle, kuuluisi myös tuuttauspisteidensä puolesta kärkiryhmään, mutta olalta heitetyn sovinistinen "bitch who's your daddy" -retoriikka ärsyttää. Vastaavia juttuja on ollut uudemmillakin Lordi-levyillä, eikä selitykseksi kelpaa se, että "tämä on viihdettä ja vähän kuin sarjakuvaa", kun ei Lordin sarjakuva minusta millään tavalla edellytä tällaisten aiheiden käsittelyä ylipäätään.
Mitähän muuta. Pieni plussa on tulee Good To Be Badin lähes eurodance-tyyppisistä syntikoista. Levyn avaava radiolähetyssimulaatio on typerä. Kaikki kanavat punaisella tuutataan niin koko ajan, että jo se tekee koko albumin kuuntelemisesta vähän uuvuttavaa, ja tämä sama seikka on pätenyt jokaiseen kokonaan kuuntelemaani Lordi-levyyn. Tämmöinen estetiikka nyt vain viehättää Putaansuuta, mutta minua se ei viehätä. Tässä ei myöskään olla tavoitettu mitään todellista kasarisoundia, ainoastaan 2000-luvun alun digitalisoitu versio siitä, mutta tämäkin saattaa olla ihan tarkoituskin. Putaansuu on pitkän päälle aika väsyttävä vokalisti, ja myös varsin rajoittunut, mikä leikkaa olennaisia osia pois tällaisesta musiikista, jossa pitäisi tykittää korkealta ja kovaa. Onneksi levyllä on pituutta sentään vain 44 minuuttia. Sen enempää ei todellakaan tarvita. Muistikuvieni mukaan Get Heavy on ainakin astetta parempi levy, mutta uusimmat Lordi-tuotokset taas astetta huonompia. Näin käy usein, kun jäädään toistamaan samaa peruskaavaa ilman uutta inspiraatiota. Putaansuullahan sitä kyllä tuntuisi olevan, mutta se kanavoituu uusien esiintymisasujen suunnitteluun.
The Arockalypse ei ole sysipaska levy, mutta ilman viisukontekstia tuntuisi absurdilta ajatella sen olleen jonkin kalenterivuoden myydyin. Kyllä näitä on varmaan myyty eurolla kirppareillakin jo parin, kolmen vuoden sisään. Oletan, ei ole näköhavaintoja.
47/100
Levy Spotifyssa
Viisufinaaliesitys Youtubessa koska hyvä Suomi ja torilla tavataan ja tästä tulee aina vaan hyvälle tuulelle, ei voi mitään!
Hard Rock Hallelujahin sisältävän The Arockalypsen tunnusluvut varsinkin Suomessa ovat kuitenkin kovaa luokkaa. Tasan vuosi listalla, 11 viikkoa ykkösenä, tuolloinen 90 000 kappaleen triplaplatinaraja rikki, vuoden 2006 myydyin levy. Kansainväliseksi myynniksi Wikipedia ilmoittaa 350 000 kpl, joka on kelpo määrä. Kultaa levyn kerrotaan myyneen myös Saksassa ja Ruotsissa. Hard Rock Hallelujah oli myös viimeinen kunnollinen suomalainen brittihitti ennen Alman viimevuotista Chasing Highsia. Suomessa historiallinen euroviisuvoitto käytännössä takasi suursuosion, mutta eurooppalaisella tasolla Lordin menestys oli suurempaa kuin useimpien satunnaisten viisuvoittajien, mikä kertoo konseptin erilaisuuden herättämästä kiinnostuksesta, jossa oli toki hyvin vahva novelty-elementti. Muistan hyvin, miten jännitimme kavereiden kesken alkamassa ollutta viisufinaalia ja arvuuttelimme Lordin mahdollisuuksia, jolloin paikalla ollut Kanadasta muuttanut ystävä sanoi pitävänsä itsestäänselvänä, että se voittaa, koskapa erottuu ainoana joukosta.
En ole ennen tätä kuunnellut koskaan The Arockalypsea kokonaan. Lordin debyyttiin tutustuin tuoreeltaan, koska tiesin Putaansuun Rovaniemi-taustan takia. Levyn varsin tarttuvat juustohevihitit viehättivätkin hetken, mutta vain hetken, ja kakkosalbumi jäi väliin. Euroviisuhuuma tarttui minuunkin, ja onhan Hard Rock Hallelujah todella hyvä kappale, mutta ei se herättänyt halua kuunnella koko albumia aikana, jolloin tämä ei vielä onnistunut kätevästi Spotifyn kautta. Myöhemmin olen kuunnellut useampiakin uudempia Lordi-levyjä, koska sain ristikseni niiden arvostelemisen Lapin Kansaan, mutta aika vaikeaa kahlaamista on ollut. Siellä täällä on sentään pilkottanut sellaisia kovahkoja junttakertosäkeitä, joissa yhtyeen ainoa vahvuus on.
The Arockalypsea Putaansuu ja kumppanit vaikuttavat lähteneet tekemään ihan kunnon yrityksen maku suussa. Tämähän tuntui tekovaiheessa varmasti make or break -levyltä, ja siksi kai sinne euroviisuihinkin mentiin. Ilman ylimääräisiä temppuja bändi olisi jo vajonnut hyvää vauhtia obskuriteettiin kaikkien popmaailman normaalien lainalaisuuksien mukaan. Viisuhommien ohella tärkein satsaus näkyy levyn vierailijakaartissa, johon Putaansuu haali mm. Udo Dirkschneiderin, Dee Dee Sniderin ja Bruce Kulickin. Sebastian Bachiakin yritettiin. Näiden kavereiden panos levyllä on toki kosmeettinen, ja vaikea sanoa, oliko heistä edes suurta markkinointiapua. Hieman huvittavasti tähän kasarisankarikavalkadiin peilaten levyn tuottajaksi sitten päätyi mm. Apulannan levyjä tehnyt Jyrki Tuovinen. Edelleen Wikipedian perusteella Putaansuu ei ollut ratkaisuun ihan hirveän tyytyväinen, ja jonkinlaisia näkemyksellisiä ristiriitoja studiossa oli. Vaikka Lordin ominaissoundi on pysynyt täysin tunnistettavana koko ajan, on The Arockalypse kuulokuvaltaan silti oleellisesti kevyempi kuin viimeisimmät levyt. Putaansuun oma visio Lordin musiikista tuntuu koko ajan olleen astetta "rankempi" kuin kaikkien muiden visio siitä. Viisuvoiton ja suursuosion herättämä vastareaktio kumpuaa varmasti pitkälti juuri tästä. Keväällä 2006 Lordista tuli melkeinpä lastenmusiikkia. Näin itse viisufinaalin alla jossakin kaupan kassajonossa, miten noin nelivuotias poika tuijotti haltioituneena iltapäivälehden lööppikuvaa ja totesi: "Loodi!" Tämmöinen kohdeyleisö ei nyt sitten nähtävästi kuitenkaan ollut se, jota Putaansuu oli tavoitellut.
The Arockalypsella Putaansuun ja joihinkin kappaleisiin kreditoidun bändikaveri Kidan kertosäekorva on vielä melko hyvässä iskussa - tai siis on haluttu tehdä paljon tarttuvia kertosäkeitä, tuskinpa se myöhemminkään on muusta ollut kiinni. Hard Rock Hallelujah on toki omaa luokkaansa, joskin albumiversiossa on turhia mutkia, jotka kolmeen minuuttiin rajatusta euroviisueditistä piti karsia, mikä on biisille pelkästään eduksi. Chainsaw Buffet on myös menevä ralli, ja siinäkin esiintyvä euroviisumodulaatio hymyilyttää. Who's Your Daddy, levyn toiseksi menestynein biisi ja kakkossingle, kuuluisi myös tuuttauspisteidensä puolesta kärkiryhmään, mutta olalta heitetyn sovinistinen "bitch who's your daddy" -retoriikka ärsyttää. Vastaavia juttuja on ollut uudemmillakin Lordi-levyillä, eikä selitykseksi kelpaa se, että "tämä on viihdettä ja vähän kuin sarjakuvaa", kun ei Lordin sarjakuva minusta millään tavalla edellytä tällaisten aiheiden käsittelyä ylipäätään.
Mitähän muuta. Pieni plussa on tulee Good To Be Badin lähes eurodance-tyyppisistä syntikoista. Levyn avaava radiolähetyssimulaatio on typerä. Kaikki kanavat punaisella tuutataan niin koko ajan, että jo se tekee koko albumin kuuntelemisesta vähän uuvuttavaa, ja tämä sama seikka on pätenyt jokaiseen kokonaan kuuntelemaani Lordi-levyyn. Tämmöinen estetiikka nyt vain viehättää Putaansuuta, mutta minua se ei viehätä. Tässä ei myöskään olla tavoitettu mitään todellista kasarisoundia, ainoastaan 2000-luvun alun digitalisoitu versio siitä, mutta tämäkin saattaa olla ihan tarkoituskin. Putaansuu on pitkän päälle aika väsyttävä vokalisti, ja myös varsin rajoittunut, mikä leikkaa olennaisia osia pois tällaisesta musiikista, jossa pitäisi tykittää korkealta ja kovaa. Onneksi levyllä on pituutta sentään vain 44 minuuttia. Sen enempää ei todellakaan tarvita. Muistikuvieni mukaan Get Heavy on ainakin astetta parempi levy, mutta uusimmat Lordi-tuotokset taas astetta huonompia. Näin käy usein, kun jäädään toistamaan samaa peruskaavaa ilman uutta inspiraatiota. Putaansuullahan sitä kyllä tuntuisi olevan, mutta se kanavoituu uusien esiintymisasujen suunnitteluun.
The Arockalypse ei ole sysipaska levy, mutta ilman viisukontekstia tuntuisi absurdilta ajatella sen olleen jonkin kalenterivuoden myydyin. Kyllä näitä on varmaan myyty eurolla kirppareillakin jo parin, kolmen vuoden sisään. Oletan, ei ole näköhavaintoja.
47/100
Levy Spotifyssa
Viisufinaaliesitys Youtubessa koska hyvä Suomi ja torilla tavataan ja tästä tulee aina vaan hyvälle tuulelle, ei voi mitään!
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Alamaisema: Olli Lindholm: Maailma on kaunis (2010)
Tuskin tulen käsittelemään tässä sarjassa Yön musiikkia, sillä olipa siitä mitä mieltä tahansa, bändin suosituimmilla levyillä on kuitenkin myös tiettyä klassikkoarvoa, tai ainakin suuri osa niiden biiseistä tunnetaan hyvin yhä edelleen. Olli Lindholmin sielunmaisemaan voi kuitenkin hypätä myös hänen soolotuotantonsa kautta. Se käsittää kolme levyä, joista yksi lastenlevy. Kun nämä kaikki on tehty 2000-luvulla, jonka ajan Yökin on käytännössä ollut Lindholmin johtama pk-yritys, voi tietysti kysyä, miksi hän on edes tehnyt soololevyjä. Lastenlevyn tapauksessa vastaus on ilmeinen, ensimmäisen soololevyn (Voima, 2000) osalta kovin selvää motiivia ei erotu, tämän sooloalbumeista menestyneimmän kohdalla selitykseksi tarjoutuu sen temaattinen luonne: kaikki kappaleet ovat Vexi Salmen sanoittamia, osa tuoreita tekstejä tälle levylle, osa klassikko-osastoa.
Maailma on kaunis ylsi albumilistan ykköseksi, kuten Yö-levyilläkin on suurimman osan tätä vuosituhatta ollut tapana tehdä. Miksipä ei olisi noussut, sillä markkinointimielessä Lindholmin nimellä lienee melkein sama painoarvo kuin Yönkin, eikä levyn musiikillinen ilmiasu oleellisesti poikkea saman ajan Yö-levyistä. Vexi Salmi -kulmaa ei muistaakseni tarvinnut erikoisesti tuoda levyn mainonnassa esiin, ja itsekin olin ollut siinä luulossa, että tämä olisi ihan vain yleisluontoinen coverlevy. Useimmat kappaleet eivät sinänsä erityisesti assosioidukaan Salmeen, tämä pätee oikeastaan vain Irwinin myöhäiskaudelta poimittuihin herkistelyihin Maailma on kaunis ja Viimeinen laulu (arvatkaa toki, kuullaanko jälkimmäinen esim. levyn avausbiisinä). Salmen kaltainen tyyppi on sanoittanut niin paljon ja monelle, etten olisi osannut nimetä esimerkiksi Kai Hyttisen Kurkea ("ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen) hänen tekstikseen. Irwin-vetojen ohella se on tunnetuimmasta päästä levyn suomalaisperäistä materiaalia, sitten mukana on kyllä myös käännökset ikivihreistä Goodbye Yellow Brick Road ja Alone Again (Naturally), tosin ensin mainittua en pääse kuuntelemaan, kun se jostain syystä ei soi Spotifyssa. Uusia biisejä on ilmeisesti mukana viisi, joista neljä Ollin sävellyksiä ja yksi tietysti Jonne Aaronin. Tuo Aaronin Surun aika on kammottavan, sielua syövän ranteet auki -musiikin eittämätön, joskin kuuntelukelvoton mestariteos. Levytys on ajalta ennen Jonne Aaronin huonoudessaan legendaarista soolotuotantoa, mutta liekö hän sitten ottanut Salmen tähän teokseen kirjoittamasta kuralätäkkösynkistelystä enemmänkin vaikutteita omiin myöhempiin teksteihinsä - ainakin asiayhteys tuntuu ilmeiseltä, kun vertaa johonkin Taivas itkee hiljaa -"klassikkoon".
Perustiedoista mainittakoon vielä, että Lindholmin taustalla soittaa "Alabama House Band", johon kuuluvat mm. Ari Toikka ja levyn tuottaja Pekka Siistonen. Tämä Siistonen mainitaan Wikipediassa pitkän linjan studiomuusikoksi, jonka meriitteihin lukeutuu mm. manserock-musikaalin Vuonna 85 sovituksista vastaaminen - ja samainen Alabama House Band siinäkin veivasi taustalla. Tästä voimmekin jo päätellä, että raskaskätistä baaribändisuomirokkia Lindholmin levynkin ilmiasu edustaa, ja patetianmaksimointisyistä taustalle on ängetty välillä orkesterisoittimiakin. Kaikkialla koskettimet soivat syvän apeaa tunnemaisemaa alleviivaten, komppia hakataan kuin halkoja silloin kun halkoja hakataan laiskasti, ajoittain vingutetaan vähän kitaraa, Lindholm yrittää irrottaa laulustaan kaikki suomalaisen miehen surun vähäiset värisävyt. Perinteisempiä viihdetunnelmia, jopa big band -sävyjä tavoittelevat Kuolleen toiveen maa ja Istun ullakolla yksinäin auttavat tavallaan asiaa hieman, mutta niihin Lindholmin kailotus istuu vielä perussettiä huonommin.
Tässä konseptissa originaalisävelmät eivät edes hirveästi erotu suuntaan tai toiseen klassikkomateriaalista, kun kaikki vedetään samalla masentavalla otteella, ja Lindholmin ahdistava läsnäolo vaanii joka kulman takana. En nyt ole myöhempien aikojen Yö-levyjä kokonaisuuksina kuunnellut, mutta niiltä on kuitenkin aika ajoin löytynyt ilmeisiä hittibiisejä, joiden voi sentään katsoa istuneen yhtyeen profiiliin niin hyvin, ettei niiden tiettyä banaalia vetovoimaa oikein voi kiistää. Maailma on kaunis on vielä kankeampaa suorittamista, ja Lindholm liikkuu liian usein ja tuskastuttavasti mukavuusalueensa laitamilla. Eipä tämän äänitteen tekemiselle oikein voi keksiä muita kuin kaupallisia syitä. Voi kai olettaa kohtalaisen monen jotenkin liikuttuneen tämän äärellä, mikä kertoo vain siitä, millaisia tunneautomaatteja ihmiset usein ovat: kun Olli Lindholm laulaa pateettisesti jotain, se triggeröi itsestään vaikutelman suomalaisen miehen syvästä tunteesta.
Ja itse taas, kun en ole niin altistunut tällaisille triggereille (joillekin muille varmaan kyllä), kuulen tässä vain tylsistyneen ammattilaisen (ei viittaa tässä taitotasoon, vaan tulotasoon) laulamassa levylle mitä tahansa kauppalistan korviketta, vastaavalla tavalla tekemiseensä suhtautuvien muusikoiden soitellessa menemään taustalla.
20/100
Levy Spotifyssa
Maailma on kaunis ylsi albumilistan ykköseksi, kuten Yö-levyilläkin on suurimman osan tätä vuosituhatta ollut tapana tehdä. Miksipä ei olisi noussut, sillä markkinointimielessä Lindholmin nimellä lienee melkein sama painoarvo kuin Yönkin, eikä levyn musiikillinen ilmiasu oleellisesti poikkea saman ajan Yö-levyistä. Vexi Salmi -kulmaa ei muistaakseni tarvinnut erikoisesti tuoda levyn mainonnassa esiin, ja itsekin olin ollut siinä luulossa, että tämä olisi ihan vain yleisluontoinen coverlevy. Useimmat kappaleet eivät sinänsä erityisesti assosioidukaan Salmeen, tämä pätee oikeastaan vain Irwinin myöhäiskaudelta poimittuihin herkistelyihin Maailma on kaunis ja Viimeinen laulu (arvatkaa toki, kuullaanko jälkimmäinen esim. levyn avausbiisinä). Salmen kaltainen tyyppi on sanoittanut niin paljon ja monelle, etten olisi osannut nimetä esimerkiksi Kai Hyttisen Kurkea ("ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen) hänen tekstikseen. Irwin-vetojen ohella se on tunnetuimmasta päästä levyn suomalaisperäistä materiaalia, sitten mukana on kyllä myös käännökset ikivihreistä Goodbye Yellow Brick Road ja Alone Again (Naturally), tosin ensin mainittua en pääse kuuntelemaan, kun se jostain syystä ei soi Spotifyssa. Uusia biisejä on ilmeisesti mukana viisi, joista neljä Ollin sävellyksiä ja yksi tietysti Jonne Aaronin. Tuo Aaronin Surun aika on kammottavan, sielua syövän ranteet auki -musiikin eittämätön, joskin kuuntelukelvoton mestariteos. Levytys on ajalta ennen Jonne Aaronin huonoudessaan legendaarista soolotuotantoa, mutta liekö hän sitten ottanut Salmen tähän teokseen kirjoittamasta kuralätäkkösynkistelystä enemmänkin vaikutteita omiin myöhempiin teksteihinsä - ainakin asiayhteys tuntuu ilmeiseltä, kun vertaa johonkin Taivas itkee hiljaa -"klassikkoon".
Perustiedoista mainittakoon vielä, että Lindholmin taustalla soittaa "Alabama House Band", johon kuuluvat mm. Ari Toikka ja levyn tuottaja Pekka Siistonen. Tämä Siistonen mainitaan Wikipediassa pitkän linjan studiomuusikoksi, jonka meriitteihin lukeutuu mm. manserock-musikaalin Vuonna 85 sovituksista vastaaminen - ja samainen Alabama House Band siinäkin veivasi taustalla. Tästä voimmekin jo päätellä, että raskaskätistä baaribändisuomirokkia Lindholmin levynkin ilmiasu edustaa, ja patetianmaksimointisyistä taustalle on ängetty välillä orkesterisoittimiakin. Kaikkialla koskettimet soivat syvän apeaa tunnemaisemaa alleviivaten, komppia hakataan kuin halkoja silloin kun halkoja hakataan laiskasti, ajoittain vingutetaan vähän kitaraa, Lindholm yrittää irrottaa laulustaan kaikki suomalaisen miehen surun vähäiset värisävyt. Perinteisempiä viihdetunnelmia, jopa big band -sävyjä tavoittelevat Kuolleen toiveen maa ja Istun ullakolla yksinäin auttavat tavallaan asiaa hieman, mutta niihin Lindholmin kailotus istuu vielä perussettiä huonommin.
Tässä konseptissa originaalisävelmät eivät edes hirveästi erotu suuntaan tai toiseen klassikkomateriaalista, kun kaikki vedetään samalla masentavalla otteella, ja Lindholmin ahdistava läsnäolo vaanii joka kulman takana. En nyt ole myöhempien aikojen Yö-levyjä kokonaisuuksina kuunnellut, mutta niiltä on kuitenkin aika ajoin löytynyt ilmeisiä hittibiisejä, joiden voi sentään katsoa istuneen yhtyeen profiiliin niin hyvin, ettei niiden tiettyä banaalia vetovoimaa oikein voi kiistää. Maailma on kaunis on vielä kankeampaa suorittamista, ja Lindholm liikkuu liian usein ja tuskastuttavasti mukavuusalueensa laitamilla. Eipä tämän äänitteen tekemiselle oikein voi keksiä muita kuin kaupallisia syitä. Voi kai olettaa kohtalaisen monen jotenkin liikuttuneen tämän äärellä, mikä kertoo vain siitä, millaisia tunneautomaatteja ihmiset usein ovat: kun Olli Lindholm laulaa pateettisesti jotain, se triggeröi itsestään vaikutelman suomalaisen miehen syvästä tunteesta.
Ja itse taas, kun en ole niin altistunut tällaisille triggereille (joillekin muille varmaan kyllä), kuulen tässä vain tylsistyneen ammattilaisen (ei viittaa tässä taitotasoon, vaan tulotasoon) laulamassa levylle mitä tahansa kauppalistan korviketta, vastaavalla tavalla tekemiseensä suhtautuvien muusikoiden soitellessa menemään taustalla.
20/100
Levy Spotifyssa
tiistai 2. tammikuuta 2018
Alamaisema: Leningrad Cowboys Go Space (1996)
Suomessa on saatu paljon listamenestystä hyvin hämmentävillä konsepteilla, ja joku voisi tietysti laskea Sleepy Sleepersin sellaiseksi, mutta toisaalta, jos suomalaista kulttuuria tuntee, ei varmaan oikeasti erityisemmin jaksa ihmetellä tuon bändin pitkään jatkunutta vankkaa suosiota. Sen muuntautuminen Leningrad Cowboysiksi Kaurismäen elokuvavitsin siivellä ja suosion jatkuminen tällä konseptilla onkin jo erikoisempi homma, jota on oikeastaan mahdotonta tarkastella ottamatta huomioon Neuvostoliiton loppuaikojen ja ensimmäisten sen hajoamisen jälkeisten vuosien ajanhenkeä. Sliipparithan olivat Brezhnev-vuosina ehtineet joutua kevyisiin hankaluuksiin itänaapurin rienaamiseksi koetun levytystoiminnan takia, mutta Leningrad Cowboysin kulta-aikana neuvostomeiningistä oli jo mahdollista vääntää kevyttä huumoria sympaattisella otteella, ja tämä kai sitten koettiin vapauttavaksi. Olennaista on huomata, että LC:n suhde neuvosto- ja slaavikuvastoon on kitchissään rakkaudentäyteinen. Kun suurta naapurimaata ei (väliaikaisesti) koettu uhaksi, oli myös siihen kohdistuvilla hellyydenosoituksilla luonteva purkautumistie, ja tästähän juuri oli kyse suomalaisrenttujen kaulaillessa Puna-armeijan ukkoja Senaatintorilla. Nykyään tällaisen tekeminen olisi tunnetuista syistä taas mahdotonta.
Leningrad Cowboys on perusluonteeltaan niin selvä kertavitsi, että on yllättävääkin huomata, miten menestyksekäs sen levytysura oli. Vuosina 1992-97 bändi ylsi albumilistan top 20:een viisi kertaa (ja vielä kerran kokoelmalla vuonna 2009). Listakakkoseksi ylsivät Senaatintorin Puna-armeija -keikalta äänitetty livelevy ja tämä originaalimateriaalia sisältänyt albumi, jonka muistaakseni toivottiin ajan haastatteluissa breikkaavan LC:n "maailmalla". Niin ei tietenkään käynyt (vaikkakin Wikipedian mukaan levy näkyy yltäneen Itävallassa listasijalle 48 ja Saksassa sijalle 88), mutta joka tapauksessa Leningrad Cowboys oli vielä tuolloin Suomessa hyvin iso nimi, vaikka se suosio sitten hiipuikin aika äkkiä, ja vaikka bändin uran ehdottomaksi huippuhetkeksi jääkin levytysten sijaan tuo Senaatintorin keikka. Ei nyt tee kuitenkaan yhtään mieli kuunnella sitä rock-klassikkojen tuhoamista levytetyssä muodossa, joten tämä itselleni aika vieraaksi jäänyt albumi pääsköön mukaan sarjaan.
Levyn nimi on tietysti viittaus Leningrad Cowboys Go America -leffaan, mutta nyt siis mennään avaruuteen, eli puhutaan kosmonauteista, Sputnikista ja näin. Toisaalta on aivan sama, mistä Leningrad Cowboys laulaa. Rock-klassikoita turmeltaessa tekstejä ei tarvinnut miettiä, originaalimateriaaliin siirryttäessä niille piti keksiä jotain aiheitakin, jotka ovat niitä ilmeisimpiä. Levyllä nimitsekataan erilaisten avaruudellisten paikkojen lisäksi Leningrad ja Ulan-Bator (se on kylläkin Mongoliassa, mikä teema jatkui sitten seuraavalla Mongolian Barbeque -levylläkin). Tietysti useampi kappale kantaa venäläistä naisennimeä. Puna-armeijan kuoro on raahattu nyt studioon asti. Noihin aikoihin classic rockin kaikkein suomalaisimpiin tekijöihin kuuluvat Ben Granfelt ja Jore Marjaranta olivat keskeinen osa bändiä, Marjaranta on päävokalisti ja molemmat kaverit näkyvät vahvasti biisikrediiteissä. Niiden osalta suurin yllätys on huomata itsensä Per Gesslen tehneen Jupiter Calling -biisin, mutta vaikkei se nyt levyn paskinta antia edustakaan, niin Gesslen sävelkynän tuotoksia listattaessa se saattaisi sijoittua aika alhaalle.
Perusongelmahan on, että oikeastaan kaikki biisit ovat jo itsessään pastisseja tai parodioita jostakin, minkä mallintamisessa ei edes enää vuonna 1996 ollut paljoakaan järkeä. Tyypillinen kappale Go Spacella on laimeaa aikuisrokkia, johon on sekoitettu kevyitä muistumia slaavilaisista ikivihreistä. Marjarannan varsin lattea tulkinta ja kankea englannin ääntäminen käyvät rasittamaan nopeasti. Ulan Bator Girlsissä vedetään jotain ihme ripaskahumppaa, mikä kuulostaa vielä kauheammalta. Levyn ainakin Spotifyssa suosituin biisi Leningrad (sillä on lähes 300 000 kuuntelua, yllättävänkin paljon, mutta ehkä osa niistä on keskieurooppalaista perua) on Scorpionsin juustoballadimenoa kliseisimpään slaavilaisromantilliseen melodiakieleen yhdistävä hehkutus, mutta silti mahdollisesti myös levyn paras biisi. Puna-armeijan kuoro vain ja ainoastaan raskauttaa näitä esityksiä.
Todella kankean sävellystyön ja jäykän aikuis/hardrock -soittomenon ohella levyä raskauttaa se syvällisempi ongelma, että tämä musiikki putoaa humoristisen ja vakavan väliin olematta lopulta kumpaakaan. On jotenkin lähtökohtaisesti selvää, ettei Leningrad Cowboys ainakaan vakavaa ole, mutta mistä tässä sitten pitäisi huvittua? Jostain metafyysisestä Neuvostoliiton ideasta? 90-luvun jälkeen itäblokkikitchiä on tietysti tehty pilvin pimein, ja ymmärrettävistä syistä Suomi on ollut sille poikkeuksellisen otollinen markkina-alue, mutta tuntuisi vähä-älyiseltä ikään kuin nauraa vain siksi, että joku sanoo "maatuska". Go Spacen aikoihin tässä touhussa ei ollut enää jälkeäkään siitä pointista, joka siinä vuonna 1993, eräänlaisen kieli poskessa toteutetun kansojen yhteistyön pahvikulissin muodossa, ehkä oli. Ei ole sinänsä ihme, että Cowboysin ura hiipui pian tämän väsynyttä aikuisrokkia ja halvinta mahdollista kuvastoa peluuttaneen uravaiheen alettua.
En oikein tiedä, käykö tämä levy edes paljastavasta ajankuvasta. Eiköhän se ole vain yksi niistä kovin monista aikanaan menestyneistä kulttuurituotteista, joiden on syytä antaa vajota kohti sitä jätevuoren pohjaa.
Todella kankean sävellystyön ja jäykän aikuis/hardrock -soittomenon ohella levyä raskauttaa se syvällisempi ongelma, että tämä musiikki putoaa humoristisen ja vakavan väliin olematta lopulta kumpaakaan. On jotenkin lähtökohtaisesti selvää, ettei Leningrad Cowboys ainakaan vakavaa ole, mutta mistä tässä sitten pitäisi huvittua? Jostain metafyysisestä Neuvostoliiton ideasta? 90-luvun jälkeen itäblokkikitchiä on tietysti tehty pilvin pimein, ja ymmärrettävistä syistä Suomi on ollut sille poikkeuksellisen otollinen markkina-alue, mutta tuntuisi vähä-älyiseltä ikään kuin nauraa vain siksi, että joku sanoo "maatuska". Go Spacen aikoihin tässä touhussa ei ollut enää jälkeäkään siitä pointista, joka siinä vuonna 1993, eräänlaisen kieli poskessa toteutetun kansojen yhteistyön pahvikulissin muodossa, ehkä oli. Ei ole sinänsä ihme, että Cowboysin ura hiipui pian tämän väsynyttä aikuisrokkia ja halvinta mahdollista kuvastoa peluuttaneen uravaiheen alettua.
En oikein tiedä, käykö tämä levy edes paljastavasta ajankuvasta. Eiköhän se ole vain yksi niistä kovin monista aikanaan menestyneistä kulttuurituotteista, joiden on syytä antaa vajota kohti sitä jätevuoren pohjaa.
26/100
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)