Omat latteat asiat: Iisa ja sohvannurkkaan käpertymisen taito

Taidettahan tehdään aina omasta elämänpiiristä käsin ja omien kokemusten pohjalta. Se on väistämätön rajoite, ja kuten väistämättömät rajoitukset aina, se pitäisi yrittää kääntää vahvuudeksi. Muuten päätyy liikkumaan samalla mukavuusalueella ilmeisimmän yleisönsä kanssa. Kun taiteen varsinainen merkitys tuntuu ainakin minulle olevan uusiin paikkoihin johdattamisessa, odottamattomien näkökulmien tarjoamisessa ja kaikenlaisessa yllättävyydessä, en oikein osaa pitää mukavuusaluetaidetta taiteena lainkaan.

Musiikki voi olla kuulijalleen seinätapettia, mutta ongelmallisessa tilanteessa ollaan, ellei tekijä itsekään osaa kuin tapetoida. Halusta se tuskin on Iisankaan kohdalla kiinni, uskon hänen itseilmaisunsa vilpittömyyteen. Ei tällaista tapettia tekemällä, Suomessa ja suomeksi, juuri rahaakaan tienata.

Salamaisema-blogissa käsitellään kiinnostavaa kotimaista musiikkia. Miksi Iisan soololevy sitten ansaitsee tämän merkinnän? No, joskaan se ei ole kiinnostavaa musiikkia, se on kuitenkin kiinnostavaa oirehdintaa eräistä puolivaihtoehtoista popmusiikkia huomattavasti tärkeämmistä kehityskuluista. Nyt olen tarkoituksella epäoikeudenmukainen varmasti ihan mukavaa artistia kohtaan: kuulen tällä levyllä sen Suomen äänen, joka tarkoittaa hyvää omasta pikkuporvarillisesta sohvannurkastaan käsin ja luulee kaupunkipyörien puutteen olevan merkittävä ongelma ja laadukkaiden brunssien ilmaantumisen ilahduttavin esimerkki aikojen muuttumisesta.

Tuo tuossa oli kärjistys. Jokainen tämän lukija elää määritelmän mukaan keskiluokkaista elämää, niin kirjoittajakin. Olisi teennäistä teeskennellä muuta. Rehellisyyskin on mielivaltainen käsite, ja saattaa olla rehellisyyttä kirjoittaa lauluja sieltä omasta sohvannurkastaan, ellei muuta voi eikä halua.

Sitten ei vain kannata ihmetellä, elleivät ne kiinnosta ketään oikeasti.

Tämä sama ongelma on tavallaan vaivannut Reginankin levytettyä tuotantoa. Reginan musiikin hallitseva moodihan on ollut laimea abstraktius ja höyhenenkeveys, joka tekee mahdottomaksi ajatella erobiisejäkään muuna kuin kertomuksina design-huonekalujen jakamisesta. Juuri konkretian puute on kuitenkin tehnyt yhtyeen tarttuvimmista biiseistä suht sulavaa kuunneltavaa: harvoin on suomeksi laulettu mitään, missä sanottuihin asioihin olisi yhtä helppo olla kiinnittämättä huomiota.

Sen sijaan tällä soolollaan Iisa oikein omistautuu kuvaamaan konkreettisesti elämää, joka vaikuttaa, lähinnä lauluntekijän perimmäisen keskinkertaisuuden ansiosta, osapuilleen niin vähäveriseltä, banaalilta ja parkettivahalta haisevalta kuin kenenkään elämän voi kuvitella olevan.

Iisa on muutettavat muuttaen Samuli Putro. Hänkin omistautuu latteille arkihavainnoille, joiden sanomisella ääneen ei tosiasiassa ole mitään kiinnostavuusarvoa. Putro laulaa siitä, miten mimmejä saa aina odottaa, kun ne shoppailevat matkan varrella ja juuttuvat äidin kanssa puhelimeen. Iisa laulaa siitä, miten perheellisenä naisena baarissa alkaa ahdistaa ja haluaa miehen ja penskan luo kotiin, vaikka ennen oli bilettäjätyyppiä.

Tärkein ero näiden kahden välillä on, että Putro kertoo enimmäkseen tarinoita kolmannessa persoonassa. Hän keksii hahmoja ja yrittää mennä sisään niiden maailmaan. Juuri tätä tehdessään Putro on sortunut melkoisiin latteuksiin (vaikka poikkeuksiakin on, tärkeimpänä “Eipä tiennyt tyttö”). Omakohtaisesti kirjoittaessaan Putro on melkein aina parempi. Hänellä on ainakin se taito, että hän osaa ilmaista, miltä tuntuu.

Iisa vaikuttaa kirjoittavan pelkästään omista pienistä asioistaan. Ei häntä näytä edes kiinnostavan mikään muu. Ja kun kolmekymppisen ihmisen elämässä ei tietyllä, levyn tekemiseen normaalisti kuuluvalla periodilla yleensä ihan kovin suuria edestakaisia käänteitä tapahdu, kertovat Iisan biisit oikeastaan kaikki aika samoista asioista. “Kirje”-avausraidalla kertoja haikailee mennyttä ihastusta, joka palaa mieleen nyt, kun “kaikilla on lapsia”. “Perjantai”-biisissä hekumoidaan kotona vietetyn viikonlopun ihanuudella. “Sulkekaa baarit” -biisissä kotiäiti pääsee radalle eikä osaa olla siellä. “S€ pyörittää” yrittää poiketa kaavasta: Iisa ahdistuu siitä, miten haluaisi asioita ja on riittävän varakas niitä joskus saadakseen, mutta ei kuitenkaan niin varakas, ettei rahaa tarvitsisi ajatella.

Traaginen ongelma. Voin vain kuvitella Iisan poistumassa Galleria Keitaan brunssilta tätä elämän painolastia miettien.

Tämä isompia asiakokonaisuuksia hamuava teksti tiivistää lopulta Iisan vastenmielisyyden parhaiten. Kyseessä on teemalevy lämpimän viltin alle kääriytymisestä ja pahan maailman unohtamisesta.

Lukemattomat erilaiset taiteen moodit voivat ruokkia mestariteosten syntymistä, mutta banaali eskapismi on sellainen nurkkaus, josta en muista näitä koskaan ilmaantuneen.

http://www.youtube.com/watch?v=JmLkQp9qJVA

http://open.spotify.com/album/27Bc2akuOwbCEVgyg8h4zH

Maailman tuulten armoilla: Scandinavian Music Group ja lopunaikojen mestariteos

Tämä tuntuu olevan synkkien konseptialbumien aikaa. Viime vuoden loppupuoli toi esimerkiksi Paavoharjun houreisen Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -tripin, Ruger Hauerin ydintuhonkatkuisen Ukrainan ja Riston II:n, hyytävän loppulausunnon ihmiselämän perimmäisestä mielettömyydestä.

Eihän se ihmekään ole. Ilmastonmuutos saattaa romahduttaa tuntemamme yhteiskunnan kenen tahansa tätä lukevan vielä eläessä. Hyvinvointivaltiolle sanellaan madonlukuja. Se ei tarkoita pelkkiä numeroita, vaan kärsimystä ja kuolemaa.

Scandinavian Music Group on aina ollut melankoliaan taipuvainen yhtye, mutta varsinaisesti lohduttomalta se ei ole koskaan kuulostanut – ennen kuin nyt. Kannattaa miettiä Terminal 2 -albumin nimeä. Ensimmäisenä siitä tulee tietysti mieleen lento- tai laivaterminaali, mutta heti perässä terminaalivaihe, terminaalihoito, tällaisia pirteitä termejä.

Sitä paitsi lento- ja laivaterminaalitkin ovat paikkoja, joista ennen kaikkea lähdetään matkoille – lopullisillekin, ilman paluulippuakin. Eikä kukaan kotiin palatessaan jää oleskelemaan terminaalissa, vaan kiiruhtaa sen läpi taksitolpalle.

Vielä puoli vuotta sitten olisin sanonut koska tahansa, ettei kalseus pue Scandinavian Music Groupia. Vaikka yhtyeen nyttemmin parjatuilla kahdella ensimmäisellä levyllä oli hyviä biisejä, niiden tukkoinen, jo aikanaan huonolla tavalla vuosituhannenvaihteelta kuulostanut äänimaisema pilasi paljon. Kyse voi olla Terhi Kokkosen äänestäkin. Jos sen taustalla soi kliiniseksi kiillotettu musiikki, se alkaa kuulostaa hieman tunteettomalta.

Folkpop-trippi pelasti Scandinavian Music Groupin uran. Tästä ollaan kai nykyään yhtä mieltä. Kuuntelin äsken Missä olet, Laila? -levyn pienen tauon jälkeen. Se vaikutti klassikolta, huiman tyylitajuiselta tasapainoilulta modernin ja ajattoman, pienten hetkien ja suurten totuuksien välillä. Sen kaksi seuraajaa eivät olleet yhtä tasalaatuisia, mutta suurelta osin kuitenkin todella tenhoavaa ja tunteisiin vetoavaa musiikkia. Lopulta yhtye hioi villapaitasoundinsa pisteeseen, jossa uusi täyskäännös on varmasti tuntunut ainoalta mahdollisuudelta.

Terminal 2 palauttaakin selväpiirteiset urbaanit rakenteet Kokkosen, Melasniemen ja kumppaneiden musiikkiin. Toisin kuin varhaisilla levyillä, nyt niiden lomassa on kuitenkin tilaa. Ollaan sillä katolla kattojen yllä, jossa levynkannen irvokas tanssikin tapahtuu. Tuulet puhaltavat kaiken muuttumaan.

Nyt tuntuu, että folkvaiheen SMG-levyt sijoittuvat Keskuspuiston, Kivinokan tai jylhimmillään Pyynikin tapaisiin paikkoihin – lähiluontoon, joka on ytimeltään eskapistinen paikka, vaikka siellä voikin puida pieleen menneitä rakkaussuhteita tai elämän yleistä vähäverisyyttä. Tämän ei tarvitse olla moite, arkinen eskapismi on tärkeä asia ja pelastaa ihmishenkiä ainakin lyhyellä tähtäimellä, jos niitä nyt laajemmassa katsannossa ei mikään pelastakaan.

Terminal 2:lla otetaan ratkaiseva askel lehtojen suojista maailman julmien tuulten armoille. Tämä on juhlava, hidasliikkeinen, melodramaattinen levy. Kosketinmattoa, varkain kasvavia kappaleita, ylevää pessimismiä huokuvia, sopivan epämääräisiä sanoituksia.

“Balladi 1” esittää pysäytyskuvan turtuneen itkuisesta humalahetkestä väärissä bileissä, kun kaiken paskan läpi alkaa yhtäkkiä näkyä nuhjuinen kauneus. Sitähän kuolevaisen elämä on, sellaisiin väläyksiin takertumista. Goottilaisen synkkä “Nuorukainen” rinnastaa parisuhteen, elämän ja kesän päättymisen toisiinsa ja maalaa kuvia 27-vuotiaina itsensä tuhonneista rocktähdistä kellumassa uima-altaassa kasvot alaspäin kuolleiden lehtien seassa. “Ei paniikkia” on levyn tarttuvin biisi, mutta tuskin nousee karaokelaulajien suosikiksi: sen viiltävä teksti asettaa jonkun ahneen pörssimeklarin tai vastaavan hahmon silmätysten oman kuolemansa kanssa. Millainen on kyynisyydelle omistetun elämän jälkikuva?

Kokkosen ja jonkun (Melasniemenko?) duetoksi sovitettu “Helena” on tavallaan levyn armollisimpia biisejä: vaikka se kertoo päättyneestä rakkaudesta, se muistuttaa mahdollisuudesta olla takertumatta paskaan ja muistaa vain hyvät asiat, “ennen kuin olen liian kännissä tajutakseni mitään”.

Huikea “Las Vegasin raunioilla” vaikuttaa Terminal 2:n ehdottomalta avainteokselta. Horisontti on surrealistinen ja sumuinen kuin tuossa illuusioiden ja mielen peilisalien kaupungissa. Kaikki vääristyy narkoottiseksi yleistunnelmaksi. Mihin ihmiset hävisivät? Missä bileet nyt yhtäkkiä ovat?

Voiko olla niin, että me pelasimme jo omaisuutemme? Ettei meille enää tarjoilla? Että on vain autiomaan hiekkaa, joka peittää kohta kaiken?

Terminal 2:ta kuunnellessa on välillä vaikea päättää, kuvastaako se enemmän yhden ihmisen vai kokonaisen sivilisaation laskuhumalaa ja sen taittumista krapulaksi ja liskojen yöksi. Loistava kuvaus tästä tanssistamme raunioilla se kuitenkin on. Helposti tekijöidensä paras levy, mitä ilmeisimmin yksi alkaneen vuoden parhaista.

Levyn lopussa ollaan kotona, mutta missä silloin ollaan?

Siellä, missä kerran oltiin. Siellä, minne lopulta aina palataan.

http://www.youtube.com/watch?v=-6a6_wknEdo

http://open.spotify.com/album/1MRcSbvUXiQWAgRt8TafKr

Koiria ja ihmisiä: Jarkko Martikainen ja rakkauden kaipuu

Jotkut lauluntekijät ovat visuaalisia, Jarkko Martikainen on kirjallinen. Hänen kappaleensa herättävät harvoin vahvoja, välittömiä mielikuvia. Sen sijaan ne houkuttelevat parhaimmillaan ajattelemaan, analysoimaan ja kysymään vaativia kysymyksiä. Tämä liittyy tietysti siihenkin, että Martikainen on suuri moralisti. Aika usein hän esittää vain tarkkailevansa ihmisluontoa, ihmisen toimintaa, mutta kyllä siellä rivien välissä on kuitenkin vahva näkemys siitä, mikä on oikein ja mikä ei.

Tämä Koirien taivas -uutukainen rakentuu tavallaan ristiriidalle. Sävelmät ovat Martikaisen uran kepeimpiä ja popeimpia, ja Samae Koskisen kanssa tehdyt sovitukset isoimmillaan lähes barokkisen rikkaita ja suureellisia. Tekstintekijänä Martikainen ei kuitenkaan hellitä. Hän käsittelee nytkin osapuilleen vaikeimpia mahdollisia aiheita, sellaisia joista pop pysyy yleensä kaukana.

Vaikka Koirien taivas ei vaikuta varsinaiselta teemalevyltä, tiettyjä avainkysymyksiä sillä sivutaan useaan otteeseen. Keskeiseltä teokselta tuntuu “Blondi”, joka kertoo todellisesta historiallisesta eläimestä, Hitlerin tuonnimisestä narttukoirasta. Tai ei tietenkään kerro; Blondin hahmo vain tarjoaa mahdollisuuden niin herkulliseen metaforaan, ettei sitä voi jättää käyttämättä.

Minä olin Blondi, Hitlerin koira

huolehtivan herrani helmoihin jäin

kaikki siinä ympärillään heiluteltiin häntää

vaan ihmiset, minä olin eläin

Tämä on oikeastaan aika alleviivaava tapa sanoa asia, joka lienee harvalle uusi. Viimeisessä kertosäkeessä todetaan vielä suoremmin: “Meitä oli monta Hitlerin koiraa.” Helposta perusrinnastuksesta teksti tosin kasvaa monisäikeisemmäksi kuvaukseksi ihmisen ikuisesta tarpeesta luottaa, seurata, luopua ajattelemasta.

Niin, ihmisen. Juuri koiriahan me stereotyyppisesti pidämme toisaalta uskollisina ystävinä, toisaalta lipevinä nöyristelijöinä. Kun eläintä oikein aletaan inhimillistää, syntyy sellaistakin kuin jossain näkemäni tiedeuutinen, jossa koira muka paljastettiin “silmänpalvojaksi”. Oli nimittäin ilmennyt, ettei se noudata saamiaan kieltoja vaikkapa keksipurkille menemisestä, ellei isäntäväkeä ole paikalla.

Tässähän on kyse siitä, että projisoidaan omia, kielteisinä pidettyjä ominaisuuksia koiraan. Mutta koira on eläin. Ihmisellä on vähemmän perusteita jonkun Hitlerin tahdottomalle seuraamiselle. On selvää, että kun Martikainen tällä levyllä kirjoittaa koirista, hän kirjoittaa ihmisistä.

Koira on keskeisessä roolissa myös “Kesäloma kellarissa” -biisissä, jossa julkikuvaansa innolla vaaliva perhe joutuu perumaan Kreikan-matkan, kun auton alle jääneen rotukoiran kalliit hoidot syöksevät heidät vararikkoon. Tässäkin silmänpalvojia ovat ihmiset, vaikka tarina kääntyykin oppitunniksi siitä, miten aito rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin tuntemattomien mielipiteet.

Nämähän ovat aika helppoja moraliteetteja. Martikainen tapasi harrastaa tekstittäjänä sellaisia jo YUP:n alkuaikoina, jolloin opetukset vain silattiin jöröjukkamaisella vittumaisuudella, tuloksena fiksujen lukiolaisten jakamaton suosio ympäri maan. Jossain siinä vuoden 1996 Yövieraat-levyn paikkeilla miehen teksteissä alkoi pilkahdella uudenlaista vakavamielisyyttä, ja YUP:n parhaaseen albumiin, Normaalien maihinnousuun, mennessä hän pystyi venymään “Syyllisyys”- ja “Kaikki on hyvin” -klassikoiden tapaiseen ihmisyyden laajakangasvisioon. YUP:n ongelma oli tietysti aina taipumus erikoismusiikista ja hevimetallista ammennettuihin epämukaviin vaikutteisiin, joten tervehdin aikanaan ilolla Martikaisen siirtymistä soolouralle. Ensimmäiset soololevyt Mierolainen ja Rakkaus ovatkin kirjoissani mestariteoksia. Tekstittäjänä mies tuntui tuolloin kykenevän mihin tahansa – lonkalta heittäen vaikka niinkin erilaisiin juttuihin kuin äärimmäisen suorasanainen ja pysäyttävä “Kaikki me kuolemme pian” tai loppuun asti hiottu, monisärmäinen moraalitimantti “Rakkaus”.

Rakkauden jälkeen ilmestyneet levyt ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle. Tämä johtuu lähinnä niiden sisäänpäin kääntyneestä musiikillisesta ilmiasusta. Luultavasti niihin pitäisi palata ajan kanssa.

Koirien taivaassa pureskeltavaa tuntuu joka tapauksessa olevan vähemmän. Joissakin lauluissa kuulijalla ei oikein ole tilaa liikkua. Jos “Blondi” nouseekin alkuasetelmaansa isommaksi kappaleeksi, esimerkiksi kansanmusiikkirenkutus “Ei-toivotut laulut” ei tähän kykene. Se jää Martikaisen hieman marttyyrimaiseksi vastalauseeksi sille, että jotkut ilmeisesti paheksuvat hänen tapaansa kirjoittaa raskaista aiheista otsa rypyssä. En ymmärrä, miksi tämän pitäisi kiinnostaa kuulijaa, joka tuskin Martikaisen aihevalintoja paheksuu, kun kerran on levyyn tarttunut.

Samoin aiemmin mainittu “Kesäloma kellarissa” on jopa teennäisen ja keksimällä keksityn oloinen skenaario. Kun nämä tulevat peräkkäin levyn alkupuolella, on usko hetkellisesti koetuksella. Molemmat ovat musiikillisestikin Koirien taivaan yhdentekevimpiä ralleja – ärsyttäviä korvamatoja, joiden substanssin puutetta jatkuva päässä soiminen vain korostaa.

Meno kuitenkin paranee levyn edetessä. Isoon poprock-ilmaisuun pyrkivä, kohottavan melodinen “Silvia” on monimielinen tarina pikkutytöstä aikuisten intressien armoilla. Rohkaiseva vai viiltävän ironinen? Varmaankin sekä että. Vielä parempi on “Tämä vaikea elämä”, joka on jo ihan sävellyksenä välitön klassikko, näitä heti tuttuja. Se kertoo elämän raskaudesta ja ainutkertaisuudesta rakastettunsa väkivaltaisesti menettäneen miehen kautta. Elämässä voi tapahtua hirveitä asioita, mutta ainoa palautusoikeus on oikeus nostaa ase ohimolleen. Tässä tekstissä Martikainen ei pureskele ajatuskulkuaan loppuun saakka, ja hyvä niin.

Kun yhtälöön lisätään vielä “Balladi palaneesta talosta”, jossa jo sammunut rakkaus syttyy uudestaan menetetyn materian tuhkasta, alkaa Koirien taivaan keskeinen tematiikka olla selvillä. Tämä on levy ihmisistä, jotka etsivät sokeina ja vaistonsa varassa läheisyyttä ja rakkautta. Näitä tarpeita tyydyttäessä voi eksyä harhateille, kuten ne Hitlerin koirat. Varmaa rakkauden löytyminen ei ole, ja jos sen löytääkin, ennen pitkää sen myös menettää. Mutta näillä korteilla pelataan, ja tämä on ihmisen osa.

Levyn päättävä nimilaulu on jatsahtava vinjetti postikorttitaivaasta, jossa hankalat kysymykset on pyyhitty syrjään. Eihän sellaista ole olemassakaan, mutta kenties ajatus riittää selittämään joitakin aiemmissa lauluissa seikkailevien hahmojen motiiveja.

Ei ole omaperäistä todeta Martikaisen olevan suuri humanisti, joka ymmärtää myös ihmisyyteen sisältyvät säröt ja ristiriidat. Sitä hän kuitenkin on, myös Koirien taivaalla. Jos hänellä helmasynti on, se on taipumus asetelmallisuuteen. Laulut ovat ideansa vankeja ja elävät vain ideoiden maailmassa. Pahimmillaan kyse on kirjoituspöytähumanismista. Toisaalta hän osaa olla aidosti koskettavakin, ja paikoin rajaa on niin vaikea vetää, että kyse voi olla lähinnä kuulijan mielentilasta ja asennoitumisesta.

Martikainen on joka tapauksessa niin Martikainen, ettei tällainen periaatteessa helppo, tarttuvilla täkybiiseillä täytetty levykään hänelle juuri käännynnäiskuulijoita tuo. Heidän mielestään kyse on varmasti edelleen ei-toivotuista lauluista. Veikkaan, ettei Koirien taivas kestä aikaa niin hyvin kuin esimerkiksi Rakkaus; tämä on liian yksiulotteinen levy, eikä biisimateriaali ole aivan tarpeeksi vahvaa. Mutta Rakkaus onkin moderni klassikko, johon vertaaminen saattaa olla epäoikeudenmukaista.

http://www.youtube.com/watch?v=5F-_WXajkWg

http://open.spotify.com/album/539Rur53FFUT8Euht54uym 

Alkajaisiksi

Tervetuloa tarkastelemaan Salamaisemaa! Monet sen yksityiskohdat paljastuvat tietysti vasta ajan mittaan, mutta jotain arvon lukijalle voidaan kertoa jo nyt.

Salamaisema on kotimaisen ja ennen kaikkea suomenkielisen populaarimusiikin maisemaa. En sano, että vaihtoehtoisen sellaisen; tuo on liian subjektiivinen ja vähän ylimielinenkin käsite ja sulkee lisäksi pois kaiken sen mielenkiintoisen musiikin, joka syystä tai toisesta löytää suuren kuulijakunnan. Tässä maisemassa liikkuu oman tiensä kulkijoita. Perämetsien outolinnut ja kontroversiaalit egomaanikot tulevvat saamaan enemmän huomiota kuin geneeriset, rokkia rokin vuoksi soittavat tahot. Erno Paasilinna kirjoitti: "Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen." Tätä voi soveltaa muusikoihinkin, ja tämän kriteerin täyttäviä muusikoita Salamaisemassa käsitellään.

Hieman konkreettisemmin: tässä blogissa aion julkaista ennen kaikkea tekstejä, jotka käsittelevät kiinnostavia kotimaisia uutuuslevyjä. En levyarvosteluita, en usko sen journalismin muodon tulevaisuuteen tai mielekkyyteen. Ennemmin jonkinlaisia levyesseitä, jos sellaista termiä uskaltaa käyttää. Kiinnostavuus tulee tietysti monessa tapauksessa kulkemaan käsi kädessä sen kanssa, että pidän kovasti kyseisestä levystä, mutta mikään yleissääntö tämä ei ole. Hirvittävän huonokin levy voi olla kiinnostava, ja uskoakseni vielä yleisempiä ovat kiinnostavat levyt, joista löytyy sanottavaa puolesta ja vastaan.

Oleellista ei olekaan levyjen arvottaminen. Sen lukija voi tehdä itse. Oleellista on sijoittaa ne jonkinlaiselle paikalle suomalaisen kulttuurin jatkumossa - ja tässä kulttuurisessa hetkessä, kun kerran uutuuslevyjä käsitellään.

Muunkinlaisia juttuja blogissa tulee kaiketi ilmestymään. Saatan intoilla jostakin vanhasta suosikista tai kirjoittaa jostakin laajemmasta ilmiöstä. Kotimaisesta musiikista on kuitenkin aina kyse.

Tämä kaikki on tietysti jatkoa sille, mitä minulla oli kunnia päästä tekemään vuosina 2011-2013 edesmenneellä Nuorgam-sivustolla. Ilman Nuorgamin lakkauttamista ei olisi Salamaisemaa. En tosin usko saavani murto-osaakaan tuohon mainioon verkkomediaan kirjoittamieni juttujen lukijakunnasta omin päin, eikä se ole tavoitekaan. Elämäni ajankäytölliset tosiasiat sanelevat sen, ettei Salamaisema päivity suosituimpien musiikkiblogien tahtia. Juttu viikossa olisi luultavasti optimistinen arvio.

Joutomaat, ruostuvat teollisuusalueet, hiljaiset rautatieasemat, lähiömetsiköt, sähkölinjat, hakkuualueet, rantaruovikot, siirtolapuutarhat ja vaatimattomien vaarojen rinteet ovat suomalaista salamaisemaa. Niihin se kiinnostavin musiikkikin tuntuu liittyvän, ainahan se liittyy johonkin paikkaan. Katvealueilta löytyy pieniä maailmanselityksiä, kun suuret eivät enää jaksa kiinnostaa.

Salamaiseman ensimmäinen varsinainen teksti julkaistaan sunnuntaina 26.1. Silloin ilmestyy kirjoitukseni Jarkko Martikaisen tuoreesta Koirien taivas -albumista ja hänen artistipersoonastaan laajemminkin.