Kerkko Koskinen Kollektiivi ja arkipäiväistymisen ongelma

Kerkko Koskisen ja hänen kollektiivinsa ensimmäinen albumi ilmestyi elokuussa 2012 juuri sopivaan aikaan. Oli ehtinyt jo olla ikävä Koskisen suureellista melodraamaa, joka oli purrut parhaiten hänen kahdella lauletulla soololevyllään. Kollektiivissa naissolistien tähtitrio otti suurimman osan vokaalivastuusta, mutta levy onnistui väistämään ne banaalin aikalaiskuvauksen karikot, joille Ultra Bra vähän turhan usein ajautui Koskisen säveltäjän- ja sovittajanlahjoista huolimatta.

Kollektiivin ykkönen ilmestyi sitä paitsi aivan oikeaan vuodenaikaan. Loppukesässä on juuri sellaista kiihkeyttä ja katkeraa suloa, joita levyn parhaat laulutkin välittivät. Mielsin kokonaisuuden vahvasti slaavilaiseksi. Se johtui tietysti siitäkin, että mukana oli joitakin sävellyksiä Anna Ahmatovan runoihin, mutta kyllä monen muunkin laulun ylenpalttisen dramaattinen ja kipeä elämänkokemus tuntui musiikilliselta vastineelta jääkylmän vodkan juomiselle syysiltana.

Ylistin tuolloin levyä Nuorgamissa jokseenkin varauksetta, ja se on kestänyt kuuntelua hyvin. Luultavasti se on merkittävin Kerkko Koskisen tähän mennessä rakentama iisakinkirkko.

Sellaisena se säilyy myös Kerkko Koskinen Kollektiivi 2:n jälkeen. On tavallaan yllättävää, että toinen albumi ilmestyy näinkin pian - ehkä jopa yllättävää, että sellainen ylipäätään tulee. Kaksi vuotta sitten ajattelin, että Koskisen taipumus tavoitella pieneen maahan vähän liian isoa musiikkia saattaa kostautua toteutumattomina suunnitelmina. Mutta ensimmäinen Kollektiivi-albumi myi kultaa ja sai yleisesti suotuisan vastaanoton, mikä lienee madaltanut kynnystä uusintayritykseen.

Valitettavasti tuntuu siltä, että standardeja on samalla laskettu. Musiikki pauhaa kyllä yhtä isona kuin viimeksikin, eikä nuottipaperia lie säästelty tätäkään levyä tehtäessä, mutta maksimalismi ei tietenkään tarkoita samaa kuin ainutlaatuisuus. Kollektiivin kakkoselta uupuu substanssia, ja jotkut tyylivalinnat tuntuvat yksiselitteisesti vääriltä. Tällä viittaan ennen kaikkea flirttailuun niin sanotun rockmusiikin kanssa: ajoittain liian raskaskätisiin komppeihin ja hieman nihkeään kitarointiin. Kun taustalla on suurimman osan ajasta runsaasti soittava puhallinsektio, käy musiikki helposti tukkoiseksi ilman tällaistakin.

On tosin todettava, että levy on musiikillisesti melko monipuolinen: joukossa on herkkävireisempiäkin kappaleita ja Kollektiivin debyytistä muistuttavaa mukaansa tempaavaa myrskyisyyttä. Hieman liian moni biisi tuntuu kuitenkin sävellyksellisestikin vähän kankealta, ja usein tähän yhdistyy tietty yliyrittämisen maku.

Pahimmat ongelmat ovat silti sanoituspuolella. Paula Vesalan korvaaminen Maija Vilkkumaalla ei Kollektiivin laulusoundin kannalta olisi suuri ongelma, vaikka ajoittain Vilkkumaan maneerit vähän särähtävätkin korvaan. Vilkkumaa on kuitenkin saanut keskeisen roolin myös sanoittajana: ensimmäiset kolme laulua ovat hänen teksteihinsä. Lisäksi tekstejä on Anni Sinnemäeltä, Erpo Pakkalalta, Paula Vesalalta, Yonalta ja Anna Viitalalta.

Yonaa lukuun ottamatta kaikkia käytettiin myös esikoisella, mutta nyt he tuntuvat päästäneen itsensä paljon helpommalla. Aivan erityisesti voisi kysyä: mitä ihmettä tapahtui Anna Viitalalle? Debyytillä oli häneltä useita loistavia tekstejä, varsinkin huikeaan duettobiisiin "Huone 232". Nyt Viitalan ainoa esiintyminen on tympäisevällä "Lokki"-kakkossinglellä, joka larppaa Ultra Brata huonommin kuin mihin edes Ultra Bra juuri koskaan pystyi.

Tytöt miettii mitä ne haluaa
olla raskaana vai humalassa
tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies
Puolet tyypeistä on poissa
ne on Berliinissä
siellä ei koskaan tule pilkkua

Aivan sitä samaa banaalia nuorten cityaikuisten "mielenmaisemaa", jota Ultra Bran "Ilmiöitä"-hirvitys yritti niin nokkelasti valottaa. Nyt vain tuo Berliini muistutuksena siitä, että hei, 2010-luku.

Vapauden kaipuusta ja sen edessä koetusta ahdistuksesta voisi kyllä olla levyn temaattiseksi johtotähdeksi, vaikka "Lokissa" aihepiiri latistetaankin merkityksettömäksi lätinäksi. Albumi alkaakin Vilkkumaan sanoittamalla, mahtipontisesti jyräävällä "Vapaudesta"-biisillä. Koskinen tuntuu tässä painavan kaasua pohjaan melkeinpä hampaat irvessä, mutta hyvältä kuulostavista riveistä huolimatta Vilkkumaa ei onnistu sanomaan juuri muuta kuin että sitähän voi mennä baariin tai sitten voi hankkia perheen.

Tosiaankin.

"Tallinnan lautta" -single on ollut meikäläiselle melkoinen korvamato keväisestä julkaisustaan saakka. Kappaletta on tullut soitettua varmaan aihepiirinkin takia, Tallinnan-laivat ovat tulleet viime vuosina etelänaapurissa reissatessa vähintään tutuiksi. Tallinnan-laiva on mitä ilmeisin metafora monellekin asialle, ja tämän Vilkkumaakin on toki tajunnut. Kyse on vaaran tunteen hakemisesta, yrityksestä paeta turvallista arkea heiluvaan laivaan, jonka kansi on liukas. Kun kaikki kuitenkin tietävät Tallinnan-laivan olevan tosiasiassa ikävystyttävän lattea ja samanlaisena vuodesta toiseen toistuva kokemus, ottaa Vilkkumaa samalla näppärästi ironisen etäisyyden teemaansa. Ei Tallinnan-laivassa ole mitään vaarallista, paitsi maksalle pidemmän päälle.

Kolmas Vilkkumaa-teksti Ole tyytyväinen nuorena on näistä epätasapainoisin. Siinä todetaan, että nuorena voi sekoilla ja vetää vaikka huumeita, mutta todelliset vallankumoukset tehdään myöhemmin, kun seestymisen myötä näkee maailman selvemmin. Tämähän on monessa tapauksessa totta, mutta minua hämää tekstin rakenne: ensin hoetaan ärsyttäviä juttuja blogeista ja baarinpöydässä itkemisestä, sitten aivan lopussa herkistytään aidosti merkittävän äärelle. Se heijastuu sävellyksessäkin: ensin rasittavaa hölkkää, sitten lyyrinen lopetus. Tämä on konseptuaalisuuden viemistä vähän turhan pitkälle, eikä nuoruuskaan kai pelkästään mussutusta ja nousuhumalaista uhoa ole.

Erpo Pakkala teki loistavia tekstejä Kerkon ensimmäisille soololevyille, mutta Kollektiivin parissa hän on onnistunut huonommin. Debyytin pikkunokkelin hetki "Isoäiti" saa jatkokseen kliseitä kierrättävät "Déja Vu"- ja "Häkkilintu"-tekstit. Jostain syystä Koskinen on tosin innoittunut säveltämään ensimmäisestä levyn komeimman ja ylevimmän eepoksen, jonka hän vielä laulaa pääosin itse - aina hyvä asia. Niinpä "Déja Vu" on kaikesta huolimatta levyn kärkiraita: teksti ei ole liian epäonnistunut, komea lopputulos saa senkin vaikuttamaan merkittävämmältä kuin se voisi luettuna koskaan tuntua.

Yona on epäilemättä levyn yllättävin sanoittajavalinta. "Raunioilta rakkautta" on hyvin yonamainen teksti, mikä hämmentää aluksi. Lopulta se nousee kuitenkin suosikikseni. Yonalta käy luonnostaan irtautuminen arkipäiväisyyksistä, hän vie Kollektiivin jonnekin mahdottomien rakkaudennäkyjen usvaiseen ja surullisenkauniiseen ihmemaahan, missä blogeista ja Berliinistä ei olla kuultukaan.

Harmi, että tässäkin laulussa pohjalla olevaa varovaista valssia on pitänyt rikkoa turhahkolla progeilulla.

Olen kirjoittanut tässä paljon teksteistä ja kenties kompromettoinut tämän valintani, kun kerran julistan levyn parhaaksi kappaleen, joka ei todellakaan ole sitä sanoituksensa takia. Ehkä tekstien keskinkertainen taso ei yksin olisi ongelma, jos musiikillinen paketti pysyisi paremmin kasassa. Mutta minusta Koskinen tekee kertomuksellista musiikkia, vaikka se kertomus tietysti syntyy viime kädessä nuottiviivastolla.

Paljon on kuitenkin kiinni siitä, mistä lauletaan. Jos haluaa tavoitella taivaita, ei voi aiheidensa tasolla jumittua jonnekin Helsingin kantakaupungin kuppiloiden ja yksiöiden tienoille. Nyt on liian suuren osan aikaa tehty juuri niin. Aivan aluksi ajattelinkin Kollektiivi kakkosen todella kaipaavan niitä Ahmatovan tai Aulikki Oksasen tekstejä, mutta tähän kokonaisuuteen ne eivät ehkä olisi istuneetkaan.

Ongelmassa on jotain samaa kuin siinä, minkä koin vaivaavan kevään kohuttua suurteosta, Pepe & Saimaata. Vuorenkorkuiset sävellykset eivät saaneet kruunukseen riittävän hyviä tekstejä. Willbergin levyä ei tosin niinkään vaivannut arkinen banaalius kuin hieman epämääräinen iskelmä-diibadaaba. Vaan niinpä Kollektiivin levylläkin - sitä Yonan tekstiä lukuun ottamatta - yritykset runollisempaan ilmaisuun ovat vailla suuruutta ja fokusta: kivan kuuloisia sanoja vain. 

Rovaniemestä ja uudesta arktisesta hysteriasta

Eilen sain todistaa Helsinginkadun ravintola Lepakkomiehessä hienoa keikkaa: rovaniemeläinen Pekka Kumpulainen ja ystävät vangitsi hikisen yleisön resuisella arktisella bluesillaan. Kun itse olen Rovaniemeltä kotoisin, olen tietysti erityisen tyytyväinen siitä, että Lapin pääkaupungista taitaa nykyään tulla enemmän maan parhaimmistoon yltävää vaihtoehtomusiikkia kuin koskaan ennen. Kumpulainen itse ja hänen nykyinen rumpalinsa Tuomas Autti soittavat vähintään yhtä loistavassa Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo -orkesterissa. Tuon bändin jäsenillä vaikuttaa sitä paitsi olevan epälukuinen määrä kiinnostavia sivuprojekteja.

Lepakkomiehen eilisillan avasi soolokeikallaan veitsenterävä pohjoinen surrealisti Dxxxa D. Sitten on tietenkin vielä maan paras livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, jonka rumpali Janne Hast taas tunnetaan myös Dxxxan yhteistyökumppanina. "Vanhoista staroista" Absoluuttinen Nollapiste on saanut lammasoopperalevyillään tukun viiden tähden arvosteluja, ja Hannibal taas vaikuttaa ainakin H2Ö:ssä todistamani, Black Motor -yhtyeen kanssa vedetyn keikan perusteella olevan todella kovassa vedossa hänkin.

Rovaniemellä on selvästi tapahtumassa jotain - ja on jo aikakin. Teinivuosinani 90-luvulla pohjoisen angstin mystifiointi suomalaisessa rock-kirjoittelussa liittyi aina Ouluun ja Tornioon, toki aivan ansaitusti. Tuolloin noista kaupungeista tuli useita maan kovimmista rockbändeistä, kun taas Rovaniemen pikkutähdet olivat keskenään aika erilaisia ja tasoltaan vaihtelevia; mistään skenestä tuskin oli mahdollista puhua. Aina mainittiin Greenhouse AC, Jalla Jalla ja Nightingales, vähän myöhemmin Supperheads ja Nollapiste. Kolme ensin mainittua jäivät suuriksi lupauksiksi, eikä Supperheadsistakaan kovasta yrityksestä huolimatta kiintotähtiä tullut.

Voi kylläkin olla, että jonkin tulevan juuret ovat jo tuossa aikakaudessa. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa pienillä asioilla on suuri merkitys. Kirjaston musiikkiosastolla oli töissä ammattitaitoisia rockin ymmärtäjiä, joiden osaaminen teki tuosta kellaritilasta nuoren musiikinystävän paratiisin. Vielä' tärkeämpi instituutio oli nuorille bändeille esiintymistilaisuuksia tarjonnut Kirjastorock. En ole kuullut toisesta kaupungista, jossa nimenomaan kirjastolaitoksella olisi ollut näin suuri rockmusiikkia kannustava vaikutus.

Mutta skenen syntyminen vaatii perusedellytysten lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, jotka tulevat löytäneeksi toisensa. Jokin ajatustason johtotähti toimivalla skenellä on oltava. Koska skenejen nimeäminen on kivaa, kutsun tätä nyt nousussa olevaa liikehdintää uudeksi arktiseksi hysteriaksi.

Arktinen hysteria on epämääräinen termi, joka näyttäisi esiintyneen ensimmäisen kerran modernistikirjailija Marko Tapion kesken jääneen pääteoksen nimenä. Sittemmin se on kai tavattu yhdistää Timo K. Mukan, Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen tapaisiin lappilaistaiteilijoihin, jotka elivät epäterveellistä elämää kaukana sivistyneistä kaupunkilaispiireistä.

Uusi arktinen hysteria on siis väistämättä ja taas kerran pohjoisen mystifiointia: ei Lappikaan sentään ole enää aivan samanlainen kuin 60-70 -luvuilla, vaikka sitä voikin hyvällä syyllä yhä kutsua Suomen villiksi pohjolaksi. Arktisen Voodoon vokalisti Otto Mikkola (tai Oskari Heikkinen, miten vain halutaan) on kuulemma lukenut Palsan päiväkirjat viisi kertaa. Yhtyeen nimikin on paljonpuhuva. Se pyrkii mallintamaan 16 Horsepowerin tai Nick Caven amerikkalaisista syrjäseuduista konstruoidun fantasiamaailman paikalliseen kontekstiin. Sen biiseissä juodaan viikkoja ahdistukseen, yrmeästi etiketitöntä pulloa tuijottaen. Larppaus toimii, koska siinä on aavistus totuutta. Kyllä Lapissa tällaistakin harrastetaan.

Sain viime viikolla kuulla yhtyeen syksymmällä ilmestyvän esikoisalbumin miksaamattomana versiona, ja helvetin hyvältä vaikutti. Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo: nimi kannattaa painaa mieleen, heistä kuullaan vielä.

Pekka Kumpulainen taas on yhtyeen parikymppisten muusikoiden joukossa jo iältään poikkeus, mikä heijastuu hänen oman kokoonpanonsa musiikkiin. Hattupäisen hongankolistajan hahmossa on sellaista uurteista boheemikarismaa, että hänet voisi ikuistaa Juhla Mokka -mainokseen. Kumpulaisen ja ystäviensä soitanto ei yllä aivan samalle demonisen määrätietoisuuden tasolle kuin Arktisen Voodoon, mutta toiminta on läpeensä vakuuttavaa. Sarkastinen asenne leimaa Kumpulaisen lauluja, vaikka niissäkin juodaan viinaa pitämättä hauskaa.

Toisin kuin Arktinen Voodoo, Kumpulainen puuttuu myös politiikkaan, mutta aivan omalla tavallaan. Suosikkibiisini "Vallankumous" vie ajatukset 80-luvun Rovaniemelle, vappu- ja rauhanmarsseihin, joille minua ja velipoikiani aina kuljeteltiin. Kumpulainen lienee suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, ehkä hänkin on marssinut siellä - "ennen vallankumousta Kansankadulla mietti pieni poika hankkimista päihdeongelman", kuten hän laulaa.

Sitä vallankumousta ei koskaan tullut. Päihdeongelma tuli varmasti melko monelle siellä olleelle.

Kumpulainen ja ystävät ovat juuri julkaisseet livelevyn Vanhat tutut, joka kannattaa etsiä käsiinsä. Rosoinen liveäänite palvelee tätä Lepakkomiehen kokoisiin ja näköisiin kapakoihin tarkoitettua musiikkia optimaalisesti.

Arktisen Voodoon viimetalvinen live-esitys parhaimpiinsa lukeutuvasta kappaleesta Tähdet:

https://www.youtube.com/watch?v=QlPhGlKa3bA

Pekka Kumpulainen ja ystävät livenä Jyväskylän Höstfesteillä viime syksynä: 

https://www.youtube.com/watch?v=5eZeFnsHcSM

Pakotietä ei ole: Spigu laulaa addiktioista, surusta ja kuolemasta

Verkosta löytyvän Urbaanin sanakirjan mukaan spigu tarkoittaa "huumeruiskua, annosta suonensisäistä huumetta". Maalaispoikana en olisi tätä googlettamatta tiennyt, mutta helsinkiläinen Ville Linna on kyllä valinnut taiteilijanimen musiikkinsa mukaan. Kaupunkien yössä on hänen esikoisalbuminsa, ja heti sen avausraita "Valheita ja kuumetta" vie valottomiin nistikämppiin ja heräämisiin vääristä vuoteista. Päihteiden, levottoman elämän ja kalmankatkun teemat ja tunnelmat leimaavat lyhykäistä levyä kokonaisuudessaankin.

Niin sanottu outlaw country on todennäköisesti se musiikkityyli, jonka yhteydessä tällaiset aiheet toimivat parhaiten. Johnny Cashin ja Townes Van Zandtin kaltaiset rujoa elämää eläneet sankarit ovat ehdollistaneet kuulijansa pitämään tummasävyisen kantrifolkin ja rappioelämästä laulamisen liittoa itsestäänselvyytenä. Spigu taas asettuu avoimesti osaksi jatkumoa versioimalla juuri näiden kahden repertuaaria omien laulujensa lisäksi. Ratkaisu on rohkea, varsinkin kun Van Zandtilta on valittu ikoninen itsetuhoeepos "Waitin' 'Round To Die", pyhä laulu monelle tämän maailman nuhjuiselle boheemille.

Perinteen suomalaista versiota Spigu taas kunnioittaa duetoimalla Pekka Myllykosken kanssa ja laulamalla levyn päätösbiisissä Irwinin kuolemasta. Tyylipuhtaita ratkaisuja.

Lauluntekijällä täytyy olla vahva oma ääni, jottei musertuisi tällaisen kuvaston alle. Spigulla on, ja puhun nyt aivan konkreettisesti hänen äänestään. Se on pehmeä, hauras ja aivan kuulijan korvassa kiinni. Hyvin epäsuomalainenkin, mikä käy ilmi viimeistään Myllykosken vokaaliosuutta vasten peilatessa. Modernista americanasta löytyy vertailukohtia, mutta esimerkiksi Van Zandtin tuulen pieksämästä rosoisuudesta ollaan kaukana. Tämä palvelee hyvin Spigun lauluja, jotka äijämäisemmin tulkittuina alkaisivat helposti vaikuttaa maneerisilta. Tässä ei ole kyse kovilla kokemuksilla rehvastelusta, vaan siitä alistuneesta surusta ja epätoivosta, joka addiktioihin ja huonoihin kierteisiin aina liittyy.

Vähäeleinen on levyn musiikillinen toteutuskin. Kyse ei ole mies ja kitara -menosta, vaan bändipohjaisesta soitannosta, mutta äärimmäisen minimalistisesta ja hienovaraisesta sellaisesta. Se antaa jokaiselle nyanssille melkoisesti painoarvoa. Perusvaikutelma levystä on tämä: kun harhailee useamman päivän huonon elämän jälkeen kaupungilla, sanotaan nyt vaikka jossain Linjojen suunnalla, missä on vielä säilynyt muutama kortteli sitä nuhjaantuneempaa Kalliota, näkee kaiken tuskallisen selvästi. Kaikki yksityiskohdat huutavat merkitystään, koiranpaska maassa, hitaasti etenevä poliisiauto, thaihieromoon sisään livahtava mieshenkilö. Liian kovat äänet tuntuvat porautuvan aivokuoren läpi.

Spigulla on tekstittäjänäkin silmää näille yksityiskohdille: hän mainitsee nistikämpän mustan patjan ja maalaa kohtauksen taustaksi kylmän tammikuun, näin jäätävän kolkko tunnelma on luotu parilla lauseella. Tämä onkin välttämätöntä, jos aikoo laulaa tällaisista ehkä muutamaan kertaan käsitellyistä skenaarioista.

Alle puolen tunnin mitastaan huolimatta Kaupunkien yössä on kyllä melko raskasta kuunneltavaa. Valonpilkahduksia ei ole, nousuhumala ei kuulu näihin lauluihin. Tulee vähän mieleen Zen Cafén loppukauden levy Laiska, tyhmä ja saamaton, joka purki erilaisessa musiikillisessa viitekehyksessä samoja tympeän itsetuhon kehää kulkemisen tuntoja. Sitäkin pidin kunnioitettavana teoksena, jonka toistuvalle kuuntelulle oli vähän hankalaa löytää voimavaroja.

Biisit ovat silti kiistatta hienoja, esimerkiksi "Valheita ja kuumetta" ja käännöskappale"Herra tarkastaja". Suosikikseni taitaa silti nousta se viimeinen esitys, "Irwin kuolee darraan". Tuo kuva kaikkensa antaneesta kansanlaulajasta henkitoreissaan keikka-auton takapenkillä on voimakas ja kylmäävä. Irwin eli leveää elämää, mutta hänenkin tiensä kävi koko ajan kapeammaksi, kunnes sitten päättyi. Näin se tapaa mennä.

Kuolemaa kummempaa pakotietä Spigulla ei ole tarjota. Se on realismia.


Herra tarkastaja:

http://www.youtube.com/watch?v=259bWj71WJ8

Yona ja paikan tuntu

Ilofestival järjestetään Tuusulan Kellokoskella toista kertaa lauantaina 14.6. Olen sillä tavalla osallinen asiaan, että järjestäjät ovat hyviä ystäviäni. Tänä vuonna olen toiminut juuri sähköisesti julkaistun Ilosanomat-festarilehden vastaavana toimittajana. Ajattelin julkaista viikon mittaan tässä blogissa muutaman lehteen kirjoittamani jutun. Kyse on siis mainospuheesta, mutta kaikki kirjoittamani jutut käsittelevät artisteja, joiden musiikkia rakastan syvästi joka tapauksessa.

Tässä pieni mietelmä Yonan taiteesta.

________________________________

Ajattelen usein musiikkia sen kuvaamien paikkojen kautta. Niiden ei tarvitse olla konkreettisia paikkoja, niiden ei tarvitse olla lauluissa nimeltä mainittuja: riittää, että pystyn kuvittelemaan ne. Monesti tuntuu siltä, että parasta musiikkia on se, jossa on vahvin paikan tuntu.

Yonan lauluissa se on alusta asti ollut vahva. Kun hän Pilvet liikkuu, minä en -debyyttinsä nimikappaleessa katselee ikkunasta siirtolapuutarhaa, pystyn asettumaan hänen tilalleen: syksyisin usvaan verhoutuvat siirtolapuutarhat ovat voimakas helsinkiläinen kuva, siinä on muutos ja pysyvyys samaan aikaan. Siinä on enemmän kuin pintatasonsa. Siirtolapuutarha on muutosta täynnä, siellä kasvaa asioita, sieltä korjataan asioita, jotain jää kuihtumaankin; samalla se on idylli, pysähtyneisyyden ilmentymä. Yonan laulun kertoja on niin ikään näennäisesti paikallaan, mutta muutos on tulossa, jotain on tapahtumassa.

Yonan musiikissa mainitaan aika ajoin paikkoja nimeltä – Sturenkatu, Merihaka – mutta lopulta hänen lauluistaan hahmottuu sellainen paikka, joka on olemassa vain niissä. Se on olemassa vain hänen mielikuvituksessaan. Mutta hänellä on taito ja halu johdattaa kuulijakin sinne levyn tai keikan keston ajaksi. Hän tekee sen vaivatta ja ehkä tiedostamattaan.

Värit ovat siellä voimakkaampia ja tunteet suurempia kuin ne värit, joita tässä kirjoittaessani ikkunasta näen tai ne tunteet, joita tunnen.

Siinä on oleellisin taiteen merkityksistä. Se saa elämän tuntumaan elämältä eikä sarjalta banaliteetteja.

Yona: Pilvet liikkuu, minä en

http://www.youtube.com/watch?v=PIGwlRfs08I

Ilofestivalin nettisivu:

http://ilofestival.fi/

Pepe & Saimaa: marmoriin veistettyä maksimalismia

Vuosikausia hukassa olleen artistin voittoisa paluu on populaarimusiikin suosituimpia meemejä, eikä sen painoarvo ole ainakaan vähenemään päin näinä retroilun ja aikuismusiikin luvattuina aikoina. Pepe Willbergin tuoreen Pepe & Saimaa -levyn hurmioitunut vastaanotto selittyy varmasti pitkälti sillä, miten äärimmilleen kärjistetty versio meemistä tässä on. Willberghän ei ole sitten 70-luvun julkaissut mitään, jota kukaan pitäisi minään. Hän on ollut puolivirallinen luuseri ja pysyvä alisuoriutuja, ei todellakaan mikään David Bowie, jolta odotetaan aina uuden materiaalin ilmestyessä sitä paluuta kultakantaan. Pepeltä kukaan ei vielä hetki sitten odottanut mitään.

Kun tällainen hahmo sitten vastoin kaikkia odotuksia materialisoituu äkillisesti huomiomme keskipisteeseen, syntyy täydellinen tuhkimotarina. Sitä ei voinut ennustaa, siksi sillä on massiivinen uutisarvo. Se on medianäkökulmasta huomattavasti kiinnostavampaa kuin vaikka tieto siitä, että J. Karjalaisen uusi levy on hyvä.

Tässä tapauksessa yhtälössä on mukana vielä Saimaa, tuo Matti Mikkolan myyttinen projekti, jonka aikaansaannoksia muistelen itsekin odottaneeni kieli pitkällä joskus 2005-2006. (Mielenkiintoista kyllä, ainoa julkaistu musiikkiesitys oli Steen1:n ryyppäyssingle "Samaa uudestaan", jonka taustat Saimaa soitti.) Saimaan oli määrä olla suunnilleen maksimalistisinta suomalaista popmusiikkia koskaan, mutta vaikka paketti olisi tuolloin saatukin kasaan, ei se tietenkään olisi voinut vastata hypeä. Tällainen puun takaa ja mutkan kautta tapahtuva välillinen paluu palvelee varmasti Mikkolan Saimaa-tarkoitusperiä parhaalla mahdollisella tavalla.

Minähän olen maksimalismin ystävä. Hyvin toteutetussa pakahduttavassa äänivallissa on jotain sielua elähdyttävää. Sellainen saa yksinkertaisesti olon tuntumaan fyysisesti ja henkisesti hyvältä. Tästä voi kyllä päätellä senkin, että musiikillinen maksimalismi on tavallaan vähän halpakin temppu toimiessaan, sellainen orgasminappulan automaattilaukaisin. Näin siis ainakin omalla kohdallani. Mutta tempun saaminen toimimaan ei ole mikään läpihuutojuttu, siinä on kyse niin tekijän kuin kuulijankin puolelta monenlaisista vaikuttavista tekijöistä.

"Tällä kadulla" -singlen perusteella aavistelin, että Pepe & Saimaa voisi olla tähän kykenevä levy. Moni on luonnehtinut kappaletta springsteeniläiseksi, ja kyllähän sen hellittämättömässä musiikillisessa pauhussa ja elämää taaksepäin realistis-romanttisesti katsovassa tekstissä on paljon tuttua. Jos kyse olisi Springsteenistä, täytyisi kuvitella Born To Runin sovituksellisten keinojen ja Born In The U.S.A.:n lyyristen teemojen hybridi, ja osaan kyllä kuvitella sellaisen levyn: se saattaisi olla maailman paras levy.

Ihan tämän vision tasolle "Tällä kadulla" ei yllä, mutta jo varteenotettava yritys siihen suuntaan on molempienkin peukkujen nostamisen arvoinen asia.

Pepe & Saimaan ongelma kokonaisuutena on kuitenkin se, että kaikessa suuruudenhulluudessaankin se tuntuu sormiharjoitukselta. On helvetin hyviä muusikoita, helvetin hyviä sovituksia, monikerroksisia ja rakenteiltaan epätavallisia biisejä. Willberg laulaa täysin palkein, mutta osaa tarvittaessa säästelläkin volyymia. Kaikki palaset paikallaan siis, mutta jään kaipaamaan tämän levyn sydäntä.

Niin, melkein kaikki palaset paikallaan. Yhdellä osa-alueella ei erityisesti loisteta, nimittäin teksteissä. Kirjoitan tätä analyysia Spotify-kuuntelujen perusteella ilman krediittitietoja, mutta ymmärtääkseni ne ovat suomalaisen kevyen musiikin pitkän linjan työläisen Timo Kiiskisen käsialaa. Minulla ei ole erityisempiä mielikuvia hänen aiemmista tekemisistään, mutta ainakin Pepe & Saimaalla Kiiskisen lyriikka jää pitkälti arkiharmaalle, jopa banaalille tasolle. Ajoittaiset yritykset syvällisyyteen eivät tilannetta juuri kohenna, lähinnä päin vastoin.

"Tällä kadulla" -biisin ohella positiivinen sana on tosin sanottava "Leikitään"-avausraidan tekstistä. Siinä kaksivuotiaan mielijohteiden perässä turhautuneenakin kulkeva isoisä saattaa oppia jotain olennaista elämän satunnaisluonteesta ja suunnitelmien tekemisen absurdiudesta. Tällaisia muutamaan lauseeseen todella olennaisia asioita kiteyttäviä tekstejä olisi kaivattu lisää, sen sijaan saadaan lähinnä sanahelinää.

Toisaalta on helppo kuvitella asianosaisten miettineen, että se on ihan saatanan sama, mitä näiden eeposten päälle lauletaan. Willberginkin instrumentti on hänen äänensä, ei se, mitä hän tulee sillä kertoneeksi.

Levyllä on nyansseja, dynamiikkaa ja kumarruksen arvoisia musiikillisia oivalluksia kieltämättä paljon enemmän kuin tajusikaan ensi kuuntelulla. Tuolloin sen mielsi silkaksi tuuttaukseksi. Asianlaita ei ole lainkaan näin, mutta luulen ymmärtäväni, mistä perspektiiviharha syntyi: Pepe & Saimaa sisältää informaatiota toisaalta liikaa, toisaalta liian vähän. On vaikea löytää se kohta, josta saisi kiinni, jonka kautta voisi hivuttautua tämän levyn maailmaan.

Epätrendikkyydenkin uhalla väitän, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoinen on edelleen tämän vuosikymmenen parasta suomalaista maksimalismia. Sillä virtaa punaviiniä tai sydänverta rutkasti enemmän kuin tällä jähmeän valkealla ja majesteettisella marmoripinnalla, jonka Mikkola on pedantisti veistänyt.

Tuomari Nurmio: syteen, saveen ja satumaahan

Tuomari Nurmio on sitten taas päättänyt levyttää uusia versioita vanhoista biiseistään. Tämä tuli vähän puun takaa: luulin ensin, että Dumari ja Spuget bailaa olisi livelevy tämän uusimman kokoonpanon tekemisistä. En tiedä, tarvitsisiko maailma sellaistakaan, mutta ainakaan se ei tarvitse uusia studioversioita vanhoista Dumari-biiseistä. Varsinkaan, kun tämä samainen Spuget-porukka levytti niitä jo viimevuotiselle nimikkolevylleen.

Tässä vaiheessa lienee syytä todeta peruslähtökohta: Nurmio on ainakin sormet ja varpaat käytettäessä varmasti tämän maan nerokkaimpia lauluntekijöitä koskaan. Hän on toiminut monensorttisten perinteiden ja avantgardististen virtausten risteyskohdissa yhtä hyvin 80-luvun alussa kuin vielä vaikkapa Kinaporin kalifaatti -levyllä vuonna 2005. Nurmio on ollut kameleontti ja visionääri ja tyyppi, joka on voinut vedota kansan syviin riveihin yhdellä levyllä vain sukeltaakseen sen pehmeän alavatsan poimuihin seuraavalla. Hänen tekemisensä eivät ole kuvattavissa helpoin päälausein.

Usein hän on silti syyllistynyt laiskaan ilmeisyyteenkin. Se on hänen taiteilijapersoonansa toinen puoli, kokonaisuutta ajatellen yhtä näkyvä kuin hänen neroutensakin. Tämä dikotomia on ollut havaittavissa ja Kohdusta hautaan -ajoista asti. Silloin halu tehdä jotain ennenkuulumatonta ja halu kosketella kaljabaarikansan herkäksi virittyneitä hermoja tiivistyivät usein samaan kappaleeseen, ennen kaikkea tietysti "Valo yössä" -ikivihreään.

Sittemmin Nurmio on sahannut kahden ääripään väliä: tuli koko suomirockin mullistaneita klassikkolevyjä (Maailmanpyörä palaa, Lasten mehuhetki), tuli mittatikku kädessä tehtyä huoltoasemien Suomen taustamusiikkia (Käytettyä rakkautta). Tuli huikeaa hallusinaatiomusiikkia (Hullu puutarhuri, Nurmion varmaankin paras levy) ja pian perään muodollisesti pätevää, mutta reunoiltaan irvistelevää käyttöviihdettä (Karaokekuningas).

2000-luvun alkuvuosina Tuomari oli todella hyvässä vedossa. Korkein oikeus -trion ainoa levy kiteytti hänen artistipersoonansa rujo saarnamies -puolen täydellisesti. Sitä seurasi tarkkaan vainuttu yhteistyö Alamaailman Vasaroiden kanssa ja viiden tähden arvoinen Kinaporin kalifaatti. Toisin kuin Hullun puutarhurin aikaan, kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita Nurmiosta, teki hän sitten kuinka outoa musiikkia tahansa.

Ja siitä se ongelma kai alkoikin kehkeytyä. Suomessa on vaikea menestyä marginaaliartistina, ellei ole Suomen virallinen marginaaliartisti. Ellei tee itsestään instituutiota. Mutta Nurmio oli jo instituutio. Kinaporin kalifaatin kaltaisen klassikon jälkeen itsetyytyväinen ja ihan helvetin tylsä Tangomanifesti-larppaus tylsine oheisdokumentteineen merkitsivät vain rapautumia sen rakennuksen ulkoseinissä. Melko hyvä Paratiisin puutarha herätti hetkellisiä toiveita, jotka tämä Spuget-projekti on taas tukahduttanut.

Tuomarin viimeisin inkarnaatio on siis mukamas-rosoista slangiviihdettä esittävä, mukamas-kaurismäkeläistä pelastusarmeija-soundia hyödyntävä harmiton hahmo. Ammattitaitoiset muusikot säestävät täsmällisen letkeästi fantasiatarinoita jostain kuvitteellisesta Maijasta, joka hakkaa sitä Kristuksen rumpua juoppojen vittuillessa taustalla.

No, Dumari ja Spuget on myynyt kultaa, se on siis Nurmion menestyneinen levy sitten Karaokekuninkaan, ja suoraan sanottuna luokattoman huono Dumari ja Spuget bailaa  menestynee sekin paljon paremmin kuin Tuomarin aiemmat turhanaikaiset itsensäkierrätykset. Toivottavasti Nurmio saa näistä levyistä pientä kompensaatiota jostain Hullusta puutarhurista, jota pitäisi juhlia suuressa maailmassakin kuolemattomana klassikkona, mutta jota ei edes Suomessa ole hankkinut juuri kukaan.

Monien muiden saavutustensa ohella Tuomari on aikanaan kirjoittanut myös parhaan suomalaisen iskelmätähden myyttiä purkavan kappaleen "Siihen loppui satumaa". Sellaisen tekstin on voinut tehdä vain tyyppi, joka tuntee iskelmämaailmansa läpikotaisin ja tietää, miten vaikeaa siinä maailmassa on selvitä. Sivustahuutelijan osaksi jää nihkeillä helpoista ratkaisuista ja toivoa parempaa.

Joose Keskitalo ja muutoksen vaatimus

Joose Keskitalo on maininnut Ylösnousemuksen perustuvan hänen saamalleen näylle, jossa Forssan Tammelassa sijaitsevasta järvestä alkava tulva hukuttaa alleen koko maailman.

Raamatullista ja apokalyptista – mikä tässä siis on uutta, voisi joku kysyä.

Ensinnäkin musiikillinen ilmiasu, kuten useimmat levystä kirjoittaneet ovat jo huomauttaneet. Kolmannen Maailmanpalon korvauduttua ääriminimalistisella triolla on Keskitalon musiikki keventynyt selvästi. Edellisen taustayhtyeen jumittava soitanto oli aika lailla tarkkaan sienipäisen trippailun ja mullanmakuisen bluesin puolivälissä. Nyt akustinen kitara ja lakoninen piano kuljettavat yksinkertaisia, tiiviitä kappaleita. Huuliharppu soi klassiseen Dylan-tyyliin. Vaikka soitosta on riisuttu kaikki liha, ei se kuulosta romuluiselta vaan sinitaivaalle katoavalta kauniilta usvahattaralta, kaikkea muuta kuin ruumiilliselta.

Olennaista Ylösnousemuksessa taitaa olla juuri kevyt lähestymistapa aiheisiin, jotka sinänsä ovat aivan yhtä suuria kuin Keskitalolla ennenkin. Kolmannen Maailmanpalon käsittelyssä maailmanloppulaulut kuulostivat suorastaan pelottavilta. Tämän levyn parissa taas ei tulisi ensimmäisenä mieleen ahdistua. Juuri rennon vapautunut ote tuhotulvasta kertovaan teemalevyyn tuntuu avainasialta.

Seuraava olennainen sana on uni, jonka olisi kyllä voinut mainita heti kärkeenkin. Mikä sitten on näyn ja unen välinen ero? Tässä tapauksessa ei ilmeisesti juuri mikään. Ylösnousemus tuntuu koostuvan pitkälti erilaisten, mutta samaan tähtäävien unien fragmenteista. Niiden asiasisältö on visionäärinen raamatullisessa mielessä, ne kertovat siis uskonnollisilla merkityksillä latautunutta tarinaa. Mutta niiden muotokieli on unen, pintatasolla ne ovat siis mielivaltaisia, absurdeja ja pieniin yksityiskohtiin takertuvia.

Yleensähän unenomaisesta musiikista puhuttaessa tarkoitetaan jotakin abstraktia ja eteeristä. Kuten sanottua, Ylösnousemus lähestyykin sellaista nimenomaan musiikin tasolla, mutta sen tekstit takertuvat nimenomaan konkreettisiin, joskin mielettömiin kuviin. Unethan eivät ole abstrakteja, vaikka nukkuminen unia näkemättä on varmaankin ihmisen abstraktein olotila. Ylösnousemuksen on helppo uskoa innoittuneen aidoista unista, sillä monia sen kuvia ei tuntuisi mahdolliselta keksiä keksimällä. Esimerkiksi “Kerrostalonäky” ja “Näky keittiössä” ovat sellaista kerrontaa, jota en ole popmusiikissa koskaan ennen tavannut.

Keskitalo on ymmärtänyt senkin, että pelkästään unifragmenteista koostuva levy jäisi hajanaiseksi: temaattinen kehikko tarvitsee joitakin kirjoittamalla kirjoitettuja kappaleita tullakseen kunnolla esiin. Tällaisia ovat ennen kaikkea avausraita “Ah ja voi jo kauhistu” ja loppupuolella kuultava “Muuttopäivä”. Ensin mainitun tärkeyttä alleviivaa sekin, että laajennettu versio sen tekstistä on painettu levyn takakanteen (kappaleiden varsinaisia sanoituksia kansista ei löydy, esillepano on muutenkin yhtä minimalistinen kuin musiikkikin). “Ah ja voi jo kauhistu” on tavallaan Ylösnousemuksen johdanto, mutta sisältää samalla jo koko tarinan: myöhemmät kappaleet vain johdattavat syvemmälle albumin maailmaan ja tarjoavat uusia näkökulmia.

Keskitalo tekee tässä selväksi olevansa vain välittäjä, joka kertoo kuulijalle sen, mikä hänelle on kerrottu. Tekstissä kertoja kohtaa järvenrannassa lapsen, joka kirjoittaa nimiä ylös kirjoituskoneella. Kertoja kysyy, koska leikitään piilosta; lapsi vastaa ensin, ettei vielä ole sen aika, mutta tuulet yltyvät, vesi nousee ja lopulta järveltä lähestyy suuri aalto, jonka kertoja tietää hukuttavan kaiken alleen. Silloin on aika leikkiä piilosta, mutta vain hetken ajan, “ylösnousemukseen noustaksemme”.

Vaikka ylösnousemus on pohjaansa myöten kristillinen käsite, ja tuhotulvallekin löytyy raamatullinen esikuva ainakin Nooan tarinasta (joka on kaiketi eräänlainen esi-apokalypsi, maailmanlopun harjoitustyö), voi tätä peruskuvaa tulkita myös kristillisestä lähtökohdasta irrallaan. Oikeastaan Keskitalo tarjoaa itse tätä mahdollisuutta takakansitekstissä, jossa lukee mm. näin:

Olemme tehneet kaikista ajoista samanlaisen, ja saavuttuamme maailmanajan viimeisimpään hetkeen rakensimme aikakoneita joilla matkustimme ajassa taaksepäin. Asutimme kaikki ajat kerrostalolähiöillä ja jokaiseen lähiöön rakensimme Prisman ja ABC:n.

Tässä puhutaan nähtävästi ihmiskunnan pyrkimyksestä tuhota ja tappaa mysteeri maailmasta. Taustalla voi halutessaan nähdä valistuslähtöisen järkiajattelun kritiikkiä, tai sitten voi tarttua noihin Prismaan ja ABC:hen ja katsoa, että kyse on kestämättömän, kulutuskeskeisen elämäntavan arvostelusta. Jälkimmäinen tulkinta vaikuttaa minusta oikeammalta, ja puhe kaikkiin aiempiinkin aikoihin laajenevasta banaalin latteuden voittokulusta voi liittyä vaikkapa siihen, että ylikuormittamalla maapallon kohtalokkaasti vain parissasadassa vuodessa on ihminen tavallaan tehnyt kaikki aiemmatkin aikakaudet tyhjiksi.

Sanoma on moralistinen, ja tietysti se on myös kristillinen, kun Keskitalolla yleensäkin uskonnollisuus tuntuisi sisältävän myös moraalisen velvoitteen sen sijaan, että kyse olisi vain sokean uskon varaan heittäytymisestä. Tämän takia kai hänen artistipersoonansa koetaankin niin usein “vanhatestamentilliseksi”.

Mutta jos Vanha testamentti edustaa kristinuskon julkisivun konservatiivisinta ja luutuneinta laitaa, on Keskitalon agenda varsinkin tällä levyllä nimenomaan muutoksen väistämättömyyden alleviivaaminen. Tuo muutos on pohjimmiltaan apokalyptinen, eli heijastelee Vanhan testamentin sijaan Raamatun konkreettista toista ääripäätä, Ilmestyskirjaa. Mutta muutos saa Ylösnousemuksella monia ilmenemismuotoja, ja esimerkiksi mainitussa “Muuttopäivässä” surrealistinen tarina lintuja huvikseen tappaneesta ja sitten lintuhäkkiin sulkeutuneesta tytöstä ei kytkeydy suoraan avausraidan hahmottelemaan perustarinaan. Ihmisen moraalista muutosta ja kehittymistä ja tiettyä eettisen ehdottomuuden vaatimusta se ehkä käsittelee.

Se on muuten tekstinä erinomainen esimerkki Keskitalon yhä tiukemmasta ja lakonisemmasta ilmaisusta, johon hän on itsekin maininnut hakeneensa vaikutteita 50-luvun suomalaisesta modernismista (siinä missä kokee aiemmin ammentaneensa vanhemmasta mitallisesta lyriikasta, kuten Leinosta). Minimalismi on tässäkin mielessä Ylösnousemuksen hallitseva ilmaisullinen moodi.

Keskitalo on tiivistänyt kaikkea, yrittänyt sanoa vain sen, mikä on merkityksellistä. Tuloksena on

- ehkei niinkään paradoksaalisesti – hänen toistaiseksi monikerroksisin ja haastavin levynsä. Unien koomisetkin yksityiskohdat ja helposti omaksuttavat folkpop-sovitukset muodostavat tarvittavan tarttumapinnan. Kannattaa kuitenkin mennä syvemmälle aaltoihin.

"Ah ja voi jo kauhistu" -video:

 http://www.youtube.com/watch?v=9SZO_eih-7E