Päätän tässä yhteydessä luokitella Paul Oxley's Unitin kotimaiseksi musiikiksi, vaikka laulaja ja kaikkien tämän levyn kappaleiden tekijä Paul Oxley onkin britti. 3/5 bändistä oli suomalaisia, ja se operoi Suomessa ja saavutti menestystä nimenomaan täällä. Nähdäkseni se on vielä astetta enemmän suomalainen ilmiö kuin jokin The Renegades.
Ja sitä menestystähän Paul Oxley's Unitille tuli, hetkellisesti. Tämä esikoisalbumi oli peräti 17 viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä, listalla yhteensä 39 viikkoa, ja on myynyt platinaa. Voi sanoa, että lyhyen hetken ajan POU oli Suomen suosituin bändi. Jos tätä hetkeä koettaisi määritellä rajapyykkiensä kautta, niin sitä ennen oli vuosi 1980, Moottoritie on kuuma, Hassisen Kone, punkin ja uuden aallon täyteen mittaansa kehittynyt kaupallinen potentiaali. Sen jälkeen tulivat Yö ja Dingo ja Eppujen, Popedan ja Juicen koko kansan suomirock.
Living In The Western Worldin isoja listahittejä olivat nimibiisi ja varsinkin Spanish Bars, joka on myös levyn avausraita. Lisäksi muistetaan balladi Terry's Inside, vaikkei se listoille noussutkaan. Näiden kappaleiden suosiota aikanaan ja sittemmin voi koettaa mittailla erilaisilla tavoilla. Nimibiisi menestyi singlelistalla, Spanish Bars sen ohella myös jukeboksisoitossa. Terry's Inside oli 90-luvun alussa yläasteen musiikinkirjassani. (Tällaisia olevinaan koskettavalla ja "tärkeällä" tekstillä varustettuja popbiisejähän niihin siihen aikaan laitettiin.)
Spotify-soittojen tarkastelu paljastaa selvän hierarkian. Lähes 400 000 soiton Spanish Bars voitanee noilla lukemilla luokitella kohtalaisen hyvin asemansa säilyttäneeksi pikkuklassikoksi. Terry's Inside yltää täpärästi sataan tuhanteen, ero näiden välillä yllättävän suuri. Nimibiisi jää aika karusti noin 30 tuhanteen, albumiraitojen lukemat sitten sitäkin pienempiä. Albumiklassikko Living In The Western World ei ole.
Tässä tapauksessa kansan tuomio vaikuttaa sikäli suunnilleen oikealta, että Spanish Bars on kyllä levyn kovin biisi. Se on itse asiassa ihan todella hyvä biisi, joka on toki alusta loppuun omaa aikaansa, mutta ei sellaisella tavalla, joka saisi irvistelemään nykyäänkään. Biisin ilmeiset esikuvat ovat Martha + Muffinsin Echo Beachin tapaisia uuden aallon juustoisemman laidan teoksia, joissa ajanhengen vaatima suorasukaisuus ja nopea tempo on silattu syntikoilla, melankolialla ja äärimmäisen tarttuvilla kertosäkeillä niin, että loppuvaikutelma on jo aikanaan ollut ylisukupolvinen. Spanish Barsin tietyissä rytmijutuissa kuuluu jopa progemaisuutta, ja melodioissa taas, huvittavaa kyllä, iskelmää. Silti tämä on kappale, jota kukaan tuon aikakauden suomalainen biisintekijä tuskin olisi osannut tehdä tai tullut edes ajatelleeksi tehdä. Vertailun vuoksi voi kuunnella samana vuonna ilmestyneen Mistakesin Pidä huolta -biisin, joka sijoittunee väljästi samaan genreen. Kappaleiden välillä on valtava luontevuusero, siltikin vaikka olisi mahdollista kuulla Mistakesin teos ymmärtämättä sen tuskastuttavaa tekstiä.
On Oxleyllä muutama muukin valttikortti. "Kohtalokas" Cathy's Story (Passion) on vielä paremmin etukenossa viiteympäristöönsä nähden kuin muu levy. Biisi kuulostaa Miami Vicelta ja Duran Duranilta ja siinä on aitoja urheiluleffasyntikoita. Koko tämä viitekehys oli kansainvälisestikin vasta oraallaan, joten tässä ollaan kanavoitu ilmavirtauksia kunnioitettavan skarpisti. Kappale ei ollut minulle etukäteen tuttu, ja jos se olisi soitettu minulle sokkotestissä, olisin ilman muuta hyväksynyt sen Rio-aikakauden Duranin b-puoleksi. (Tämän on siis tarkoitus olla vilpitön kehu.) Another Heartbreak ja The Judge & The Jury ovat levyn hyvää peruskamaa, tiivistä, melodista ja vähän melankolista kitarasyntikkapoppia. Tällaisten kohdalla tulee ilmeisimpänä vertauskohtana mieleen The Cars -yhtye, jota Oxleyn jengi onkin varmasti kuunnellut huolella. Toki Blondieta, Costelloa ja näitäkin.
Muista hiteistä Terry's Inside tukehtuu oman paatoksensa alle, eikä herätä mitään tunnereaktioita. Liiankin ilmeinen kuulijatäky, ja ehkä myös viite Boomtown Ratsin niin ikään vähän vaikeaan, mutta sävellyksenä paljon parempaan I Don't Like Mondaysiin. Nimibiisi on ihan tarttuva nykytys, muttei eroa edukseen levyn perustasosta, ja soundit ovat synteettisine kitaranvingutuksineen tällä kertaa vähän hermoillekäypiä.
Kokonaisuutena voinee todeta, että Living In The Western Worldin ongelma tänä päivänä on sen liiankin vaivaton solahtaminen sellaiseen hyvin taajaan viljeltyyn musiikilliseen lokeroon, josta löytyy kasapäin vielä parempaakin musiikkia. Tässä tapauksessa yhtyeen luontainen kansainvälisyys toimii sitä vastaan, miltä ongelmalta suomenkieliset ja suomalaisessa viitekehyksessä operoivat rockbändit aina säästyvät. Ongelma ei kuitenkaan koske levyn parhaita biisejä: en keksi, miksei Spanish Bars olisi voinut olla valtava kansainvälinen hitti, ja jos Cathy's Storyn kaltaisten biisien kohdalla alkaa tarkkaan katsella vuosilukuja, huomaa kappaleen ilmestyneen ennen useimpia niitä, joiden pastissiksi sen voisi vaistonvaraisesti luokitella. Paljon palkitsevampi kuuntelukokemus kuin useimmat levyt tässä sarjassa.
77/100
Albumi Spotifyssa
Spanish Bars Youtubessa
keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
maanantai 5. maaliskuuta 2018
Alamaisema: Neon 2: Polku (1992)
Jouluna 1992 olisin halunnut Neon 2 -duon Polku-menestysalbumin lahjaksi. Mutta minulla oli muitakin, fantasiakirjallisuuteen ja roolipeleihin liittyviä toiveita, jotka vanhempani varmaankin aivan oikein arvioivat tärkeämmiksi. Niinpä perheen musiikillisiin lahjoihin varatut resurssit panostettiin siihen, että pikkuveljeni sai haluamansa Bon Jovin Keep The Faith -kasetin. Varsin pian sain huomata olevani tyytyväinen tapausten kulkuun, sillä Keep The Faith oli minustakin hyvä levy, kun taas koko Neon 2 alkoi muutamassa kuukaudessa kuulostaa paskalta.
Sen jälkeen en ole heidän musiikkiinsa pahemmin palannutkaan. Tottakai varsinkin debyyttilevyn kolmea valtavaa hittiä on vuosien varrella saanut kuulla siellä täällä niin säännöllisesti, ettei niiden unohtumisesta ole ollut pelkoa. Koko albumin kuuntelen ensimmäistä kertaa nyt, yli 25 vuotta sen jälkeen, kun olin lähellä päätyä sen omistajaksi. (Jotain nopeasti hiipuneesta Neon 2 -suhteestani kertoo sekin, etten koskaan lainannut levyä edes kirjastosta, vaikka juuri noihin aikoihin aloin löytää sen musiikkivalikoiman oikein rysähdyksellä.)
Hieman samoin kävi koko kansakunnankin Neon 2 -suhteelle. Kuten sanottua, Polku oli suurmenestys: se ylitti tuolloisen 100 000 kpl tuplaplatinarajan. Kolmen kaikkia listaulottuvuuksia hallinneen jättihitin lisäksi siltä irtosi kaksi pienempää. Mutta vain vuoden kuluttua julkaistu Rivien välistä sai jo tyytyä listan nelossijaan ja nopeaan hiipumiseen, ja vaikka duolla riitti radiokannatusta vielä parin levyn ajan, merkittävä levymyynti loppui siihen. Pian loppui yhteinen urakin, eivätkä Jussi Rainio ja Rami Alanko ole sittemmin saavuttaneet yhdessä tai erikseen mitään kovinkaan suurta.
Mutta debyyttilevyn hitit muistetaan. Kemiaa yltää Spotifyssa jopa täpärästi yli miljoonan kuuntelun, Polku ja Tässä talossakin 400 000 molemmin puolin. Varsinkin levyn loppupuolen kappaleiden hädin tuskin viisinumeroiset lukemat kertovat kuitenkin Neon 2 -jälkimaineen pelkistymisestä muutamaan klassikkoon. Albumiklassikkona on tuskin kukaan koskaan Polkua pitänyt. Ihanteellista materiaalia tähän sarjaan siis.
Siinä mielessä kyllä vähemmän ihanteellista, että vähiin jäävät levyn tarjoamat yllätykset, positiiviset tai negatiiviset. Se kuulostaa hyvin pitkälti siltä kuin uumoilin tai tuttujen biisien osalta muistelin. Pieni yllätys on tulla heti alkuun, kun nimibiisin introssa on havaittavissa kevyttä "baleaarista" komppia - kuinka ollakaan, olihan tuo skene vuonna 1992 juuri sopivasti kuivahtanut kelvatakseen turkulaisen iskelmäpopin referenssiksi. Mutta aika vähiin se baleaarisuus jää, kun Rainio pääsee kertosäkeessä kunnolla integroitumaan miehen tunnetuskaan. Tämä jälkikasarimaisen puleeratun pop-paatoksen ylivalta leimaa sitten koko levyä, jonka lähes jokainen biisi tuntuu balladilta, vaikka oikeastaan aika iso osa niistä on lähinnä keskitempoisia.
Se, että levyn käännösbiisiksi on valittu Elton Johnin hinkuballadiosaston prototyyppi Sorry Seems To Be The Hardest Word kertoo paljon musiikillisesta linjasta. Hiteistä Tässä talossa on aika suoraan tätä jatkumoa. Lopulta Polkukin putoaa samaan kategoriaan. Kemiaa on vähän vaikeammin luokiteltava tapaus, ja sen erityisen suuri striimaussuosio antaa lisäaihetta pohdinnalle. Tässä biisissä ei nyyhkytellä, vaan piehtaroidaan imelässä maailmassa, joka on kohtalaisen vieras suomalaiselle rakkauslauluperinteelle. Toki biisissä puhutaan teoreettisesta täydellisestä rakkaudesta, se on ikään kuin kirjoitettu ehtolausein. Tällaiset biisit ovat harvinaisia varsinkin miesten laulamina, ja etenkin suomalaisessa kulttuurissa mies ja ihmissuhde -yhteenlasku tuottaa yleensä jätetyksi tulemisen tilanteen, tai ainakin tilanteen, jossa tätä pelätään. Kemiaa on tässä mielessä vastavirtaa, mikä voi olla yksi selitys biisin muistettavuuteen. Toinen on lyriikan meemiytyvyys, näin anakronistisesti sanottuna - "mannapuuroa ja mansikkaa" -tyyppinen karkkipäiväromantiikkaa tihkuva alkusointu jää helposti elämään vihattuna ja rakastettuna (ja usein samojen ihmisten toimesta).
Jotenkin latistavaa kyllä on ajatella, että täydellinen rakkaus olisi metaforapareiksi miellettynä juuri mannapuuroa ja mansikkaa, siis vain kivoja, makeita ja suloisia asioita. Ristiriitaisempi vastinpari olisi dynaamisempi ja vastaisi paremmin todellisuutta. Itse en myöskään ole koskaan pitänyt mannapuurosta, edes lapsena. Tämä kohta ärsytti jo silloin pentuna, ja sanotaan nyt näin, etten vieläkään viitsisi Kemiaa kovin montaa kertaa kuunnella, vaikka tarttuva kappale onkin hittikolmikon paras sävellys.
Yksi selvä positiivinen yllätys Polulta löytyy. Pikkuhitti Supernova oli hämärästi tuttu tuonaikaisesta radiosoitosta, mutta enpä osannut silloin rekisteröidä, että tässä tavoitellaan näinkin onnistuneesti tuollaista alkuysärin stadionelektro-anthemia, jonka vertailukohdat on haettava jonkun The Farmin, Jesus Jonesin tai (kaikkein todennäköisimmin) Achtung Baby!n aikaisen U2:n suunnalta. Biisin mahtipontinen tähteydentavoittelutekstikin on jotain vähän muuta kuin suurinta osaa levystä leimaavat ihmissuhdetutkielmat. Kova biisi!
Ja kyllä kai räjähtäen tuhoutuva massiivinen tähti oli lopulta aika osuva enne Neon 2:n uralle, vaikkei tällainen astronominen retoriikka oikein soinnukaan yhteen lama-ajan perustunnelman kanssa. Jotain vastaavaa olisi ehkä kannattanut yrittää 90-luvun korskealla loppupuolella, mutta silloin Rainiosta ja Alangosta ei enää ollut rikkomaan kaavaa (tai heidän näkemyksensä siitä, millaista musiikkia he edustavat, oli päässyt ei-toivottavalla tavalla sementoitumaan).
Sanotaan Polusta nyt vielä yleisellä tasolla, että sävellysten taso vaihtelee tylsästä varsin hyvään, tekstit ovat enimmäkseen hieman kömpelöä peruskamaa, joskin yksittäisiä oivalluksia ja nolouden hetkiä löytyy, jälkimmäisiä kai enemmän. Sovituksista kaikki olennainen tuli varmaan jo sanottua; sen voisi vielä lisätä, että mitä "tunteellisemmin" Rainio laulaa, sen raskaammaksi hänen hehkuttelunsa käy. Levy päättyy Viimeinen laulu -nimiseen biisiin - montakohan niitäkin on tehty? Pelkän akustisen kitaran säestämä kappale on erityisen tuskaisa esimerkki Rainion vokaalimaneereista. Supernovan uudelleen löytämisen ansiosta levyn kuuntelusta jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis.
55/100
Supernova Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Sen jälkeen en ole heidän musiikkiinsa pahemmin palannutkaan. Tottakai varsinkin debyyttilevyn kolmea valtavaa hittiä on vuosien varrella saanut kuulla siellä täällä niin säännöllisesti, ettei niiden unohtumisesta ole ollut pelkoa. Koko albumin kuuntelen ensimmäistä kertaa nyt, yli 25 vuotta sen jälkeen, kun olin lähellä päätyä sen omistajaksi. (Jotain nopeasti hiipuneesta Neon 2 -suhteestani kertoo sekin, etten koskaan lainannut levyä edes kirjastosta, vaikka juuri noihin aikoihin aloin löytää sen musiikkivalikoiman oikein rysähdyksellä.)
Hieman samoin kävi koko kansakunnankin Neon 2 -suhteelle. Kuten sanottua, Polku oli suurmenestys: se ylitti tuolloisen 100 000 kpl tuplaplatinarajan. Kolmen kaikkia listaulottuvuuksia hallinneen jättihitin lisäksi siltä irtosi kaksi pienempää. Mutta vain vuoden kuluttua julkaistu Rivien välistä sai jo tyytyä listan nelossijaan ja nopeaan hiipumiseen, ja vaikka duolla riitti radiokannatusta vielä parin levyn ajan, merkittävä levymyynti loppui siihen. Pian loppui yhteinen urakin, eivätkä Jussi Rainio ja Rami Alanko ole sittemmin saavuttaneet yhdessä tai erikseen mitään kovinkaan suurta.
Mutta debyyttilevyn hitit muistetaan. Kemiaa yltää Spotifyssa jopa täpärästi yli miljoonan kuuntelun, Polku ja Tässä talossakin 400 000 molemmin puolin. Varsinkin levyn loppupuolen kappaleiden hädin tuskin viisinumeroiset lukemat kertovat kuitenkin Neon 2 -jälkimaineen pelkistymisestä muutamaan klassikkoon. Albumiklassikkona on tuskin kukaan koskaan Polkua pitänyt. Ihanteellista materiaalia tähän sarjaan siis.
Siinä mielessä kyllä vähemmän ihanteellista, että vähiin jäävät levyn tarjoamat yllätykset, positiiviset tai negatiiviset. Se kuulostaa hyvin pitkälti siltä kuin uumoilin tai tuttujen biisien osalta muistelin. Pieni yllätys on tulla heti alkuun, kun nimibiisin introssa on havaittavissa kevyttä "baleaarista" komppia - kuinka ollakaan, olihan tuo skene vuonna 1992 juuri sopivasti kuivahtanut kelvatakseen turkulaisen iskelmäpopin referenssiksi. Mutta aika vähiin se baleaarisuus jää, kun Rainio pääsee kertosäkeessä kunnolla integroitumaan miehen tunnetuskaan. Tämä jälkikasarimaisen puleeratun pop-paatoksen ylivalta leimaa sitten koko levyä, jonka lähes jokainen biisi tuntuu balladilta, vaikka oikeastaan aika iso osa niistä on lähinnä keskitempoisia.
Se, että levyn käännösbiisiksi on valittu Elton Johnin hinkuballadiosaston prototyyppi Sorry Seems To Be The Hardest Word kertoo paljon musiikillisesta linjasta. Hiteistä Tässä talossa on aika suoraan tätä jatkumoa. Lopulta Polkukin putoaa samaan kategoriaan. Kemiaa on vähän vaikeammin luokiteltava tapaus, ja sen erityisen suuri striimaussuosio antaa lisäaihetta pohdinnalle. Tässä biisissä ei nyyhkytellä, vaan piehtaroidaan imelässä maailmassa, joka on kohtalaisen vieras suomalaiselle rakkauslauluperinteelle. Toki biisissä puhutaan teoreettisesta täydellisestä rakkaudesta, se on ikään kuin kirjoitettu ehtolausein. Tällaiset biisit ovat harvinaisia varsinkin miesten laulamina, ja etenkin suomalaisessa kulttuurissa mies ja ihmissuhde -yhteenlasku tuottaa yleensä jätetyksi tulemisen tilanteen, tai ainakin tilanteen, jossa tätä pelätään. Kemiaa on tässä mielessä vastavirtaa, mikä voi olla yksi selitys biisin muistettavuuteen. Toinen on lyriikan meemiytyvyys, näin anakronistisesti sanottuna - "mannapuuroa ja mansikkaa" -tyyppinen karkkipäiväromantiikkaa tihkuva alkusointu jää helposti elämään vihattuna ja rakastettuna (ja usein samojen ihmisten toimesta).
Jotenkin latistavaa kyllä on ajatella, että täydellinen rakkaus olisi metaforapareiksi miellettynä juuri mannapuuroa ja mansikkaa, siis vain kivoja, makeita ja suloisia asioita. Ristiriitaisempi vastinpari olisi dynaamisempi ja vastaisi paremmin todellisuutta. Itse en myöskään ole koskaan pitänyt mannapuurosta, edes lapsena. Tämä kohta ärsytti jo silloin pentuna, ja sanotaan nyt näin, etten vieläkään viitsisi Kemiaa kovin montaa kertaa kuunnella, vaikka tarttuva kappale onkin hittikolmikon paras sävellys.
Yksi selvä positiivinen yllätys Polulta löytyy. Pikkuhitti Supernova oli hämärästi tuttu tuonaikaisesta radiosoitosta, mutta enpä osannut silloin rekisteröidä, että tässä tavoitellaan näinkin onnistuneesti tuollaista alkuysärin stadionelektro-anthemia, jonka vertailukohdat on haettava jonkun The Farmin, Jesus Jonesin tai (kaikkein todennäköisimmin) Achtung Baby!n aikaisen U2:n suunnalta. Biisin mahtipontinen tähteydentavoittelutekstikin on jotain vähän muuta kuin suurinta osaa levystä leimaavat ihmissuhdetutkielmat. Kova biisi!
Ja kyllä kai räjähtäen tuhoutuva massiivinen tähti oli lopulta aika osuva enne Neon 2:n uralle, vaikkei tällainen astronominen retoriikka oikein soinnukaan yhteen lama-ajan perustunnelman kanssa. Jotain vastaavaa olisi ehkä kannattanut yrittää 90-luvun korskealla loppupuolella, mutta silloin Rainiosta ja Alangosta ei enää ollut rikkomaan kaavaa (tai heidän näkemyksensä siitä, millaista musiikkia he edustavat, oli päässyt ei-toivottavalla tavalla sementoitumaan).
Sanotaan Polusta nyt vielä yleisellä tasolla, että sävellysten taso vaihtelee tylsästä varsin hyvään, tekstit ovat enimmäkseen hieman kömpelöä peruskamaa, joskin yksittäisiä oivalluksia ja nolouden hetkiä löytyy, jälkimmäisiä kai enemmän. Sovituksista kaikki olennainen tuli varmaan jo sanottua; sen voisi vielä lisätä, että mitä "tunteellisemmin" Rainio laulaa, sen raskaammaksi hänen hehkuttelunsa käy. Levy päättyy Viimeinen laulu -nimiseen biisiin - montakohan niitäkin on tehty? Pelkän akustisen kitaran säestämä kappale on erityisen tuskaisa esimerkki Rainion vokaalimaneereista. Supernovan uudelleen löytämisen ansiosta levyn kuuntelusta jäi kuitenkin ihan positiivinen fiilis.
55/100
Supernova Youtubessa
Albumi Spotifyssa
keskiviikko 28. helmikuuta 2018
Alamaisema: Negative: Sweet And Deceitful (2004)
Eiköhän Negative täytä tämän blogisarjan peruskriteerit, sillä vaikka yhtyeen "loiston" päivistä ei niin kauaa olekaan, tuntuvat ajat muuttuneen sen jälkeen melkoisesti ja tehneen tällaisesta musiikista menneisyydeltä tuoksahtavaa. Sen aisti myös soolouralle hypännyt Jonne Aaron, mutta nyt kun soolosuosiokin tuntuu olevan laskusuhdanteessa, ei tämä Negativen musiikkia ainakaan ajankohtaisemmaksi tee. Ehkä bändillä on vielä jossain uskollisia faneja, jotka pitävät lippua korkealla ja kuuntelevat näitä levyjä, mutta itse en ole kuullut Negativen musiikkia missään vuosiin. Kuitenkin bändi oli aikanaan hyvin suosittu: kakkoslevy Sweet And Deceitful oli ensimmäinen kahdesta listaykkösestä ja vietti listalla 22 viikkoa. Peräti viisi singleä ylsi oman listansa ykkösiksi tai kakkosiksi, joskin noihin aikoihin tämä oli toki ison perusfanikunnan omaavalle rockyhtyeelle mahdollisempaa kuin koskaan ennen tai jälkeen.
Itse suhtauduin Negativeen aikanaan varsin nihkeästi, enkä ole näkemyksiäni joutunut tarkistamaan, no, tietty siksikään, kun en tosiaan ole musiikkiin missään törmännyt. Semmoinen hatara aavistus minulla on, että Jonne Aaronin soolotekemisiin verrattuna tämä voisi kuitenkin olla ihan siedettävää musiikkia. Levy soimaan siis - ensimmäinen kerta, kun kuuntelen yhtyeen albumin kokonaan. Spotifysta löytyvä versio lienee jokin kansainvälinen uusintapainos, ja sille on ympätty myös debyyttilevyn iso hitti Moment Of Our Love, varmastikin bändin tunnetuin kappale.
Levyn kovimmat ässät onkin isketty heti intron perään, kun ensin kuullaan tämän levyn kärkisingle, erikoisesti nimetty Frozen To Lose It All, ja sitten tuo yllämainittu. Englannin nyanssien tavoittaminen ei ole Jonne Aaronin tärkeimpiä vahvuuksia: jo aikanaan naureskelimme kavereiden kanssa Moment Of Our Loven kertosäkeen painotukselle: I've been waiting for this moment of our love / WITH YOU. Ei siis esimerkiksi naapurin koiran kanssa, vaan juuri sinun. Hyvä tietää.
Aaronin poikamaisen käheä laulusoundi ei myöskään viehätä - liikaa sukua Rasmuksen Laurille, jonka vokaalit ovat aina myös ottaneet vähän vaikeasti - eikä se englannin lausuminenkaan ihan A1-tasoa ole. Mutta toki tällaiset puutteet voisi paikata riittävän hyvillä biiseillä. Kyllä Negativen tyypeillä kohtalainen melodisen hardrockin säveltämisen taito onkin, vaikka ym. hittibiiseillä se nujertuu yleisen pliisuuden alle. Sitä vastoin (jälleen aika eksentrisesti otsikoitu) Locked In The Dark Side on retrosyntikoineen ja uhkeine kitarasooloineen aika hyvää kasaripaatosta, ihan yllättävänkin hyvää. Tämmöisessäkin kappaleessa Aaronin laulullisen kapasiteetin rajat vain tulevat turhan äkkiä vastaan.
Kuinka paljon Negativen yhteydessä pitää puhua HIM:istä? Ei loputtomiin, mutta varmasti ainakin ohimennen. Melodioissa on yhtäläisyyksiä, miksei yleissoundissakin. Negativelta toki puuttuu silmää iskevä näennäisessä synkkyydessä rypeminen, ja Jonne Aaron kuulostaa vain poikamaisen tunteelliselta. Tässä voi halutessaan aistia aika tyypillisen kulttuuri-ilmiön, jossa jokin tietty ison jäljen jättävä idea lähes automaattisesti monistuu ja monistuessaan liudentuu. Taustalla voi olla levy-yhtiöiden tai muusikoidenkin opportunismia, mutta ilmiö ei tyhjene pelkästään näihin selityksiin. Iso musiikillinen idea voi ikään kuin tarjota valmiit puitteet perässä tuleville, vielä omaa näkemystään hapuileville tekijöille, varsinkin kun nämä ovat usein kovin nuoria.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Neil Youngin My My Hey Heyhin ei olisi varmaankaan kannattanut koskea, mutta onko sillä lopulta väliä sen enempää Negativen kuin Younginkaan faneille. Jokuhan on varmasti tämän perusteella löytänyt alkuperäisenkin. Coverin jälkeen kuultava voimaballadi Neverending Parade merkitsee sitä tarkkaa pistettä, jossa Sweet And Deceitfulin kuuntelu alkaa uuvuttaa. Tämä ei tarkoita, että biisi olisi erityisen heikko, vaikka ylipitkä ja tylsä se kyllä on, eikä kitarasooloilukaan nyt maita.
Levyn loppupuoli tarjoileekin enimmäkseen samaa - sävellysten tasokin on tyypillisen tapaan täällä heikompi samalla, kun alkaa olla aktiivisesti vaikeaa olla kiinnostunut enää mistään. Huomion kiinnittää lähinnä balladinyyhkyilyn huipentava About My Sorrow, jonka paatoksesta voi jo aistia ennusmerkkejä Jonne Aaronin itkuisesta soolotuotannosta. Ei levy tolkuttoman ylipitkä ole, 52 minuuttia tänä versiona, mutta vähän siltä se tuntuu.
Ei mitenkään viihdyttävän huonoa musiikkia, vähän turhan keskinkertaista, turvallista ja innotonta vain.
48/100
Locked In The Dark Side Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Itse suhtauduin Negativeen aikanaan varsin nihkeästi, enkä ole näkemyksiäni joutunut tarkistamaan, no, tietty siksikään, kun en tosiaan ole musiikkiin missään törmännyt. Semmoinen hatara aavistus minulla on, että Jonne Aaronin soolotekemisiin verrattuna tämä voisi kuitenkin olla ihan siedettävää musiikkia. Levy soimaan siis - ensimmäinen kerta, kun kuuntelen yhtyeen albumin kokonaan. Spotifysta löytyvä versio lienee jokin kansainvälinen uusintapainos, ja sille on ympätty myös debyyttilevyn iso hitti Moment Of Our Love, varmastikin bändin tunnetuin kappale.
Levyn kovimmat ässät onkin isketty heti intron perään, kun ensin kuullaan tämän levyn kärkisingle, erikoisesti nimetty Frozen To Lose It All, ja sitten tuo yllämainittu. Englannin nyanssien tavoittaminen ei ole Jonne Aaronin tärkeimpiä vahvuuksia: jo aikanaan naureskelimme kavereiden kanssa Moment Of Our Loven kertosäkeen painotukselle: I've been waiting for this moment of our love / WITH YOU. Ei siis esimerkiksi naapurin koiran kanssa, vaan juuri sinun. Hyvä tietää.
Aaronin poikamaisen käheä laulusoundi ei myöskään viehätä - liikaa sukua Rasmuksen Laurille, jonka vokaalit ovat aina myös ottaneet vähän vaikeasti - eikä se englannin lausuminenkaan ihan A1-tasoa ole. Mutta toki tällaiset puutteet voisi paikata riittävän hyvillä biiseillä. Kyllä Negativen tyypeillä kohtalainen melodisen hardrockin säveltämisen taito onkin, vaikka ym. hittibiiseillä se nujertuu yleisen pliisuuden alle. Sitä vastoin (jälleen aika eksentrisesti otsikoitu) Locked In The Dark Side on retrosyntikoineen ja uhkeine kitarasooloineen aika hyvää kasaripaatosta, ihan yllättävänkin hyvää. Tämmöisessäkin kappaleessa Aaronin laulullisen kapasiteetin rajat vain tulevat turhan äkkiä vastaan.
Kuinka paljon Negativen yhteydessä pitää puhua HIM:istä? Ei loputtomiin, mutta varmasti ainakin ohimennen. Melodioissa on yhtäläisyyksiä, miksei yleissoundissakin. Negativelta toki puuttuu silmää iskevä näennäisessä synkkyydessä rypeminen, ja Jonne Aaron kuulostaa vain poikamaisen tunteelliselta. Tässä voi halutessaan aistia aika tyypillisen kulttuuri-ilmiön, jossa jokin tietty ison jäljen jättävä idea lähes automaattisesti monistuu ja monistuessaan liudentuu. Taustalla voi olla levy-yhtiöiden tai muusikoidenkin opportunismia, mutta ilmiö ei tyhjene pelkästään näihin selityksiin. Iso musiikillinen idea voi ikään kuin tarjota valmiit puitteet perässä tuleville, vielä omaa näkemystään hapuileville tekijöille, varsinkin kun nämä ovat usein kovin nuoria.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Neil Youngin My My Hey Heyhin ei olisi varmaankaan kannattanut koskea, mutta onko sillä lopulta väliä sen enempää Negativen kuin Younginkaan faneille. Jokuhan on varmasti tämän perusteella löytänyt alkuperäisenkin. Coverin jälkeen kuultava voimaballadi Neverending Parade merkitsee sitä tarkkaa pistettä, jossa Sweet And Deceitfulin kuuntelu alkaa uuvuttaa. Tämä ei tarkoita, että biisi olisi erityisen heikko, vaikka ylipitkä ja tylsä se kyllä on, eikä kitarasooloilukaan nyt maita.
Levyn loppupuoli tarjoileekin enimmäkseen samaa - sävellysten tasokin on tyypillisen tapaan täällä heikompi samalla, kun alkaa olla aktiivisesti vaikeaa olla kiinnostunut enää mistään. Huomion kiinnittää lähinnä balladinyyhkyilyn huipentava About My Sorrow, jonka paatoksesta voi jo aistia ennusmerkkejä Jonne Aaronin itkuisesta soolotuotannosta. Ei levy tolkuttoman ylipitkä ole, 52 minuuttia tänä versiona, mutta vähän siltä se tuntuu.
Ei mitenkään viihdyttävän huonoa musiikkia, vähän turhan keskinkertaista, turvallista ja innotonta vain.
48/100
Locked In The Dark Side Youtubessa
Albumi Spotifyssa
keskiviikko 21. helmikuuta 2018
Alamaisema: Lasse Mårtenson ja eri esittäjiä: Voiko sen sanoa toisinkin (1967)
Tässäpä levy, joka oli aikanaan hyvin suosittu ja on eittämättä muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi, mutta on jo tyylilajinsa - hengellistä populaarimusiikkia - raskauttamana tavallisen popin kuuntelijan näkökulmasta marginaalissa. Levy oli epäilemättä ensimmäisiä varsin suuren yleisön löytäneitä albumikokonaisuuksia Suomessa: albumilistan hyvin varhaisessa vaiheessa se vietti listalla 60 viikkoa, joista neljä ykkösenä. Mårtensonin suurin albumimenestys se on ilman muuta. Hänen lisäkseen levyllä kuullaan useita muitakin solisteja, mutta hän ikään kuin kuratoi albumin ja käsittääkseni myös sävelsi kaikki biisit, Sauvo Puhtilan toimiessa sanoittajana Solja Tuuli -nimimerkin suojista. Levystä Spotifysta löytyvä versio on uudelleenjulkaisu vuodelta 1977, mutta ei ilmeisesti eroa originaalista. Yhden nettitiedon mukaan eroaisi sen verran, että Kerro sen kaikille -biisin laulaa tässä Pepe Willberg alkuperäissolisti Eddyn sijaan, mutta ainakin Spotify ilmoittaa kyllä Eddyn tässä kuultavan version laulajaksi... otapa näistä selvää.
En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.
Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)
Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.
68/100
Levy Spotifyssa
En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.
Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)
Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.
68/100
Levy Spotifyssa
torstai 15. helmikuuta 2018
Alamaisema: Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988)
Myönnän rehellisesti, että sivuutin tässä vaiheessa muutaman blogisarjan konseptiin periaatteessa paremmin sopivan artistin vain päästäkseni kirjoittamaan vaihteeksi hyvästä musiikista. Jonkinlaisia perusteita Miljoonasateen mukaan ottamiselle silti on. Vaikka yhtyettä voi kaiketi pitää "klassikkobändinä" ja useat sen kappaleet ovat ilman muuta klassikoita, ei sen tuotannosta nouse esiin selkeitä klassikkostatusta saavuttaneita albumeja. Tämä on myöskin epäoikeudenmukaista, sillä vuoden 1994 Käärmeenkantajaan asti jokainen Miljoonasade-levy sisältää useita todella hyviä biisejä, ja enemmän tai vähemmän albumikokonaisuuksiakin ne ovat, eivät vain irtokappaleiden kokoelmia. Veitsen valossa, Nuoli ja väri ja Käärmeenkantaja ovat varmaankin kaikkein parhaat albumit, mutta bändin toinen levy Laukauksia viulukotelossa ei niille paljoa häviä, ja käsittelen sitä nyt tässä, koska se oli mainittuja isompi menestys, kaiketi Miljoonasateen suosituin studiolevy: kaksi viikkoa listaykkösenä, 22 viikkoa listalla. Puhtaiden numeroiden perusteella sen selvin kilpailija on seuraavaksi ilmestynyt Veitsen valossa, niin ikään listaykkönen ja 22 listaviikkoa, mutta "vain" yksi viikko kärjessä. IFPIn myyntitilastoissa Laukauksia viulukotelossa on Miljoonasateen studioalbumeista ykkönen ja yksi kolmesta kultalevyn saavuttaneesta: 32 000 myytyä levyä, Veitsen valossa yltää 26 tuhanteen, näiden välissä Lelukaupan häät 29 000 lukemallaan. Oireellista toki on, että Miljoonasateen selvästi myydyin levy on 48 000 kertaa kodin löytänyt Pullo hunajaa -kokoelma.
Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.
Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.
Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.
Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.
Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.
Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.
77/100
Albumi Spotifyssa
Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.
Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.
Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.
Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.
Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.
Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.
77/100
Albumi Spotifyssa
maanantai 29. tammikuuta 2018
Alamaisema: Mamba: Lauantai-ilta (1986)
Mambasta lienee mahdotonta kirjoittaa nykyään mainitsematta Tero Vaaran natseilu- ja aseharrastuksia, joten mainitaanpa ne heti kärkeen. Debatti siitä, missä määrin taiteilijan mielipiteet ja ulkotaiteelliset tekemiset vaikuttavat mahdollisuuksiin nauttia hänen taiteestaan, on debateista sitkeimpiä. Aika usein päädytään sellaiseen vastaukseen, että tiettyyn pisteeseen asti nämä eivät vaikuta, mutta se tietty piste on kuitenkin olemassa, missä se sitten kenelläkin meneekään. Näin asia on varmasti omallakin kohdallani. Toisaalta joudun hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen rajan ylittäisi sellainen taiteilija, jonka teoksista muuten aidosti nauttisin.
Tero Vaaran kaltaisiin tapauksiin törmään paljon useammin. Vaaran mielipiteet ovat todella nihkeitä, mutta vaikea sanoa niiden vaikuttaneen suhteeseeni Mamban musiikkiin, josta en ole juurikaan nauttinut koskaan. Nyt päätin käsitellä Mambaa tässä blogisarjassa lähinnä kokeillakseni, miltä yhtyeen varhaisen musiikin kuunteleminen vuonna 2018 sitten tuntuu. Premissi toki on, etteivät Vaaran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmät mielipiteet millään tavalla kuulu näissä lauluissa, joista itselleni ennalta tuttuja olivat ne suosituimmat, eli nimikappale ja Älä jätä minua.
Lauantai-ilta on Mamban toinen albumi. Debyytti oli jo saanut kohtalaista suosiota Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä -hitin avittamana. Tämä menestyi kuitenkin selvästi paremmin: parhaaksi listasijoitukseksi jäi viides, mutta listaviikkoja kertyi 42. Kolmoslevy Syksy ylsikin sitten jo listaykköseksi, ja myöhemmin Mamba sai hajanaisella urallaan valtavia menestyspiikkejä Vaaran vuodet -kokoelmalla ja Vielä on kesää jäljellä -"klassikon" sisältävällä Meille vai teille -albumilla, mutta halusin tosiaan käsitellä tässä nimenomaan Mamban varhaistuotantoa.
Klassikkoa tästä albumista ei ole tullut, kuten ei mistään muustakaan Mamban albumista. Yhtye muistetaan aika suuresta joukosta irtobiisejä, joista on kyllä tullut (ristiriitaisia tunteita herättäviä) klassikoita. Lauantai-illan kappaleista merkittäviä striimimääriä ovat keränneet yllä mainitut kaksi sekä 60-luku -coveri Tyttö tuollainen, muiden lukemat ovat kovin vaatimattomia. Tämä korreloi varmaan aika suoraan sen kanssa, mitä kappaleita löytyy Mamban omilta kokoelmilta ja erinäisiltä suomipop-soittolistoilta. Viime vuosina Tero Vaaran poliittiset mielipiteet ovat varmasti nostaneet esteitä Mamba-revivalin tielle. Jokin aika sittenhän oli puhetta jopa jonkinlaisesta radioboikotista. Tämä on ironista ottaen huomioon, miten harmitonta ja mahdollisimman moneen vetoavaa musiikkia Vaara on aina pyrkinyt tekemään. Hän on harvinainen esimerkki taiteilijasta, jonka arveluttavuus hahmona ei suhtaudu oikein mitenkään hänen taiteeseensa. Pragmaattisesti ajatellen Vaaran olisi vain kannattanut pitää turpansa kiinni ja tehdä lisää harmitonta suomipoppia.
Heti alkuun kuultava Lauantai-ilta on varmasti nimikkoalbuminsa kiinnostavin biisi. Easy listening / latinokompilla kulkeva kertosäkeetön biisi kertoo varsin kliseisen tarinan nuoresta jätkästä, joka tapaa baarissa tytön, päätyy tämän kämpille harrastamaan seksiä ja tulee tytön kihlatun / aviomiehen yllättämäksi, jolloin joutuu pakenemaan ikkunasta kadulle vaatteet kainalossa. Tekstissä on kaksi kiinnostavaa aspektia: ensinnäkin sen suoraan todellisuudesta selvin, vertauskuvattomin päälausein kertova ilmaisu on ilman muuta velkaa punkin ja uuden aallon tekstiestetiikalle, vaikka musiikillinen ilmiasu on aivan muuta, ja toiseksi teksti, joka ei narratiivin tasolla johda yhtään mihinkään, huipennu mihinkään tai sisällä minkäänlaista väittämää todellisuudesta, on oudon inkongruentti kuulijan odotuksiin nähden. Banaalia tarinaa keritään auki, kunnes se vain yhtäkkiä päättyy: kertoja pysähtyy pakomatkallaan, pukee vaatteet ylleen ja jatkaa kotia kohti kävellen. Siinä se.
Lauantai-ilta vaikuttaa yrittävän olla tarinalaulu, mutta tarina on huono ja päättyy kuin seinään. On kuin Aku Ankoista sivistyksensä imenyt henkilö yrittäisi kirjoittaa 50-luvun modernismia. Tämä totaalinen kädettömyys itse asiassa, outoa kyllä, tekee biisistä kiehtovalla tavalla konventioita rikkovan. Vaikutelma on sittenkin kiinnostavampi kuin jollain Anssi Kelan Nummelalla, jonka tekijä ymmärtää riittävästi narratiivisesta lauluntekemisestä osatakseen emuloida sitä kattavasti, mutta varsin huonosti. Vaara ei pääse edes siihen pisteeseen asti, vaan jää kertojansa lailla kadulle seisomaan, ja hölmistyneen ilmeen voi kuvitella elävästi.
Muuten levy on varsin tylsä. Tekoaikaan nähden sen musiikilliset vaikutteet ovat kyllä tavallaan kiinnostavia. Mamba ammentaa 60-luvun popista, popsoulista, easy listeningistä, jopa doo-wopista ja tangosta. Kansainvälisesti tällaisia retrotrendejä oli samoihin aikoihin olemassa - tietysti enimmäkseen puleerattuina, tuotettuina ja valkaistuina kasariversioina - mutta Suomessa todellisten roots-nostalgikkojen ja kasarijuuston väliin ei mahtunut juurikaan tällaista varhaisen cd-aikakauden aikuista viihdemusiikkia. Sitäkin oudompaa, että nimenomaan Pori tuli tunnetuksi mahtipontisen, melodramaattisen rock-romantiikan pääkaupunkina - tuo musiikki kuulostaa aivan erilaiselta kuin Mamban. Vaaran konkreettiset, arkiset tekstitkin ovat todella kaukana Jussi Hakulisen tai Neumannin mielikuvamaailmasta. Tässä lienee ollut avain Mamban varhaiseen suosioon, sillä bändi pääsi debytoimaan vuoden, pari muiden suurten porilaisten jälkeen, eikä Dingo-kloonilla olisi tuossa vaiheessa ollut enää juuri kysyntää, kuten kaikenlaiset tannat saivat huomata. Mamban on kenties mielletty jo edustaneen vähän päivitettyä, loppukasarin kaupunkilaista ja kepeämpää ajanhenkeä, jotakin vähän epäsuomalaisempaa.
Mutta biisit ja tekstit ovat keskinkertaisia, soitannollis-tuotannollisesti meno hajutonta ja mautonta (Riku Mattila tuskin laskee tätä parhaiden tuotantotöidensä joukkoon), ja Vaaran pinnistelevän kireä laulutapa tuskastuttaa. Usein yhtyeen meiningissä on jotain syvästi teennäistä ja väkisin muotoon puristettua, mistä Älä jätä minua, rehellisesti kauhea kappale, on paras esimerkki. Sen doo wop -taustalaulut pitäisi toimittaa avaruuteen kapselissa, jonka pintaan olisi kaiverrettu kaikilla tunnetuilla kielillä teksti Huono Idea.
Ja niin. Tämän levyn kuunteleminen ajattelematta Tero Vaaran ongelmallisia mielipiteitä osoittautui kyllä mahdolliseksi. Oli aivan helppoa keskittyä ajattelemaan vain tämän levyn melko ongelmallista huonoutta ja huonoa ajansietokykyä.
39/100
Albumi Spotifyssa
Tero Vaaran kaltaisiin tapauksiin törmään paljon useammin. Vaaran mielipiteet ovat todella nihkeitä, mutta vaikea sanoa niiden vaikuttaneen suhteeseeni Mamban musiikkiin, josta en ole juurikaan nauttinut koskaan. Nyt päätin käsitellä Mambaa tässä blogisarjassa lähinnä kokeillakseni, miltä yhtyeen varhaisen musiikin kuunteleminen vuonna 2018 sitten tuntuu. Premissi toki on, etteivät Vaaran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmät mielipiteet millään tavalla kuulu näissä lauluissa, joista itselleni ennalta tuttuja olivat ne suosituimmat, eli nimikappale ja Älä jätä minua.
Lauantai-ilta on Mamban toinen albumi. Debyytti oli jo saanut kohtalaista suosiota Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä -hitin avittamana. Tämä menestyi kuitenkin selvästi paremmin: parhaaksi listasijoitukseksi jäi viides, mutta listaviikkoja kertyi 42. Kolmoslevy Syksy ylsikin sitten jo listaykköseksi, ja myöhemmin Mamba sai hajanaisella urallaan valtavia menestyspiikkejä Vaaran vuodet -kokoelmalla ja Vielä on kesää jäljellä -"klassikon" sisältävällä Meille vai teille -albumilla, mutta halusin tosiaan käsitellä tässä nimenomaan Mamban varhaistuotantoa.
Klassikkoa tästä albumista ei ole tullut, kuten ei mistään muustakaan Mamban albumista. Yhtye muistetaan aika suuresta joukosta irtobiisejä, joista on kyllä tullut (ristiriitaisia tunteita herättäviä) klassikoita. Lauantai-illan kappaleista merkittäviä striimimääriä ovat keränneet yllä mainitut kaksi sekä 60-luku -coveri Tyttö tuollainen, muiden lukemat ovat kovin vaatimattomia. Tämä korreloi varmaan aika suoraan sen kanssa, mitä kappaleita löytyy Mamban omilta kokoelmilta ja erinäisiltä suomipop-soittolistoilta. Viime vuosina Tero Vaaran poliittiset mielipiteet ovat varmasti nostaneet esteitä Mamba-revivalin tielle. Jokin aika sittenhän oli puhetta jopa jonkinlaisesta radioboikotista. Tämä on ironista ottaen huomioon, miten harmitonta ja mahdollisimman moneen vetoavaa musiikkia Vaara on aina pyrkinyt tekemään. Hän on harvinainen esimerkki taiteilijasta, jonka arveluttavuus hahmona ei suhtaudu oikein mitenkään hänen taiteeseensa. Pragmaattisesti ajatellen Vaaran olisi vain kannattanut pitää turpansa kiinni ja tehdä lisää harmitonta suomipoppia.
Heti alkuun kuultava Lauantai-ilta on varmasti nimikkoalbuminsa kiinnostavin biisi. Easy listening / latinokompilla kulkeva kertosäkeetön biisi kertoo varsin kliseisen tarinan nuoresta jätkästä, joka tapaa baarissa tytön, päätyy tämän kämpille harrastamaan seksiä ja tulee tytön kihlatun / aviomiehen yllättämäksi, jolloin joutuu pakenemaan ikkunasta kadulle vaatteet kainalossa. Tekstissä on kaksi kiinnostavaa aspektia: ensinnäkin sen suoraan todellisuudesta selvin, vertauskuvattomin päälausein kertova ilmaisu on ilman muuta velkaa punkin ja uuden aallon tekstiestetiikalle, vaikka musiikillinen ilmiasu on aivan muuta, ja toiseksi teksti, joka ei narratiivin tasolla johda yhtään mihinkään, huipennu mihinkään tai sisällä minkäänlaista väittämää todellisuudesta, on oudon inkongruentti kuulijan odotuksiin nähden. Banaalia tarinaa keritään auki, kunnes se vain yhtäkkiä päättyy: kertoja pysähtyy pakomatkallaan, pukee vaatteet ylleen ja jatkaa kotia kohti kävellen. Siinä se.
Lauantai-ilta vaikuttaa yrittävän olla tarinalaulu, mutta tarina on huono ja päättyy kuin seinään. On kuin Aku Ankoista sivistyksensä imenyt henkilö yrittäisi kirjoittaa 50-luvun modernismia. Tämä totaalinen kädettömyys itse asiassa, outoa kyllä, tekee biisistä kiehtovalla tavalla konventioita rikkovan. Vaikutelma on sittenkin kiinnostavampi kuin jollain Anssi Kelan Nummelalla, jonka tekijä ymmärtää riittävästi narratiivisesta lauluntekemisestä osatakseen emuloida sitä kattavasti, mutta varsin huonosti. Vaara ei pääse edes siihen pisteeseen asti, vaan jää kertojansa lailla kadulle seisomaan, ja hölmistyneen ilmeen voi kuvitella elävästi.
Muuten levy on varsin tylsä. Tekoaikaan nähden sen musiikilliset vaikutteet ovat kyllä tavallaan kiinnostavia. Mamba ammentaa 60-luvun popista, popsoulista, easy listeningistä, jopa doo-wopista ja tangosta. Kansainvälisesti tällaisia retrotrendejä oli samoihin aikoihin olemassa - tietysti enimmäkseen puleerattuina, tuotettuina ja valkaistuina kasariversioina - mutta Suomessa todellisten roots-nostalgikkojen ja kasarijuuston väliin ei mahtunut juurikaan tällaista varhaisen cd-aikakauden aikuista viihdemusiikkia. Sitäkin oudompaa, että nimenomaan Pori tuli tunnetuksi mahtipontisen, melodramaattisen rock-romantiikan pääkaupunkina - tuo musiikki kuulostaa aivan erilaiselta kuin Mamban. Vaaran konkreettiset, arkiset tekstitkin ovat todella kaukana Jussi Hakulisen tai Neumannin mielikuvamaailmasta. Tässä lienee ollut avain Mamban varhaiseen suosioon, sillä bändi pääsi debytoimaan vuoden, pari muiden suurten porilaisten jälkeen, eikä Dingo-kloonilla olisi tuossa vaiheessa ollut enää juuri kysyntää, kuten kaikenlaiset tannat saivat huomata. Mamban on kenties mielletty jo edustaneen vähän päivitettyä, loppukasarin kaupunkilaista ja kepeämpää ajanhenkeä, jotakin vähän epäsuomalaisempaa.
Mutta biisit ja tekstit ovat keskinkertaisia, soitannollis-tuotannollisesti meno hajutonta ja mautonta (Riku Mattila tuskin laskee tätä parhaiden tuotantotöidensä joukkoon), ja Vaaran pinnistelevän kireä laulutapa tuskastuttaa. Usein yhtyeen meiningissä on jotain syvästi teennäistä ja väkisin muotoon puristettua, mistä Älä jätä minua, rehellisesti kauhea kappale, on paras esimerkki. Sen doo wop -taustalaulut pitäisi toimittaa avaruuteen kapselissa, jonka pintaan olisi kaiverrettu kaikilla tunnetuilla kielillä teksti Huono Idea.
Ja niin. Tämän levyn kuunteleminen ajattelematta Tero Vaaran ongelmallisia mielipiteitä osoittautui kyllä mahdolliseksi. Oli aivan helppoa keskittyä ajattelemaan vain tämän levyn melko ongelmallista huonoutta ja huonoa ajansietokykyä.
39/100
Albumi Spotifyssa
torstai 25. tammikuuta 2018
Alamaisema: Tommi Läntinen: Maalla, merellä ja ilmassa (1995)
Tommi Läntinen on tyyppiesimerkki sellaisesta artistista, jolta tuo mystinen ja epämääräisesti hahmottuva katu-uskottavuus puuttuu täysin. Pieniä oireita jonkinlaisesta ironisesta diggailusta on myöhempinä aikoina ollut, mutta enimmäkseen Läntiseen viitataan vain, jos halutaan mehustella jotain oikein huonoa. Hyvänä tosielämän esimerkkitapauksena tulee mieleen se kerta vuosia sitten, kun muuan tuttava lauloi itähelsinkiläisessä karaokebaarissa Syvälle sydämeen sattuu -koulukiusausbiisin "tykitellen" eli täysin överisti kertojahahmon tuskaan eläytyen. Läntis-huumoria harjoitetaan myös nostamalla esiin tämän levyn avausbiisistä Kevät ja minä tehty futisversio Jari ja minä tai Via Dolorosa -hitin tyhjentävä kertosäe: "Oo, Via Dolorosa / Oo, kärsimysten tie!"
Artisteja vihataan ja väheksytään monista eri syistä, eikä voi automaattisesti sanoa, että "asianharrastajien" taajaan esiintyvät ja poikkeuksellisen negatiiviset reaktiot viittaisivat siihen, että he oikeasti "salaa" tykkäävät inhoamastaan artistista. Kyllä paskaa monesti pidetään paskana vain siksi, että se on paskaa, yritti asiaa käännellä mihin asentoon tahansa. Aktiivisten musiikinkuluttajien Läntis-suhteessa tuntuisi kuitenkin olevan ripaus lukkarinrakkauttakin mukana. Tätä näkemystäni en voi sen kummemmin perustella, vaan intuition varassa mennään. Siksi Läntinen onkin kiinnostavampi tapaus kuin moni verrokki.
Hänen isoin soolosuosionsa meni aika nopeasti ohi. Boycottin farmariautorockhan oli ollut melko suosittua 80-luvun lopulla, mutta pieni lamavaihe ehti olla välissä ennen kuin soolodebyytti Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi keväällä 1994 ja teki Läntisestä vähitellen aika ison tähden. Maalla, merellä ja ilmassa -levyn julkaisun aikaan syksyllä 1995 Läntinen lienee ollut uransa huipulla: levyltä irtosi useita hittejä, ja vuoden kuluttua sitä buustattiin vielä kultapainoksella, joka sisältää mm. juuri tuon Via Dolorosan, päivitetyn version Läntisen omasta vanhasta kasaribiisistä. Sen jälkeen seurasi loiva laskusuhdanne, joka 2000-luvun puolella kiihtyi samalla, kun levytystahtikin harveni. Läntinen ei ole pystynyt tekemään suurta comebackia, eikä sellaiseksi osoittautunut Boycott-nimellä taannoin tehty levykään.
Periaatteessa näen Läntisessä edelleen potentiaalia isomman mittakaavan paluuseen. Voihan hänet kuvitella vaikka saamaan nostetta Vain elämää -sarjasta, johon hänen hittiluettelonsa ilman muuta hänet kelpuuttaisi. Luulen, että pinnan alla on yllättävän paljon Läntiseen kohdistuvaa goodwilliä, joka vain odottaa purkautumistietään.
Tähän sarjaan olisi voinut aika tasaveroisesti valita kumman tahansa Läntisen kahdesta ensimmäisestä soololevystä, mutta päädyin nyt tähän. Sekä parhaalla listasijoituksella (7.) että listaviikkojen määrällä (22) mitattuna tämä on hänen menestynein albuminsa. Rohkenen väittää, että Läntisen semmoinen yleiseen läsnäoloon ja ilmatilan hallintaan perustuva suosio oli noihin aikoihin kovempaakin kuin nämä numerot antavat ymmärtää.
Mitä Läntinen halusi sooloartistina olla? Ei missään nimessä iskelmälaulaja, eikä myöskään Mikko Kuustonen -osaston pseudosyvällinen lauluntekijä, vaikka moisille oli runsaasti kysyntää juuri hänen aloitellessaan soolohommia. Ilmeisin vertailukohta on mielestäni Bryan Adams. Siis kevyemmän laidan aikuisrokkia, jossa on kitarariffejä, mutta tilaa myös balladeille. Aika usein perusvire on suomalaiseksi mainstream-musaksi varsin positiivinen, mutta tietysti välissä pitää olla herkistelyäkin. Adamsin klassikkolevy Reckless (1984) on hyvä vertailukohta sille, mitä Läntinen lienee hakenut.
Samalle tasolle Maalla, merellä ja ilmassa nyt ei yllä, mutta ei sellaista varmaan kukaan Läntiseltä odotakaan. Kokonaisvaikutelmaksi jää kuitenkin, että tämä on miellyttävämpää musiikkia kuin olisin kuvitellut. Entuudestaan tuttuja ovat lähinnä levyn alkuun pakatut hittibiisit, joista varsinkin Kevät ja minä on hyväntuulisuudessaan vetävämpi ja mukavampi biisi kuin muistinkaan - toki kirjoitusajankohtana taas vaihteeksi vallitseva tammikuinen sohjo vaikuttanee tähän tunteeseen. Jäit kiinni katseeseen on helposti sulavaa, vaikkakin melko yhdentekevää soul-rokkia, Mä matkustan viittauksineen pyhällä vuorella seisomiseen varmasti banaali, jos asian haluaa niin nähdä, mutta asiaa ei ole mikään pakko nähdä niin.
"Albumiraidoista" semidramaattinen puoliballadi Atomitie on lopulta levyn paras kappale, vaikka teksti melkoista diibadaabaa taas onkin. Rautalankatyyppinen kitarasoundi yhdistettynä rockballadin rakenteeseen osuu johonkin sellaiseen klassiseen kultasuoneen, josta erittyy välitöntä mielihyvää. Yleisesti ottaen levyn sävellykset ovat varsin vahvoja, ja vaikka tuotantopuolella sorrutaan välillä kaavoittamaan vähän liikaa jousiarreja ja herkullisia koskettimia biisien taustalle - ja se iskelmähommakin meinaa välillä puskea läpi nimenomaan sovituksissa - niin mitään huvittavaa ajankuvaa tämä ei ole, vaan lajissaan kohtalaisen kuranttia toimintaa edelleen.
Valitettava tosiasia on kyllä sitten sekin, että Tommi Läntinen on itse oma isoin ongelmansa. Hänen pinnistävä laulutyylinsä ei palvele näitä kappaleita mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla juuri tuo ilmaisutapa tietysti kuuluu olennaisena osana pitkällä punaiseksi värjätyllä leijonanharjalla varustetun tunteellisen rokkijätkän imagoon - ja vie tätä musiikkia selvimmin pois sellaisista esteettisistä maisemista, joissa itse viihdyn. Jostain tältä tangentilta löytyy se tekijä, jonka takia tämä ilmaisu taipuu niin helposti urheilukisoihin ja firman bileisiin.
Ehdoton edellytys tällaiselle on tietysti myös musiikin sisällöllinen mitäänsanomattomuus - se välittää "fiilistä", joka on ehkä suomen kielen epämääräisin sana ainakaan ilman mitään etu- tai jälkitarkennuksia. Voi käydä niin, että "fiilis" tappaa kuulijan fiiliksen. Levyn loppupuolen heikompiin biiseihin päästäessä tämä alkaa olla jo todellinen ongelma. Ei tätä musiikkia silloinkaan osaa vihata, ei siinä ole mitään suunnattoman huonoa - se on vain yhdentekevää.
Ja aikuisrock saakin olla sitä. Mutta perusvaatimus on silloin, että tyhjänpäiväisen musiikin pitää kuulostaa helvetin hyvältä, jolloin se ei enää ole tyhjänpäiväistä. Tässä päästään parhaimmillaan lähelle, mutta ei perille asti kuitenkaan.
59/100
Atomitie Youtubessa
Levy Spotifyssa . Kyseessä kultapainos, jolle lisätty Via Dolorosa ja mm. varsin uhkaavalta kuulostava versio Balladista elokuvasta Klaani. Pidättäydyin itse kuuntelemasta bonusbiisejä, 13 ekaa ovat varsinaiselta levyltä.
Artisteja vihataan ja väheksytään monista eri syistä, eikä voi automaattisesti sanoa, että "asianharrastajien" taajaan esiintyvät ja poikkeuksellisen negatiiviset reaktiot viittaisivat siihen, että he oikeasti "salaa" tykkäävät inhoamastaan artistista. Kyllä paskaa monesti pidetään paskana vain siksi, että se on paskaa, yritti asiaa käännellä mihin asentoon tahansa. Aktiivisten musiikinkuluttajien Läntis-suhteessa tuntuisi kuitenkin olevan ripaus lukkarinrakkauttakin mukana. Tätä näkemystäni en voi sen kummemmin perustella, vaan intuition varassa mennään. Siksi Läntinen onkin kiinnostavampi tapaus kuin moni verrokki.
Hänen isoin soolosuosionsa meni aika nopeasti ohi. Boycottin farmariautorockhan oli ollut melko suosittua 80-luvun lopulla, mutta pieni lamavaihe ehti olla välissä ennen kuin soolodebyytti Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi keväällä 1994 ja teki Läntisestä vähitellen aika ison tähden. Maalla, merellä ja ilmassa -levyn julkaisun aikaan syksyllä 1995 Läntinen lienee ollut uransa huipulla: levyltä irtosi useita hittejä, ja vuoden kuluttua sitä buustattiin vielä kultapainoksella, joka sisältää mm. juuri tuon Via Dolorosan, päivitetyn version Läntisen omasta vanhasta kasaribiisistä. Sen jälkeen seurasi loiva laskusuhdanne, joka 2000-luvun puolella kiihtyi samalla, kun levytystahtikin harveni. Läntinen ei ole pystynyt tekemään suurta comebackia, eikä sellaiseksi osoittautunut Boycott-nimellä taannoin tehty levykään.
Periaatteessa näen Läntisessä edelleen potentiaalia isomman mittakaavan paluuseen. Voihan hänet kuvitella vaikka saamaan nostetta Vain elämää -sarjasta, johon hänen hittiluettelonsa ilman muuta hänet kelpuuttaisi. Luulen, että pinnan alla on yllättävän paljon Läntiseen kohdistuvaa goodwilliä, joka vain odottaa purkautumistietään.
Tähän sarjaan olisi voinut aika tasaveroisesti valita kumman tahansa Läntisen kahdesta ensimmäisestä soololevystä, mutta päädyin nyt tähän. Sekä parhaalla listasijoituksella (7.) että listaviikkojen määrällä (22) mitattuna tämä on hänen menestynein albuminsa. Rohkenen väittää, että Läntisen semmoinen yleiseen läsnäoloon ja ilmatilan hallintaan perustuva suosio oli noihin aikoihin kovempaakin kuin nämä numerot antavat ymmärtää.
Mitä Läntinen halusi sooloartistina olla? Ei missään nimessä iskelmälaulaja, eikä myöskään Mikko Kuustonen -osaston pseudosyvällinen lauluntekijä, vaikka moisille oli runsaasti kysyntää juuri hänen aloitellessaan soolohommia. Ilmeisin vertailukohta on mielestäni Bryan Adams. Siis kevyemmän laidan aikuisrokkia, jossa on kitarariffejä, mutta tilaa myös balladeille. Aika usein perusvire on suomalaiseksi mainstream-musaksi varsin positiivinen, mutta tietysti välissä pitää olla herkistelyäkin. Adamsin klassikkolevy Reckless (1984) on hyvä vertailukohta sille, mitä Läntinen lienee hakenut.
Samalle tasolle Maalla, merellä ja ilmassa nyt ei yllä, mutta ei sellaista varmaan kukaan Läntiseltä odotakaan. Kokonaisvaikutelmaksi jää kuitenkin, että tämä on miellyttävämpää musiikkia kuin olisin kuvitellut. Entuudestaan tuttuja ovat lähinnä levyn alkuun pakatut hittibiisit, joista varsinkin Kevät ja minä on hyväntuulisuudessaan vetävämpi ja mukavampi biisi kuin muistinkaan - toki kirjoitusajankohtana taas vaihteeksi vallitseva tammikuinen sohjo vaikuttanee tähän tunteeseen. Jäit kiinni katseeseen on helposti sulavaa, vaikkakin melko yhdentekevää soul-rokkia, Mä matkustan viittauksineen pyhällä vuorella seisomiseen varmasti banaali, jos asian haluaa niin nähdä, mutta asiaa ei ole mikään pakko nähdä niin.
"Albumiraidoista" semidramaattinen puoliballadi Atomitie on lopulta levyn paras kappale, vaikka teksti melkoista diibadaabaa taas onkin. Rautalankatyyppinen kitarasoundi yhdistettynä rockballadin rakenteeseen osuu johonkin sellaiseen klassiseen kultasuoneen, josta erittyy välitöntä mielihyvää. Yleisesti ottaen levyn sävellykset ovat varsin vahvoja, ja vaikka tuotantopuolella sorrutaan välillä kaavoittamaan vähän liikaa jousiarreja ja herkullisia koskettimia biisien taustalle - ja se iskelmähommakin meinaa välillä puskea läpi nimenomaan sovituksissa - niin mitään huvittavaa ajankuvaa tämä ei ole, vaan lajissaan kohtalaisen kuranttia toimintaa edelleen.
Valitettava tosiasia on kyllä sitten sekin, että Tommi Läntinen on itse oma isoin ongelmansa. Hänen pinnistävä laulutyylinsä ei palvele näitä kappaleita mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla juuri tuo ilmaisutapa tietysti kuuluu olennaisena osana pitkällä punaiseksi värjätyllä leijonanharjalla varustetun tunteellisen rokkijätkän imagoon - ja vie tätä musiikkia selvimmin pois sellaisista esteettisistä maisemista, joissa itse viihdyn. Jostain tältä tangentilta löytyy se tekijä, jonka takia tämä ilmaisu taipuu niin helposti urheilukisoihin ja firman bileisiin.
Ehdoton edellytys tällaiselle on tietysti myös musiikin sisällöllinen mitäänsanomattomuus - se välittää "fiilistä", joka on ehkä suomen kielen epämääräisin sana ainakaan ilman mitään etu- tai jälkitarkennuksia. Voi käydä niin, että "fiilis" tappaa kuulijan fiiliksen. Levyn loppupuolen heikompiin biiseihin päästäessä tämä alkaa olla jo todellinen ongelma. Ei tätä musiikkia silloinkaan osaa vihata, ei siinä ole mitään suunnattoman huonoa - se on vain yhdentekevää.
Ja aikuisrock saakin olla sitä. Mutta perusvaatimus on silloin, että tyhjänpäiväisen musiikin pitää kuulostaa helvetin hyvältä, jolloin se ei enää ole tyhjänpäiväistä. Tässä päästään parhaimmillaan lähelle, mutta ei perille asti kuitenkaan.
59/100
Atomitie Youtubessa
Levy Spotifyssa . Kyseessä kultapainos, jolle lisätty Via Dolorosa ja mm. varsin uhkaavalta kuulostava versio Balladista elokuvasta Klaani. Pidättäydyin itse kuuntelemasta bonusbiisejä, 13 ekaa ovat varsinaiselta levyltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)