Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Helvetti (Sivukujien suomalainen klassikko 1)

Salamaisema-blogi ei edelleenkään ole kovin aktiivinen. Käyn päivätöissä, kirjoitan romaaneja ja rahasta levyarvosteluja. Perheettömänä ja levottomana ihmisenä minulla on silti välillä aikaa muuhunkin, joten nyt aloitan tämän blogin perusideaan hyvin sopivan sarjan, jonka nimeän niinkin mahtipontisesti kuin: Sivukujien suomalaiset klassikot.

Tässä sarjassa kirjoitan lyhyitä, ylistäviä tekstejä sellaisista suomalaisista populaarimusiikkikappaleista, jotka ansaitsisivat minusta isomman maineen kuin niillä on. Eivätköhän useimmat näistä ole valistuneille harrastajille jo tuttuja, mutta ovat oman näkemykseni mukaan niin definitiivisiä esityksiä, että saisivat valaista meistä kaikkien elämää siinä kuin Paratiisi, Valo yössä tai Kitara, taivas ja tähdet.

Nämä tekstit ovat aika lyhyitä. En halua, että ne vievät liikaa aikaa muulta kirjoittamiseltani ja prokrastinaatioltani. Käsittelemäni biisit ovat kuitenkin helvetin hyviä.


***


Helvetin? Niin, lähdetään sieltä liikkeelle.

Vuoden 2008 alussa monen Kauko Röyhkä -fanin toive toteutui, kun hänen ja Riku Mattilan yhteistyö realisoitui lopulta albumiksi. Röyhkän levyt olivat olleet hapuilevia jo yli vuosikymmenen ajan, mutta 2000-luvun alussa alkoi näkyä merkkejä paremmasta. Esimerkiksi Etsijät, Shangri-la ja 50-luvun kerrostalot ovat kiistatta klassikkobiisejä ja vieläpä keskenään varsin erilaisia. Tuntui kuin Kauko itsekin hapuilisi ysärin lopun tylsän rokkirealismivaiheen jälkeen uusia suuntia.

Riku Mattilan nimi tasaveroisena yhteistyökumppanina ei välttämättä olisi merkinnyt näiden hankkeiden täydellistymistä. Onhan Mattila ammattimiehenä tuottanut vaikka mitä. Kaukostakin hän taisi lähinnä supertuottajan tyyliin saada parhaat irti, eli valikoi valtavista biisiaihiomääristä ne parhaat ja arvatenkin myös esitti näkemyksiään sanoituksista. Mitä tahansa kulissien takana tapahtuikin, ovat kaksi Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä kirkkaasti parasta, mitä Kauko on 2000-luvulla julkaissut. Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset ovat kaikki puhdasta kultaa. Monipuolista, idearikasta, monista eri aikakausista ja tyylilajeista ammentavaa kaunista rockmusiikkia ja teräviä, monenlaisiin aihioihin puuttuvia tekstejä.

Helvetti on silti tämän korpuksen klassisin klassikko. Se on niitä biisejä, joiden valmistuttua voi toivon ja kaiken järjen mukaan laskeskella paikkaansa historiankirjoituksessa. Yhtä definitiivinen, pysäyttävä ja pysähtynyt kuin jokin ikonisen blueshenkilön teos.

Vieraantunutta, lakonista, kylmää ja kaunista. Kauko ei edes laula tässä, melkeinpä puhuu. Johtomelodiaa soittava puupuhallin koristelee sileäksi sen, mitä tekstikin yrittää siloittaa. "Se ei ole mikään kauhun paikka / enemmänkin siellä on surullista."

Näen, että kyse on mielentilan kuvauksesta - enemmästäkin, taiteellisen position kuvauksesta. Röyhkän sellaista on retosteltu paljon ja liikaakin, mutta tässä kappaleessa hän kuvaa sen itse parhaiten. Nåytetään "hauska filmi jonkun synttäreiltä", mutta "sä halut ulos täältä mut sä et pääse / tää on helvetti".

Siinä on folk bluesin helmien veroinen statement heidän veroisellaan musiikkisäestyksellä.


Helvetti Youtubessa

Salamaiseman vuoden suomalainen levy 2018

Salamaiseman vuoden parhaat suomalaiset populaarimusiikkilevyt

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017: Jaettiin neljän levyn kesken: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen 3, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia

Vuosi alkaa olla lopuillaan, uusia hyviä Salamaisema-henkisiä -albumeita tuskin enää ilmestyy, joten on aika myöntää viides Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle. Sen palkinnon kriteerithän määrittelen minä itse, mutta toki avaan niitä mielelläni.

Suomessa tehdään joka vuosi paljon todella hyvää musiikkia, mutta hyvän ja tärkeän välillä on kuitenkin olemassa ero. Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välillä on myös olemassa ero. Tänäkin vuonna esimerkiksi Pää kii, Litku Klemetti, Lasten Hautausmaa, Autiomaa, Vuoret, Ultramariini, CMX, Huuto!, Pyhimys, DJ Ibusal, Ydinperhe ja kymmenet muut tekivät tärkeää musiikkia.

Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välinen ero on se viiva vedessä, ja sitäkin tärkeämmän ja kaikkein tärkeimmän välinen ero on vain mielipidekysymys, mutta niin on mikä tahansa vuoden parasta levyä, auringonnousua tai saunomiskertaa koskeva arviokin. Päättäessäni vuoden 2018 parasta suomalaista levyä joudun ottamaan huomioon esimerkiksi sen, että me elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa suuri osa popmusiikista tuntuu laiskalta konformismilta tai vetäytymiseltä sellaisiin puolustusasemiin, jotka kieltämättä koen itsekin omikseni. Kuka oikeastaan edes jaksaa taistella mitään vastaan? Miksi edes pitäisi? Mitä se taisteleminen muka on, miksi pitäisi taistella? Taistelumentaliteetin kaikinpuolinen laimeus käy erityisen selvästi ilmi sisällissodan pyöreänä muistovuonna. Sitä lukee historiaa mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se on koettu, eikä se onneksi imartele ketään.

Silti tekisi mieli taistella, koska siteeratakseni muuatta tuttavaa, "kaikki on aivan hirveää". Ei tee mieli nostaa nyrkkejään ketään vastaan, mutta ei tee mieli vain antautuakaan.

Salamaiseman vuoden suomalainen levy vuonna 2018 on Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää. Nousiaisen kolmas "varsinainen" soololevy kuvastelee näitä tuntojani ylivoimaisesti parhaiten. Biisimäärältään ja kokonaispituudeltaan tiivis levy on alusta loppuun hallittu ja täydellinen. Kaukana ovat ne neljän vuoden takaiset ajat, jolloin Huonoa seuraa vaikutti joka suuntaan hapsottavalta renttujen epätäydelliseltä helmeltä. Ei enää kylmää eikä pimeää on jo toinen peräkkäinen Nousiais-levy, joka ei todellakaan repsota reunoiltaan. Upean pinkfloydmaisesta Alkusoitosta jokaisen klassisen rocklevyn tehokeinot tappiin asti hyödyntävään katarttiseen nimibiisiin asti se on rock-klassikko, jolle vetää Suomessa vertoja korkeintaan jokin Kahdeksas ihme, paitsi että Ei enää  kylmää eikä pimeää on tunnelataukseltaaan syvempi. Vai olisiko kyse vain siitä, että se istuu tähän aikaan siinä missä Eppujen magnum opus omaansa? Melankolia, ahdistus, aamunkoitto ja voitonvarmuus leimaavat kumpaakin levyä, mutta aivan eri tunnelmin. Nousiaisen kappaleet ovat vähintään yhtä hyviä. Ei ole montaa näin täydellistä suomirocklevyä tehty koskaan.

Ei enää kylmää eikä pimeää Spotifyssa


Suuret unelmat Youtubessa

Salamaiseman ensimmäinen vuoden huonoimmalle suomalaiselle biisille myönnettävä Rikkinäinen prinsessa -palkinto

Salamaisema ei ole viime aikoina ollut aktiivinen, koska olen keskittynyt muihin juttuihin ja typistänyt julkisen musiikista kirjoittamiseni satunnaisiin levyarvosteluihin lähinnä Rumbassa. Mutta vuoden lähestyessä loppuaan on sentään aika myöntää pari palkintoa kotimaisen musiikin tekijöille. Aivan lähiaikoina julkistan jo viidettä kertaa Salamaiseman vuoden parhaan suomalaisen albumin, mutta sitä ennen lanseeraan tässä uuden "palkinnon", jonka tulen tästä eteenpäin "lahjoittamaan" huonoimmalle korviini kuuluneelle kotimaiselle populaarimusiikkiesitykselle.

Pari sanaa palkinnon perusteista: huonous on tottakai subjektiivista siinä kuin hyvyyskin. Maailmassa on paljon musiikkia, jossa esiintyy näin subjektiivisestikin koettuna hyvyyden puutetta, mutta se ei ole vielä kovin vakava ongelma. Voidakseen saada tämän palkinnon on tehtävä kappale, jossa on kaikki väärin. Sekin on varmasti mahdollista toteuttaa monella eri tavalla, mutta todennäköisimpiä tapoja ovat totaalinen musiikillinen ja/tai lyyrinen kädettömyys, vastenmielinen asennemaailma ja kulttuurimme ärsyttävimpien piirteiden yleinen kosiskelu. Jos onnistuu näissä kaikissa, on jo lähellä maalia.

Rikkinäinen prinsessa -palkinnon nimestä voikin jo päätellä, että tämän ensimmäisen palkinnon vuoden 2018 huonoimpana suomalaisena populaarimusiikkikappaleena saa - Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa. Monumenttina tämän kappaleen totaaliselle paskuudelle tulee palkinnon nimi kuitenkin säilymään tulevinakin vuosina samana.

Miksi Rikkinäinen prinsessa sitten on niin kammottava kappale? Tässä tapauksessa arvostelmaa on lähdettävä purkamaan kappaleen ajatusmaailmasta käsin. Kuten laulun nimi kertoo, edustaa se tavallaan samaa biisigenreä kuin vaikkapa Yön muinainen Särkynyt enkeli. Jälkimmäinen on romanttinen fantasia, joka tuntuu nykyään asennemaailmaltaan aika vanhentuneelta, mutta on kuitenkin kasariestetiikkaan sovitettua teinin puhetta teinille.

Nikke Ankaran biisissä taas kertoja asettuu suorastaan halveksuvaan positioon laulunsa kohteeseen nähden. Alkusäkeet "Sun ikioman perheen kaa jouduit jakaan joulukinkun / Ei ne ymmärrä sua ikin ku oot outolintu" ovat myöhäinen kohokohta banaalin suomalaisen lyriikan historiassa. Ankara pilkkaa "prinsessaansa" ilmeisesti edes tajuamatta tekevänsä niin, sellaisissa säkeissä kuten pahamaineinen "jonain päivän viel ikkunan läpi karkaat / siel pakkasessa paleltuu sun nätit varpaat". Kertojan suurin ongelma tuntuu olevan, ettei "prinsessa" kovien koettelemustensa takia luota enää "miehiin", siis esimerkiksi kertojaan, jonka aikeet jäävät hyvin lähelle säkeiden pintatasoa. Toki erikseen mainitaan, että tämä prinsessa on vasta täyttämässä kuusitoista. Ja "sinkun" Spotify-kansikuvassa synkkään metsään pudonneen nuoren enkelin pakaravakoa näkyy juuri sopivasti.

Mitä musiikkiin tulee, Rikkinäinen prinsessa edustaa aivan ihmeellistä iskelmälatinohölkkää, jonka on kai pakko olla Despacitosta innoittunutta, vaikka se kuulostaakin lähinnä Matilta ja Tepolta tulkitsemassa Despacitoa. Tosin he olisivat varmasti tulkinneet sen paremmin, sillä autotunetetulta nilkiltä biisi toisensa jälkeen yhtä uskottavasti vaikuttava Ankara lienee lahjattomimpia suursuosioon koskaan yltäneitä suomalaisia vokaalitaiteilijoita. Hänen typerät riiminsä ja äänenvärittömyytensä hakevat vertaistaan jopa näinä synkkinä aikoina. Luonnollisesti Rikkinäisestä prinsessasta tuli hänen isoin hittinsä.

Rikkinäinen prinsessa Spotifyssa

Alamaisema: Pirkka-Pekka Petelius: Muistan sua, Elaine (1984)

Olen liian nuori muistaakseni Velipuolikuu-sketsisarjan alkuperäistä tv-esitystä, enkä ole sitä tullut myöhemminkään katsoneeksi. Minun muistikuvani Pirkka-Pekka Peteliuksen humoristinurasta alkavat Pulttiboisista, josta niitä onkin sitten paljon. Velipuolikuuta pidetään kai yleisesti paljon parempana, mutta en nyt ole katsonut aiheelliseksi priorisoida 80-luvun suomihuumoria täydentäessäni yleissivistystäni.

Joka tapauksessa tämän albumin suhteen se tarkoittaa, että minulla on ns. aukkoja tiedoissa, eikä pika-Google valaise Muistan sua, Elainen suhdetta Velipuolikuuhun juuri sen kummemmin kuin että isoksi hitiksi noussut nimikappale on sarjan tunnari. Ilmeisesti osa muistakin kappaleista kuultiin siinä. Minulla on epämääräinen käsitys, että tämä kaikki saattaisi liittyä johonkin Peteliuksen sarjassa esittämään hahmoon, mutta mikään löytämäni informaatio ei tue tätä. No, lukijani varmaan informoivat minua aiheesta.

Tästä nyt varmaankin johtuu, että Muistan sua, Elaine tuntuu kevyesti sellaiselta vitsiltä, jota ei ihan ymmärrä. Aikalaiset kyllä ymmärsivät. Levy oli kultaa myynyt listaykkönen, ja Petelius teki sen päälle muutaman muunkin, ei-niin-hyvin pärjänneen albumin. Olen kuullut joitakin ääninäytteitä niiltäkin, ja koomikko Peteliuksen koko levytysuraa tuntuu leimaavan sellainen tyylilajipastissihomma, joka on vedetty juuri sen verran överiksi, että sen tajuaa olevan huumoria. Tämä on tietysti parempi ratkaisu kuin vitsien vääntäminen rautalangasta, mikä on suomalaisessa huumorimusiikissa yleisempää.

Muistan sua, Elaine -biisi on tietysti jäänyt elämään (ja nyky-yleisölle nimenomaan Peteliuksen versiona, vaikka käsittääkseni 30-luvun alun originaalikin oli pitkään varsin tunnettu). Esityksellä on Spotifyssakin yli 200 000 kuuntelua, vaikka tavallaan olisin odottanut vielä suurempaa lukua. Levyn muut biisit jäävät selvästi jälkeen, mutta vastaavasti ne taas erottuvat sieltä striimauspalvelun marginaalisesta massasta kuitenkin jonkin verran selvemmin kuin voisi luulla. Ainakin osa levyn pariin etsiytyneistä on kuunnellut avausraitaa pidemmällekin.

Levy on selvästi temaattinen juttu, eli se sisältää vanhakantaisia tanssimusiikkikappaleita, joissa kerrotaan kaukaisista paikoista ja eksoottisista naishenkilöistä. Nyt en taaskaan saanut kätevästi selvitettyä, ovatko nämä kaikki autenttisia menneiden vuosikymmenten teoksia - oletan asian olevan niin. Kappaleiden valinnassa on oltu melko viitseliäitä, sillä kaltaiselleni diletantille tässä ei ole muita tuttuja ikivihreitä kuin Budapestin yössä ja Danakil, jotka tunnetaan Annikki Tähden ja Tapio Rautavaaran levytyksinä.

Mitäs muuta tästä sanoisi. Petelius on hyvä laulaja, menisi aivan täydestä laivabändin keulilla. Bändissä on lähes huvittava lista tavanomaisia epäiltyjä, Pedro Hietasta ja Pave Maijasta. Nämä supermuusikkohahmot tuntuvat soittavan tyylilajiuskollista humppaa aivan kuin nautiskellen siitä, että pääsevät vetämään näin viimeisen päälle härskisti. Soitto onkin täysin persoonatonta, eikä kliini soundi auta asiaa - kyllähän tällaisen musiikin haluaisi kuulla aikain takaisella savikiekkorahinalla kuorrutettuna.

Tavallaan en ole ihan varma, onko tässä edes mitään vitsiä. Monet teksteistä kuulostavat tietysti nykypäivän näkökulmasta vähän koomisilta, kuulostivat varmasti jo 80-luvulla. Kun Siperiaa ja Budapestia ja Niiliä ja Abessiniaa laitetaan kappale toisensa jälkeen tulemaan, syntyy tietysti eräänlainen korkoa korolle -vaikutelma, mutta en jaksa pitää sitä itsessään hauskana, ehkä siksi, että olen jo kauan sitten ajautunut diggailemaan tällaista musiikkia aidosti. Ellei Peteliuksen levy muuta tee, herättää se halun alkaa välittömästi kuunnella Dallapéta ja vastaavia.

80-luvun puolivälissähän vallitsi merkittävä retroiskelmän trendi. Enemmän tai vähemmän uskollista kierrätysmateriaalia tehtiin paljon, ja lajityypin menestys kulminoitui tietysti Topi Sorsakosken ja Agentsin myynnillisiin voittoihin vain pari-kolme vuotta Peteliuksen jälkeen. Ei hänkään ihan ensimmäisellä aallonharjalla ollut; ainakin Badding oli levyttänyt samankaltaista humppaa jo 80-luvun alussa. Velipuolikuu tarjosi Peteliukselle epäilemättä ratkaisevan myyntivivun, nimikappale jäi tv-katsojien mieleen ja hittiytyi ihan sillä, mutta moni levynostaja on varmasti halunnut vain kuunnella vanhaa, hyvää humppaa. Tuskin he jäivätkään pettyneiksi, nyt puhutaan kansanosasta, joka ei ole niin turhantarkka siitä savikiekkosoundista.

Olisi mahtavaa, jos joku tekisi levyllisen tällaisia sävelmiä täysin tosissaan, rosoisella ja "elämänmakuisella" meiningillä.


60/100


Levy Spotifyssa

Alamaisema: Peer Günt: Backseat (1986)

Peer Günt on tietysti klassikkobändi, mutta voiko sen sanoa tehneen klassikkoalbumeita? En muista nähneeni yhtyeen täyspitkiä missään yhteydessä sellaisia listattaessa, eikä niistä kai ole juhlapainoksiakaan ainakaan kovin suurin fanfaarein tullut. Huippukaudellaan bändi oli kuitenkin erittäin suosittu, jos nyt ei kultaturbotuplatimanttisuosittu. Se sai kaksi albumiykköstä ja useita muita korkeita sijoituksia. Ykkösistä ensimmäinen, Backseat, myi kultaa, ilmeisesti tosin vasta jonkinmoisella viipeellä. Katson Peer Güntin täyttävän tämän sarjan kriteerit.

Oma suhteeni bändiin on aika olematon. Rouhea hardrock ei perinteisesti ole ollut minun musiikkiani. Peer Güntin albumeita en ole tätä ennen kuunnellut; tunnen lähinnä muutamia yksittäisiä biisejä, tältä levyltä sen singlehitit, eli nimikappaleen ja Bad Boys Are Heren. Biisien Spotify-kuuntelumääriä tarkastellessa voi tehdä päätelmän, että juuri näitä ralleja kaikki muutkin aiheesta kiinnostuneet kuuntelevat. Backseat yltää kevyesti yli miljoonan ja Bad Boys Are Here hyvin lähelle rajaa. Muiden kappaleiden lukemat liikkuvat joissakin kymmenissä tuhansissa. Peer Güntia ei taideta kuluttaa albumipohjalta, ainakaan enää striimausaikakaudella. Voinee kuvitella, millaisista tilanteista nuo hittibiisien kuuntelumäärät ovat peräisin: joukko tyyppejä juo kaljaa jonkun kämpillä tai ehkä jo autossa matkalla baariin, rokkia laitetaan soimaan. Stereotypiassa tämä skenaario ei tapahdu ns. maalikylillä, vaan pikemminkin haja-asutusalueella. Henkilöt ovat melko todennäköisesti miespuolisia.

Minun korvaani Peer Günt kuulostaa kaikista muista kuulemistani bändeistä eniten Motörheadilta, ja veikkaan, etteivät yhtyeen jäsenetkään panisi assosiaatiota pahakseen. Hardrockhan voi käsitteenä tarkoittaa jotain vähän enemmän korkealta ja kovaa ja tilutellen -tyyppistäkin - siltikin, vaikka muistaisimme erotuksen heavyyn, metalliin tai heavy metaliin - mutta tämä on selvästi tällaista konstailematonta, riffipohjaista rytmimusiikkia. Laulaja Timo Nikillä on varmasti luonnostaan aika samanlainen "ylimääräistä tavaraa kurkussa" -ulosanti kuin Lemmyllä. Hänen lauluosuutensa eivät ole erityisen melodisia, ne ovat samanlaista hokemien taidetta kuin esikuvallaankin. Motörheadin tapaan myös Peer Günt on trio, mutta Nikki soittaa laulamisen ohella kitaraa eikä bassoa. Välillä soolojakin, mutta kyllä tämä hyvin riffivoittoista musiikkia on. Rytmisektio hakkaa tanakasti taustalla, mutta kompeissa on variaatiotakin, kyllä nämä selvästi ihan pelimiehiä ovat. Kappaleet pysyvät asiallisissa mitoissa: kymmenen biisin levy kestää 32 minuuttia. Tuon aikakauden isojen rocklevyjen tuottaja T.T. Oksala takaa tässäkin soundin, joka on iso olematta silti sliipattu. Yllättävän lähellä jotain Siekkareiden L'amourhaa näinkin erilaisissa viitekehyksissä liikkuville bändeille. Oksala taitaa tykätä myös kaiusta, mutta se on kuitenkin vähän sellainen kellarikaiku, ei stadionkaiku.

On todettava, että hittibiisit ovat myös levyn selvästi parhaat biisit. Ne ovat lajissaan todella toimivia esityksiä, niissä on rakennettu yksinkertaisista elementeistä vastustamattoman tarttuvaa, kovalla kuunneltavaa rockmusiikkia, joka ei briljeeraa syvämerkityksillä, mutta täyttää varsinaisen tarkoituksensa enemmän kuin hyvin. Ne ovat aivan verrattavissa lajityypin parhaisiin kansainvälisiin teoksiin. Oma rajoittuneisuuteni tämän genren suhteen nostaa sitten päätään heti, kun kappaleet eivät ole aivan yhtä timanttisia. Vaikka musiikki ei silloinkaan kuulosta mitenkään rasittavalta, en oikein jaksa keskittyä siihen, enkä saa siitä mitään irti. Nämä biisit eivät ole niin tarkkaan saman kaavan toistoa kuin voisi luulla, mutta pitäisi olla minua kiinnostuneempi kitararokista jaksaakseen fiilistellä kaikkia nyansseja. Sen nyt erottaa, että esimerkiksi Let Her In on parempi biisi kuin useat muut.

Backseat ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen levy, jolla "kokeilut" alkavat vääjäämättä viimeisiin biiseihin päästäessä. I Take Your Money (And Honey) jää puhesäkeistöineen aika sekavaksi, mutta dramaattinen rokkiblues Down By The Shadow nousee levyn kolmanneksi parhaaksi esitykseksi: komeaa kitarointia, ja Nikki kuulostaa täysin vakuuttavalta messutessaan sinänsä varmasti täysin larpattua bluesmytologia-sössönsössöä.

Keskimäärin ihan ok levy, parhaiden esitystensä osalta tosi hyvä. Alan ymmärtää bändin mainetta paremmin. Tämä kannatti kuunnella.


73/100


Bad Boys Are Here Youtubessa


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Pedro's Heavy Gentlemen: Tango Moderato (1982)

Pedro's Heavy Gentlemen on/oli aika epämääräinen ryhmittymä, jonka koostumuksen voisi kai tiivistää näin: Pedro Hietanen, vaihtuvia supermuusikoita ja vierailevia laulajia. Vaikka Hietanen on tehnyt näitä levyjä vielä paljon myöhemminkin, nautti Heavy Gentlemen suurinta suosiotaan 80-luvun alkuvuosina. Yhtye teki silloin neljä keskimäärin varsin menestynyttä albumia ja sai kaksi isonpuoleista hittisingleä. Ainakin listanumeroiden valossa albumeista menestynein on tämä: se ylsi listan seitsemänneksi ja oli mukana 20 viikkoa. Levyltä jälkijättöisesti irrotettu, Harri Marstion kähisemä Romany Violin -tulkinta nousi Gentlemenin ensimmäiseksi single- ja jukeboksihitiksi.

Tango Moderato on nimensä mukaisesti tangolevy. Tämmöinen muusikoiden tyylilajihuumori taisi olla koko Gentlemen-homman pääpointti muutenkin. Tältä levyltä löytyy erinäisiä tuttuja sävellyksiä, joihin on haettu "erikoista kulmaa", ja oletettavasti ainakin jotkut vedot ovat Hietasen ja/tai kavereidensa originaaleja, siksi paljon ne kuulostavat sessiosekoilulta. Levyllä esiintyvä jengi on ihan kohtalaisen nimekästä, Discogs-tietojen tutkiminen on kuin lukisi aikakauden pierujen kuka kukin on -luetteloa. Pembroke, Maijanen, Antero Jakoila, Olli Haavisto, Otto Donner... Vokalistien kirjo yltää Marstiosta Markku Blomqvistiin ja Kojosta M.A. Nummiseen. Marstio vetää Mustalaisviulun englanniksi, Reijo Kallion Yksinäinen taas tykitellään tietysti venäjäksi. Discogs väittää Puna-armeijan kuoronkin esiintyvän sillä.

Siinä ei ole mitään yllättävää, että huippumuusikot tekevät tällaisia levyjä, mutta se tuntuu oudolta, että yleisö on varsin mukavasti lämmennyt niille. 36 vuoden perspektiivistä, ilman aikalaishavaintoja, on jo vaikea selvittää, liittyykö tähän esimerkiksi jotakin nappiin menneen tv-näkyvyyden tapaista. Miksi Marstion rutiininomainen Romany Violin oli hitti? No, tuttu sävelmä tietysti, ihan vetävästi tulkittuna, mutta periaatteessa glorifioitua karaokea.

Varsinaisen muusikkohuumorin kuunneltavuus nykyperspektiivistä on vielä paljon tiukemmassa. Kai tässä jokin punainen lanka on, semmoinen "it's all just music, man" -ajatus, että erilaiset maantieteelliset alueet ja tyylisuunnat voivat sekoittua reilusti keskenään. Laulukieliäkin on kuin Baabelin tornissa. Toisaalta meno on juuri niin jäykkäjalkaista kuin tällaisilta hahmoilta voi odottaa. Koko ajan on vähintään nurkan takana se piste, jossa tangoa aletaan soittaa valkoisen miehen reggaefunkina.

Mitään hauskaahan tässä levyssä ei ole. Ei edes Nummisen Tästedes sinä olet oleva hevonen ole kovin hauska. Mitään vakavassa mielessä kiinnostavaakaan tässä ei ole. Nykynäkökulmasta täysin turha tekele, jota tuskin voi suositella edes ajankuvan nimissä, tämä kun edustaa pikemminkin yhdenlaista ajattomuudenkuvaa: joukko muusikoita runkkailee.


31/100


Albumi Spotifyssa

Alamaisema: Paul Oxley's Unit: Living In The Western World (1981)

Päätän tässä yhteydessä luokitella Paul Oxley's Unitin kotimaiseksi musiikiksi, vaikka laulaja ja kaikkien tämän levyn kappaleiden tekijä Paul Oxley onkin britti. 3/5 bändistä oli suomalaisia, ja se operoi Suomessa ja saavutti menestystä nimenomaan täällä. Nähdäkseni se on vielä astetta enemmän suomalainen ilmiö kuin jokin The Renegades.

Ja sitä menestystähän Paul Oxley's Unitille tuli, hetkellisesti. Tämä esikoisalbumi oli peräti 17 viikkoa Suomen albumilistan ykkösenä, listalla yhteensä 39 viikkoa, ja on myynyt platinaa. Voi sanoa, että lyhyen hetken ajan POU oli Suomen suosituin bändi. Jos tätä hetkeä koettaisi määritellä rajapyykkiensä kautta, niin sitä ennen oli vuosi 1980, Moottoritie on kuuma, Hassisen Kone, punkin ja uuden aallon täyteen mittaansa kehittynyt kaupallinen potentiaali. Sen jälkeen tulivat Yö ja Dingo ja Eppujen, Popedan ja Juicen koko kansan suomirock.

Living In The Western Worldin isoja listahittejä olivat nimibiisi ja varsinkin Spanish Bars, joka on myös levyn avausraita. Lisäksi muistetaan balladi Terry's Inside, vaikkei se listoille noussutkaan. Näiden kappaleiden suosiota aikanaan ja sittemmin voi koettaa mittailla erilaisilla tavoilla. Nimibiisi menestyi singlelistalla, Spanish Bars sen ohella myös jukeboksisoitossa. Terry's Inside oli 90-luvun alussa yläasteen musiikinkirjassani. (Tällaisia olevinaan koskettavalla ja "tärkeällä" tekstillä varustettuja popbiisejähän niihin siihen aikaan laitettiin.)

Spotify-soittojen tarkastelu paljastaa selvän hierarkian. Lähes 400 000 soiton Spanish Bars voitanee noilla lukemilla luokitella kohtalaisen hyvin asemansa säilyttäneeksi pikkuklassikoksi. Terry's Inside yltää täpärästi sataan tuhanteen, ero näiden välillä yllättävän suuri. Nimibiisi jää aika karusti noin 30 tuhanteen, albumiraitojen lukemat sitten sitäkin pienempiä. Albumiklassikko Living In The Western World ei ole.

Tässä tapauksessa kansan tuomio vaikuttaa sikäli suunnilleen oikealta, että Spanish Bars on kyllä levyn kovin biisi. Se on itse asiassa ihan todella hyvä biisi, joka on toki alusta loppuun omaa aikaansa, mutta ei sellaisella tavalla, joka saisi irvistelemään nykyäänkään. Biisin ilmeiset esikuvat ovat Martha + Muffinsin Echo Beachin tapaisia uuden aallon juustoisemman laidan teoksia, joissa ajanhengen vaatima suorasukaisuus ja nopea tempo on silattu syntikoilla, melankolialla ja äärimmäisen tarttuvilla kertosäkeillä niin, että loppuvaikutelma on jo aikanaan ollut ylisukupolvinen. Spanish Barsin tietyissä rytmijutuissa kuuluu jopa progemaisuutta, ja melodioissa taas, huvittavaa kyllä, iskelmää. Silti tämä on kappale, jota kukaan tuon aikakauden suomalainen biisintekijä tuskin olisi osannut tehdä tai tullut edes ajatelleeksi tehdä. Vertailun vuoksi voi kuunnella samana vuonna ilmestyneen Mistakesin Pidä huolta -biisin, joka sijoittunee väljästi samaan genreen. Kappaleiden välillä on valtava luontevuusero, siltikin vaikka olisi mahdollista kuulla Mistakesin teos ymmärtämättä sen tuskastuttavaa tekstiä.

On Oxleyllä muutama muukin valttikortti. "Kohtalokas" Cathy's Story (Passion) on vielä paremmin etukenossa viiteympäristöönsä nähden kuin muu levy. Biisi kuulostaa Miami Vicelta ja Duran Duranilta ja siinä on aitoja urheiluleffasyntikoita. Koko tämä viitekehys oli kansainvälisestikin vasta oraallaan, joten tässä ollaan kanavoitu ilmavirtauksia kunnioitettavan skarpisti. Kappale ei ollut minulle etukäteen tuttu, ja jos se olisi soitettu minulle sokkotestissä, olisin ilman muuta hyväksynyt sen Rio-aikakauden Duranin b-puoleksi. (Tämän on siis tarkoitus olla vilpitön kehu.) Another Heartbreak ja The Judge & The Jury ovat levyn hyvää peruskamaa, tiivistä, melodista ja vähän melankolista kitarasyntikkapoppia. Tällaisten kohdalla tulee ilmeisimpänä vertauskohtana mieleen The Cars -yhtye, jota Oxleyn jengi onkin varmasti kuunnellut huolella. Toki Blondieta, Costelloa ja näitäkin.

Muista hiteistä Terry's Inside tukehtuu oman paatoksensa alle, eikä herätä mitään tunnereaktioita. Liiankin ilmeinen kuulijatäky, ja ehkä myös viite Boomtown Ratsin niin ikään vähän vaikeaan, mutta sävellyksenä paljon parempaan I Don't Like Mondaysiin. Nimibiisi on ihan tarttuva nykytys, muttei eroa edukseen levyn perustasosta, ja soundit ovat synteettisine kitaranvingutuksineen tällä kertaa vähän hermoillekäypiä.

Kokonaisuutena voinee todeta, että Living In The Western Worldin ongelma tänä päivänä on sen liiankin vaivaton solahtaminen sellaiseen hyvin taajaan viljeltyyn musiikilliseen lokeroon, josta löytyy kasapäin vielä parempaakin musiikkia. Tässä tapauksessa yhtyeen luontainen kansainvälisyys toimii sitä vastaan, miltä ongelmalta suomenkieliset ja suomalaisessa viitekehyksessä operoivat rockbändit aina säästyvät. Ongelma ei kuitenkaan koske levyn parhaita biisejä: en keksi, miksei Spanish Bars olisi voinut olla valtava kansainvälinen hitti, ja jos Cathy's Storyn kaltaisten biisien kohdalla alkaa tarkkaan katsella vuosilukuja, huomaa kappaleen ilmestyneen ennen useimpia niitä, joiden pastissiksi sen voisi vaistonvaraisesti luokitella. Paljon palkitsevampi kuuntelukokemus kuin useimmat levyt tässä sarjassa.


77/100


Albumi Spotifyssa


Spanish Bars Youtubessa