Gettomasa: Diplomaatti - supertähti takavasemmalta

Gettomasa on epäilemättä viime aikojen suomiräppisensaatio. Hän nousi genren maakuntasarjasta todelliseksi listatähdeksi vähän varkain. Havahduin itse asiaintilaan käydessäni viime vuoden lopulla läpi Suomen Spotifyn vuositasolla kuunnelluimpia. Siellä top 50 -listalla oli moninkertaisesti julkisuutta saaneiden supertähtien seassa Gettomasa vuoden alussa julkaistulla Lössi-biisillään. Kuuntelin kappaleen, ja se osoittautui erittäin toimivaksi uho- ja possebiisiksi, jossa on minun makuuni ja taustaani juuri sopivasti helsinkiläisille vittuilua ja suomiräpin viime vuosikymmenen puolivälin kultakaudesta muistuttavaa reteää meininkiä. Tuotannollisesti se ottaa toki huomioon tämän päivän trendit, mutta on silti "hyvää perusmenoa", ja myönnettäköön, että kun kaikki kokeellinen soundikikkailu menee useinkin yli hilseeni, pidin tätäkin virkistävänä piirteenä isossa hittibiisissä.

Tänä vuonna Gettomasasta onkin sitten kuultu ja paljon. Alkuvuodesta julkaistusta Muijii stadis -biisistä tuli Lössiäkin isompi hitti, sitten artisti pääsi esiintymään kiekkokansan kultajuhliinkin, ja sopivasti samoilla kieppeillä julkaistu seitsemän biisin kokonaisuus Diplomaatti on ollut nyt kaksi viikkoa albumilistan ykkösenä. Taakseen se on jättänyt esim. Marko Hietalan ja Olavi Uusivirran uutuudet, mitä on vaikea olla näkemättä jonkinlaisena symbolina jostakin.

Diplomaatti on puhtaasti striimauskäyttöön tarkoitettu teos, jota ei vanhaan aikaan olisi kutsuttu albumiksi, mutta tällainenhan on tätä päivää. Vaikea tätä 26-minuuttista kuunnellessa on ratkaisua kritisoidakaan. Nyt levyllä ei ole yhtään varsinaisesti turhaa biisiä, joten mihin tässä tarvittaisikaan niitä viittä muuta, joiden taso ei ehkä yltäisi yhtä korkealle. Diplomaatti esittää aika pitkälti myös yhden statementin: nousussa oleva räppäri kertoo olevansa nousussa ja määrittelee oman olemuksensa ja identiteettinsä nousussa olevana räppärinä. Ei tässä mitään kovin monimutkaista ole, ja halutessaan Masan "läpästössä" voi nähdä ongelmallisia piirteitä, mutta toisesta vinkkelistä tämä on virkistävä ilmiö Cheekin jälkeisessä suomiräpissä.

Tämä oli perusfiilikseni tutustuessani Gettomasan musiikkiin viimeaikaisten singlejen ja nyt Diplomaatin myötä. (On varmasti syytä todeta, etten vielä ole perehtynyt hänen aikaisempaan tuotantoonsa.) Ensin oli vaistonvarainen diggailu, niinhän se aina menee. Vasta sitten aloin pohtia, miksi tämä meno miellyttää. Yksi selvä syy on tuo maakuntakeskeisyys. Ilmeisistä henkilökohtaisista syistä se on kytkeytynyt suomiräppisuhteeseeni siitä asti, kun Tulenkantajien Rollofunk oli ensimmäinen todellinen kolahdukseni genren piiristä. Gettomasa hehkuttaa Jyväskylää, joka sattuu myös olemaan minulle omakohtaisestikin tärkeä kaupunki. Helsingissähän tässä on tullut asuttua jo pian 20 vuotta, mutta aina jotain Lössin tapaista kuunnellessani asetun vaivatta siirtotyöläisen rooliin ja peukutan kaikkea lievästi murteellista uhoa ja maailmanvalloittajan asennetta junasta asemalla noustaessa.

Mutta onhan myös Cheek Lahdesta. Mahdollisesti jossain kohtaa hänen laajaa tuotantoaan myös hehkutetaan Lahtea, siitä en tiedä, koska en ole perehtynyt tuohon tuotantoon pintaa syvemmältä. Joistakin muista viime aikojen kaupallisesti menestyneimmistä räppäreistä ei oikein tiedä, mistä he tulevat, koska he eivät sitä mitenkään alleviivaa - ainakaan konkreettista, maantieteellistä taustaansa. Usein toki puhutaan yleisellä tasolla vaikeista kasvuolosuhteista, zoomataan kuin Google Mapsissa ikään yksittäiseen kerrostaloon jossakin metaforisessa "vaikeassa paikassa", mutta kuvaa varotaan huolella laajentamasta niin, että kuulija saisi käsityksen edes naapurikorttelin meiningistä. Se on osa ainakin valtavirtaisimman suomiräpinkin soluttanutta autonomista yksilöä ja hänen "kamppailuaan" painottavaa kehitystä. Suomiräpin 2010-luvun kirjoiksi ja elämäkertaelokuviksi asti eskaloituneissa menestystarinoissa uhotaan menestyksellä ja toisaalta uhriudutaan ja nyyhkitään "vihaajien", ikävien naisihmisten ja kriitikkojen kapuloihin panemien rattaiden innoittamana. Niinpä mainstream-räpistä on tullut iskelmää sen paskimmassa merkityksessä, ja usein se on ottanut kahdesta erilaisesta musiikillisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä kummankin nihkeimmät puolet. Siten - ja Nelonen Median suosiollisella avustuksella - tämä musiikki on saatu kaupatuksi mahdollisimman suurelle yleisölle.

Ollakseen miljoonia striimaava listaykkönen, Gettomasa tuntuu onnistuneen pelin sääntöjen muuttamisessa. Hän ei soi radiossa (ainakaan vielä) eikä sääli itseään tai hyödynnä iskelmävaikutteita (ainakaan vielä). Toivottavasti sulkeet säilyttävät kuranttiutensa jatkossakin. Tavallaan hän on palauttanut räpin räppiin. Hänen biisinsä ovat populistisia ja tarttuvia ja nykyiseen tapaan räpiksi aika laulullisia, mutta niissä ei kuulla Eminemiltä periytyvää kamalaa melodramaattisesti tilittävää äänenväriä. Diplomaatti sisältää pelkästään perinteistä reteää räppiuhoa suht rajallisesti vaihtelevista näkökulmista, tarkoituksellisesti korostetulla maakuntatwistillä, valtavirran ja pusikon välimaastossa tasapainoillen niin, että skumppaa kyllä kitataan, mutta se tehdään jossain Jyväskylän Tuomiojärven rantsussa, kaukana punaisista matoista. Gettomasa tekee myös hyvin selväksi viimeistään levyn päättävässä nimibiisissä, että hän asemoituu uudeksi valtavirraksi, jonka ei tarvitse nuolla kenenkään persettä tai tehdä "edm:ää". Hän tiedostaa tarkkaan mahdollisuutensa esiintyä takavasemmalta tulleena supertähtenä, joka voi uskottavasti lesoilla olevansa jotain vähän muuta kuin nämä pelikentän aiemmat valtiaat, joita hän ei ehkä strategisesti mainitse nimiltä - koska miksi kahliutua mihinkään yksittäiseen biiffiin?

Jollain tasolla räppiperinteitä kai ilmentää sekin, että Gettomasan toistaiseksi paras bängeri, Diplomaatin aloittava Silmät, on myös se hänen kappaleensa, joka herättää tekstinsä puolesta eniten vähän epämukavia fiiliksiä, jos sitä erehtyy liikaa kelailemaan. Siinä Masa kuittailee "feministeille", jotka ovat epäilleet häntä "myrkyllisestä maskuliinisuudesta". En tiedä, onko mitään "oikeaa kohua" ollut, mutta Diplomaatin muunkaan annin perustella sellaista ei varsinaisesti voisi ihmetellä. Naisten esineellistäminen ja omilla valloituksilla kehuskeleminen parhaiden räppitapojen mukaan on levyn tematiikan ytimessä. Voi ei -biisin fiittaaja Lauri Haav on "haukannut priimamarjaanaa" ja tehnyt "kilteistä tuhmia", ja tosiaan Masalla itsellään on täällä stadissakin niitä muijia, joista "ainakin mun mittaril" on "aika kuumii pari".

Tämmöisiin seikkoihin myönnän kuitenkin kiinnittäneeni huomiota vähän velvollisuudentunnosta ja muodostettuani jo vaistonvaraisesti voimakkaan positiivisen mielikuvan Gettomasan musasta. Kai hyvä räppäri pystyy laittamaan aika suuren osan retoriikkaansa genrepiirteiden piikkiin. Tai sanailee niin svengaavasti, että huomio kohdistuu siihen. Tosin on varteenotettava pointti, ettei aikamme suosituimman pop-genren typistäminen eräänlaiseksi todellisuudesta irrallaan olevaksi sarjakuvameiningiksi palvele kenenkään intressejä. Ja juurihan itse ankkuroin Gettomasan maakuntaräpin "syvemmälle todellisuuteen" kuin jonkin Cheekin tuotannon. Silloin se kyseinen todellisuus olisi tässä tapauksessa jyväskyläläisen yökerhon tanssilattialla kolmen jälkeen kuultavia lausuntoja elämästä ja vaikkapa nyt sukupuolten välisistä suhteista.

Siksi on hyväksyttävä, että tämä tuntuu todellisuudelta. Sen kuvaukselta, ei yritykseltä muokata sitä muuten kuin oman ura-aseman edistämisen verran. Gettomasa levyttää kuitenkin PME Recordsille, eikä hän retoriikastaan huolimatta ole musabisneksestä irrallinen saareke, vaan hyvin mahdollisesti tarkkaan mietitty täsmäohjus valtavirran ytimeen. Nohevat pelaajat ovat aavistaneet jo tovin, että iskelmäräpin aika on ohi. Osa siitä tulee sulautumaan osaksi yleistä valtavirtabulkkia ja pysymään pinnalla, mutta terävimmät hittikärjet tulevat jatkossa muunlaisella itseilmaisulla.

Nähtäväksi jää, mitä se laajemmin tarkoittaa, mutta ainakin Diplomaatin osalta se tarkoittaa sitä, että listakärjessä on toimivinta uutta kotimaista valtavirtamusaa vähään aikaan.


Diplomaatti Spotifyssa

Haastattelu Pekka Aarniosta vuonna 2014

RIP Pekka Aarnio, yksi suomalaisen populaarimusiikin historian tärkeimmistä taustavaikuttajista. Ohessa haastattelujuttu, jonka tein hänestä Kansan uutisiin huhtikuussa 2014. Teksti on toimitukseen lähettämässäni muodossa, netissä siitä oli ainakin viime vilkaisulla vain alun sisältävä versio.

___________

Pekka Aarnio on kutsunut tekemään haastattelua kotiinsa Helsingin Jollakseen. Agit Prop -kvartetista ja Love- ja Johanna -levy-yhtiöiden pitkäaikaisena tuotantopäällikkönä tunnettu Aarnio asuu appiukkovainaansa sotien jälkeen rakennuttamassa omakotitalossa. Viime vuosikymmeninä näille luonnonkauniille rannoille on noussut lähinnä raharikkaiden palatseja, ja Aarnio hymähtääkin, ettei hänellä enää olisi asiaa muuttaa tänne.

Musiikkibisneksestä Aarnio on vähitellen jättäytynyt eläkkeelle, mutta 2000-luvulla elvytetty Agit Prop jatkaa, tai ei ainakaan ole tehnyt päätöksiä lopettamisesta. Tänä vappuna tiedossa on taas konsertti Kulttuuritalolla. Ohjelmistossa on muutama uusikin laulu, kuten Kerkko Koskisen Aulikki Oksasen tekstiin säveltämä “Korintin ruusut”, allegoria Kreikan nykytilalle.

“Siellä on meneillään ihmiskoe”, Aarnio määrittelee. “Lääkäri lääkitsee siihen pisteeseen, jossa potilas kuolee.”

Ennen Agit Propia kvartetin miesäänet, Aarnio ja Martti Launis, vaikuttivat Guldkurkorna-yhtyeessä. Se oli 60-luvun puolivälin folkbuumin pioneereja, joten Aarniolla alkaa tulla 50 vuotta täyteen kotimaisen kevyen musiikin keskiössä.

Guldkurkornan jäsenet elivät hyvin 60-lukulaisen sukupolvikokemuksen vapaamielisistä seurakuntapiireistä Sadankomitean tapaisiin yhden asian liikkeisiin, Vietnam-protesteihin ja edelleen puoluepolitiikkaan.

“Se radikalisoituminen meni hirveän orgaanisesti”, Aarnio muistelee. “Ei siinä mistään hetkellisestä valaistumisesta ollut kysymys.”

Helsingin teinipiireissä oli usein kyse porvariskodin aatteiden kieltämisestä, vaikka Aarnio haluaakin huomauttaa, että radikaaleissa oli työläistaustaisia enemmän kuin oletetaan.

Joka tapauksessa toimintaa leimasi nuoruuden uhma, hybriskin. Guldkurkornan osalta se kulminoitui ryhmän viimeiseen ja epäonnistuneeseen keikkaan Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla kesällä 1970. Vasemmistolaiset taistelulaulut saivat pohjalaisyleisöltä jäätävän vastaanoton.

“Oli siinä vähän diivailua, haettiin verta nenästä. Tiedettiin, ettei yleisö odottanut sellaista. Jos keikkaa olisi mainostettu Agit Propin nimellä, sinne oltaisiin tultu katsomaan kommareita kuin eläintarhaan.”

Agit Prop oli tosiaan tuolloin jo olemassa SKDL:n vaalitilaisuuksien ohjelmanumerona. Syksyllä 1970 se kiteytyi kvartetiksi, kun seuraavan kesän Berliinin laulujuhlille tarvittiin esiintyjä. Aarnio ja Launis saivat rinnalleen folk-aikojen tuttavansa Sinikka Sokan ja Kiti Neuvosen, jonka sitten korvasi Monna Kamu. Syntyi tuttu ominaissaundi, jota Aarnio luonnehtii yhdistelmäksi raakaa ja siloiteltua.

“Arkaainen folk-ilmaisu ja sivistynyt teatteri- tai chansonilmaisu. Riippuu vähän biisistä, kummalle puolelle se kallistuu. Jos ajattelee ihan mun ja Launiksen äänenvärejä, niin teknisestihän niitä käytetään päin helvettiä, ja rääkymisenähän sitä pidettiin.”

Agit Propilla oli kuitenkin käytössään sukupolvensa parhaiden säveltäjien ja runoilijoiden taidot, ja kuohuva aika tarjosi sekin edellytykset luoda muutamassa vuodessa tuotanto, jota lauletaan vasemmistoyhteyksissä tänäkin päivänä. Aarnio näkee ajanjakson “anomaliana” ja toteaa, että vastaavia kultakausia työväenlaulun historiassa ovat lähinnä vuodet 1905-06 suurlakkoineen sekä tietysti vuosien 1917-18 tienoo.

Ajatukset työväenlaulun syklisestä historiasta ja sen mahdollisesta nykyisestä alennustilasta jäävät selvästi vaivaamaan Aarniota, sillä myöhemmin hän soittaa ja haluaa ottaa esiin Reijo Franckin. Hänen oma sukupolvensa löysi Franckin ja tämän 50-luvun levytykset nuoruudessaan, mutta 2010-luvulla Aarnioon otti yhteyttä Paleface, joka intoili Franckista ja pyysi tämän puhelinnumeroa. Perinne kehittyy, mutta jatkuu, paljolti juuri suomiräpin saralla.

Laululiike yhdistetään nykyään taistolaisuuteen, mutta Aarnio muistuttaa, että kyse oli laajemmasta, puolue- ja ryhmäkuntarajat ylittäneestä ilmiöstä. Love Records pyrki julkaisemaan vasemmistolaista laulua tasapuolisesti demareita myöten. SKP:n vähemmistöstä tuli toki eniten ja aktiivisimpia tekijöitä. Mutta musiikki saattoi puhutella niitäkin, jotka eivät olleet liikkeessä lainkaan. Aarnio huomauttaa jopa porvaritaustaisten muusikoiden soittaneen Agit Propin komppiryhmässä vapaaehtoispohjalta, koska materiaali oli niin palkitsevaa.

Tässä lienee syy siihenkin, että laululiike pysyi elinvoimaisena pidempään kuin asemiinsa luutunut poliittinen liike.

“Vuoden 1977 Helsingin laulufestivaalithan oli kaikkein isoimmat. Vielä 80-luvullakin oli pari isoa tapahtumaa.”

Uusia ryhmiä tai biisejä ei kuitenkaan enää tullut. Niinpä vuoden 1978 kieppeillä järjestetyssä Love Recordsin tuotantopalaverissa M.A. Numminen rohkeni sanoa, että poliittinen laulu on mennyt pois muodista.

“Mä loukkaannuin, että ei tää nyt mikään muotiasia ole, totuus ja elämä tässä on kyseessä! Mutta kyllä Numminen oli oikeassa. Just silloinhan punk lähti, ja jos joku juttu on kiinnostanut isosysteriä, niin ei se oikein enää pikkusysteriä sitten.”

Aarnio oli tullut Lovelle töihin pari vuotta aiemmin, mutta konkurssi koitti jo 1979. Aarnio määrittelee yhtiön kärsineen suuruusharhasta: se yritti dokumentoida kaikkea kiinnostavaa musiikkia kuin valtion virasto ikään. Julkaisumäärät kasvoivat tolkuttomiksi.

Hän itse jatkoi Atte Blomin kanssa Johanna-yhtiössä, joka sai punkista ja uudesta aallosta hyvän lähtövauhdin. Nimenomaan Blomin estetiikantajuun punk sopi.

“Atte on äärimmäisen brutaali jätkä, sille Sex Pistols on parasta mitä voi olla”, Aarnio naureskelee. “Se on populisti, vaikka onkin sivistynyt ja luova ja loistava tyyppi. Atte is the man!”

Niinpä Blomilla olikin lieviä vaikeuksia hyväksyä Tuomari Nurmion “Valo yössä” -ensisingleä, jota hän piti liian kirjallisena, kuin Lauri Viitana. Hyväksyi kuitenkin hieman nikoteltuaan, ja Nurmion Kohdusta hautaan -albumista tuli sekä myyntimenestys että klassikko.

Sittemmin niitä ilmestyi Blomin ja kumppaneiden siipien suojissa kymmenittäin. Aarnio vastasi itse tuottajana mm. Badding Somerjoen uraauurtaneista 80-luvun levyistä ja suurimmasta osasta Leevi & The Leavingsin ikonista tuotantoa.

Erityisen tärkeäksi hänelle muodostui yhteistyö Ultra Bran kanssa. Yhtyeessä oli vanhojen radikaalien lapsia, ja Aarnio suorastaan liikuttuu siitä puhuessaan.

“Se oli mulle jonkinlainen uusi nuoruus. Jengi, joka on intellektuaalinen yhteisö, mutta jossa on toisaalta lapsenomaista luovaa älyttömyyttä. Niiden kanssa oli helvetin nastaa. Tässä samassa huoneessa ne bileetkin pidettiin, kun levy oli masteroitu.”

On kuvaavaa, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoisalbumi on Aarnion ainoa tuotantotyö sen jälkeen, kun Johanna lopulta myytiin monikansalliselle Universalille vuonna 2010. Johtohahmoilla alkoi olla ikää, digitalisoituvan musiikkimaailman kyydissä oli yhä vaikeampi pysyä, eikä luontevaa kotimaista jatkajaa yksinkertaisesti ollut.

“Tottakai se oli murheellista ja samalla luonnonlainomaista. Mutta sen kanssa pitää pystyä elämään.”

Levyteollisuuden tunnelin päässä ei 2010-luvulla muutenkaan juuri valoa näy.

“Oli siinä vähän sitäkin, että mentiin alta pois”, Aarnio myöntää.

Vuosikymmenten ura suomalaisessa musabisneksessä näyttää siis päättyneen. Mutta vuosikymmenten ura suomalaisen radikaalin poliittisen laulun lipunkantajana jatkuu.

2. 

Miljoonasade: Käärmeenkantaja - lamaa muistuttava kokemus

Yksi niistä monista Suomen historian vaiheista, joista olen jotenkin poikkeuksellisen kiinnostunut, on 90-luvun alun lama. Muut kiintopisteeni ovat paljon varhaisempia, eikä minulla voi olla niihin muuta henkilökohtaista kosketusta kuin ehkä sukuhistorian kautta selittyvää, mutta 1978 syntyneenä muistan lama-ajan omakohtaisestikin. En kuitenkaan ollut tuolloin, varhaisteininä, kovin kiinnostunut politiikasta tai seurannut yhteiskunnallisia asioita, vaikka omaksuinkin aika luontevasti samat vasemmistolaiset aatteet kuin vanhempanikin.

Meidänkin perheellemme ja erityisesti äidille lama merkitsi taloudellisesti vaikeita aikoja, vaikka kaikesta päättäen monella muulla meni vielä paljon huonommin. Mieleeni on pysyvästi jäänyt se, miten erään seitsemännen luokan luokkatoverin palattua joululomilta kouluun levisi nopeasti tieto, että lomien aikana hänen isänsä oli ampunut hänen äitinsä. Veriteon yhteydestä mihinkään taloudellisiin ongelmiin minulla ei ole mitään tietoa, joten tämän tapauksen mainitsemisen tarkoitus on lähinnä kuvittaa sitä mielenmaisemaa ja yleistunnelmaa, jonka noihin vuosiin liitän. Meidän perheessämme vanhemmat erosivat, ja samaan aikaan minulla oli tietysti omat ulkopuolisen teini-ikäistymiseen ja rovaniemeläisen peruskoulukulttuurin kohtalaiseen armottomuuteen liittyvät ongelmani. Se oli kaikin puolin synkeähköä aikaa, vaikka tämä ajan saatossa muodostunut päätelmä jättää toki varjoonsa kaikenlaisia uusiin harrastuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyneitä positiivisia fiiliksiä - en minä nyt mitenkään koko aikaa kulkenut siipi maassa. Mutta ainahan tällaiset periodivaikutelmat muotoutuvat yksinkertaistamisen ja kärjistämisen kautta.

Suomalaisessa kulttuurihistoriassa ysärilama on ilman muuta mytologisoitunut. Se on oikeastaan siirtynyt jo metatasolle niin, että merkittävä osa sitä käsittelevästä kulttuurista käsitteleekin oikeastaan mielikuviamme lamasta. Tästä paraatiesimerkkinä vaikkapa Hannu Raittilan romaani Pamisoksen purkaus (2005), jonka tekijä itse selitti myöhemmin Kirjailijaelämää-teoksessaan yritykseksi vetää matto lukijan jalkojen alta samaan tapaan kuin lama veti tosielämässä maton monen elämän alta.

Popmusiikki suhtautuu tällaisiin myytteihin keskimäärin suoraviivaisemmin. Sikäli kuin lamaa on käsitelty suoraan laululyriikassa, on yleensä lähdetty niistä helpoimmista meemeistä - työpaikkojen menetyksistä, firmojen kaatumisista, perheiden hajoamisista. Jokainen ymmärtää, mihin viitataan, kun lama-aika assosioidaan johonkin tällaiseen tragediaan. Varhainen paraatiesimerkki on Miljoonasateen jo keväällä 1992 julkaistulle Lelukaupan häät -albumille tekemä Meitä jyrätään, jossa kertoja-perheenisä näkee ainoaksi ratkaisuksi epämääräisesti hahmoteltuun kriisitilanteeseensa lähteä haulikon kanssa jonkin niin ikään epämääräisen vihollisen, todennäköisesti pankin, kimppuun. Tällainen epätoivoinen sissisota on toisaalta kai rakennettu suomalaiseen kokemusmaailmaan niin tarkkaan sisään, että pari muuta elegantimman pään esimerkkiä - Gösta Sundqvistin Leeville tekemät Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen - ehtivät itse asiassa ilmestyä jo nousukauden viimeisellä harjalla. Jälkikäteen ne ovat tuntuneet lähes profeetallisilta lama-ajan lauluilta, mutta tässä tulkinnassa unohtuu, että turvaverkkojen läpi pudonneita ihmisiä oli tietysti ennen lamaakin.

Siksi konkreettisten tilanteiden kautta hahmoteltu lamatulkinta ei tunnu erityisen pätevältä, ja tästä syystä kai Raittilakin halusi tarjota lukijalle nimenomaan lamaa muistuttavan kokemuksen eikä kuvausta lamasta. Jos popmusiikin puolelta haluaa etsiä vastaavaa, kääntyy ainakin oma katseeni levyyn, johon minulla on jo reilusti yli 20 vuotta ollut jonkinasteinen pakkomielle. Sekin on Miljoonasateen tuotantoa, mutta Käärmeenkantaja ilmestyi vähän myöhemmin, syksyllä 1994, jolloin lama oli monessa mielessä edelleen akuutti asia, mutta sitä oli mahdollista tarkastella jo analyyttisemmin. Oikeastaan aikaperspektiivi on aika ihanteellinen: kokemus on reaaliajassa kuulijan tavoitettavissa, mutta sellainen ehdoton ensireaktio, jota Meitä jyrätään edustaa, saa jo antaa tietä kaiken yleiselle mutkikkuudelle.

Käärmeenkantaja on kriitikon silmin arvioiden hieman ylipitkä ja epätasainen levy, joka sisältää sekä turhia banaliteetteja että Miljoonasateen uran parhaita biisejä. Musiikillisesti siinä ei ole mitään erityisen mullistavaa, se on melodista suomalaista kitara- ja kosketinsoitinrokkia, jota Miljoonasade on periaatteessa aina viljellyt. Tämä ei päde levyn kaikkein parhaaseen biisiin, upeiden jousiorkestraatioiden kohottamaan Merestä löytynyt -klassikkoon, josta pitäisi puhua vähintään samassa lauseessa minkä tahansa palvotun suomalaisen rockbiisin kanssa. Joitakin muitakin aivan onnistuneita kokeiluja tehdään orkestraatioiden, puhaltimien tai vaikkapa säröisemmän kitararockin suuntaan. Kappalemateriaali on keskimäärin hyvää, mutta ei sen parempaa kuin monella muullakaan Miljoonasade-levyllä.

Tekstittäjänä Heikki Salo on monella tämän levyn kappaleella aivan parhaimmillaan ja tykittää sellaisia mieli- ja kielikuvia, ettei niihin tavallinen rocklyyrikko osaa koskaan edes kuvitella yltävänsä, mutta osa teksteistäkin on sinänsä vähän keskinkertaisia. Käärmeenkantaja ansaitsee toki rutkasti saamaansa enemmän huomiota jo parhaiden biisiensä takia - Merestä löytyneen ohella on mainittava ainakin Piru ja sen isoäiti, joka on kaikessa överiydessään hämmentävän tehokas delirium-visio, joka sitten tietysti taittuu nimenomaan lamatunnelmien kuvaukseksi, kun sitä vähänkin miettii.

Ja juuri tässä nyt tullaan siihen, miksi ja millä tavoin Käärmeenkantaja on lamalevy. Mitään Meitä jyrätään -tyyppistä suorasanaista lausuntoa aiheesta siltä ei löydy. Sen sijaan se viittaa usein sivulauseissa tähän aihekokonaisuuteen. Piru ja sen isoäiti -biisin groteskin hahmokavalkadin joukossa "juopon silakan näköinen virkamies mittas köyhille hirttonuoraa". Koiran mies -biisissä kansa hirttää torilla herranukkeja, minkä muistelisin Salon jo tuoreeltaan antaman haastattelulausunnon mukaan viittaavan johonkin todelliseen mielenosoitukseen porvarihallitusta vastaan (Esko Aho- ja Iiro Viinanen -nuket hirtettiin). Made In Hong Kongissa moottoreita ja ihmiselimiä yhdistävä seksuaalinen monstrositeetti ja käyttöesine paljastuu erityisen suosituksi kapineeksi eduskunnan saunassa.

Tällaisista viittauksista huolimatta yhteiskunnallinen tilanne on levyn pinnanalainen teema. Pinnalla taas on paljon reissuelämää, groteskeriaa ja sen tyyppistä seksiä, johon liittyy loputon määrä moraalista ambivalenssia tai suoranaista väkivaltaa - jota taas levyllä on muutenkin. Hahmogalleria putoilee kaikenlaisiin väleihin ja räkyttää asiaansa sivistyneen yhteiskunnan likaisilta syrjäkujilta. Merestä löytynyt ja Piru ja sen isoäiti ovat tässäkin paraatiesimerkkejä ja todella korkealentoisia visioita, jotka eivät kalpene minkään Rabelais'n rinnalla, mutta yhtä lailla Sinisenvarjon kasvit kuvaa ulkopuoliseksi kasvamista teiniyden näkökulmasta, Pitkä piikki maailman romahtamista ja uuden rakentumista(näennäisesti) parisuhteen myötä, Poijan tie (hirtehisesti) suomalaista versiota toksisesta maskuliinisuudesta siihen liittyvine toteemeineen ("reppuun sullottu on Raatteen tie ja Tauno Palon pää / viinaa järvittäin ja murheen ies, kun perheet kotiin jää")...

Kirjaimellisesti tulkittuina useampikin levyn avainkappale maistuisi nykyään naisvihamieliseltä. Erityisen haastava on heti rohkeaksi avaukseksi sijoitettu 16 ja 36, jossa keski-ikäistyvä mies kokee löytäneensä jonkinlaisen viimeisen turvasataman pakoretkestä / seksisuhteesta teinitytön kanssa. Mutta Heikki Saloa ei pidä aliarvioida. Biisi on kaukana likaisesta fantasiasta ja asettaa nimenomaan kertojansa hyvin kyseenalaiseen valoon. On paljonpuhuvaa, ettei suhteen toinen osapuoli esiinny yhdelläkään rivillä toimijana, kohteena vain. Tämä on tietysti tarkoituksellista. Maailman pettäessä alta voi uutta projisoida vaikkapa "alastomaan, nuoreen ja kevyeen" vartalo-objektiin, jonka voi ajatella kuvitelluksikin. Täysin sama kaava toistuu heti seuraavassa Motellin myrkkypensas -kappaleessa, vaikka sen myrkyllinen/haluttava fantasiaobjekti edustaakin kategoriaa "paljon kokenut yleinen nainen". "Sun reisiesi väliin armo puristuu" kertoo olennaisen tästä ahtaalle ajetusta mielenmaisemasta. Eikö liene niin, että epätoivon ottaessa vallan jää seksuaalisuus yhtenä primitiivisimmiksi koetuista elämänalueista poikkeuksellisen hallitsevaan rooliin.

Made In Hong Kong sitten karnevalisoi tämän kaiken ja myös lyö esineellistämisläpän hyvin konkreettisesti kuulijan kasvoille. Juuri tästä oli kyse. Ja himomurhaajan tarina Koiran mies on vielä loogisempi jatko aloitustrilogialle.

Käärmeenkantaja on kyllä hyvin selvästi miesperspektiivistä kirjoitettu levy. Sellaisia tarvitaan, varsinkin silloin, kun ne ovat näin kitkeriä ja itsensäkin kyseenalaistavia. Yleisellä tasolla tuntuu, että ysärilama on ehkä viimeinen suuri sukupolvikokemus, joka hahmottuu nimenomaan mieskokemukseksi. Miesten firmat kaatuivat, miehet menettivät työnsä, miehet ryyppäsivät ja hakkasivat tai tappoivat vaimonsa. Miehet toimivat paniikinomaisesti totuttujen varmuuksien sortuessa. Miehestä löytyy silloin se piirre, joka ajaa reissaamaan, ryyppäämään ja panemaan - tai pahempaa.

Kuva ei ole kaunis, mutta se tuntuu vaistonvaraisesti totuudelliselta. Inhorealismilta levyn pelastaa näkemyksen kokonaisvaltaisuus ja onnistuneet kurottamiset metaforamaailman piiriin. Merestä löytynyt on kokonainen maailmanselitys ja Piru ja sen isoäiti renessanssiaikainen groteski romaani tiivistettynä. Levyn lopulla Emalisydän tarjoilee baarinpöytäretoriikaksi naamioidun vapahduksen pahimmasta tuskasta. Se on musiikillisestikin ylevöittävä kaikessa iskelmällisyydessän.


Käärmeenkantaja Spotifyssa

Pariisin Kevät: Tuu rokkaa mun tanssilattiaa (mitä sä vaiheilet?) (Sivukujien suomalainen klassikko 3)

Tämä sarja taitaa noudattaa jonkinlaista väljää henkistä aikajärjestystä, mikä ei tarkoita, ettenkö aikoisi käsitellä myös aika vanhojakin biisejä. Toistaiseksi pysytään kuitenkin aika-akselilla 2007-2008. Joskus vuoden 2007 syksyllä, kun istuin jatkuvasti Ison-Roban Stage-baarissa, kuulin ystäväni Jarin dj-setissä niin tarttuvan ja kerrasta mieleen painuneen elektrorock-biisin, että piti mennä heti kysymään, mitä tämä tämmöinen nyt on. Se oli jokin Pariisin Kevät, joka ei ollut virallisesti julkaissut vielä mitään ja jonka musiikkia Jari oli löytänyt MySpacesta, sieltähän musiikkia silloin löydettiin.

No, ei mennyt kauaa ennen kuin musamediakin jo uutisoi, että Major Label -yhtyeen Arto Tuunela oli perustanut tällaisen pop-sivuprojektin ja julkaisisi piakkoin ihan albuminkin. (Nykyään tuntuu hyvin absurdilta hauskalla tavalla, että Pariisin Kevät miellettiin Major Labelin sivuprojektiksi.)

Ostin Meteoriitti-debyytin aika lailla ilmestymis... no, en varmaan päivänä, mutta ehkä -viikkona tai ainakin -keväänä. Se on loistava levy, oli silloin ja on edelleen, ja kaikki loppu on sikäli historiaa, että reilun 10 vuoden aikana olomuotoaan ja tyyliään hienovaraisesti muuttanut PK on pysynyt koko ajan itselleni selkeänä fanituskohteena. Pidän täydellisestä popista, ja mainitsemanani ajanjaksona sitä on Suomessa tehnyt kaikkein eniten Pariisin Kevät. Hittilista alkaa olla naurettavan pitkä, ja veikkaanpa, että tässä sarjassa tullaan käsittelemään vielä useaakin PK-biisiä.

Mutta nyt siis käsiteltävänä se ensimmäinen iskusävelmä. Ja kun Tuu rokkaa mun tanssilattiaa nyt soi sterkoissa, niin hurmaavalla tavalla siinä kuuluu juuri se ensimmäisyys. Se ei muistuta edes mitään muuta debyyttialbumin kappaletta. Se on selvä harjoitustyö, mutta kuinka moni harjoitustyö on näin täydellinen? Jää vaikutelma, että tätä tehdessään Arto Tuunelalla on ollut aivan erilainen käsitys Pariisin Keväästä kuin se, mikä realisoitunutta ilmenemismuotoa lopulta ohjasi. Ja on selvää, että Tuunela oli oikeassa. Tuntemamme Pariisin Kevät on ikuisesti varioituva ja olennaisilta osiltaan samana pysyvä melodisen euforian ja kutkuttavalla tavalla abstraktia ja konkreettista romantiikkaa yhdistelevän täydellisen popmusiikin ehtymätön lähde. Sillä linjalla ei ole tarvinnut katsella perävaloja.

Sen sijaan Tuu rokkaa mun tanssilattiaa on MySpace -aikakauden yhden nettihitin ihmeen se täydellinen hitti ja ihme. Tottakai se on Tuunelan tekemä biisi, vaikka se onkin kirjaimellisempi ja kirjaimellisemmille tanssilattioille sijoittuva lauantaidiskokulttuurin ilmentymä. Sen positio - syrjään vetäytymisen ja euforiaan sulautumisen ikuinen ristiriita - tuntuu itse koetulta ja ainakin minun kaltaiselleni ihmiselle yleispätevältä.

Kuinka monta kertaa sitä on ihan aikuisenakin saanut "vaiheilla" ja miettiä sitä tanssilattialle menemisen ja sieltä pois jäämisen välistä ikuista taistelua. Eikä Tuunelan sanoma ole, että kaikki ratkeaa, kun uskaltaa mennä sinne. Tuunelan sanoma tuntuisi olevan, että neurootikoilla, sosiaalisesti estyneilläkin on oikeus tanssilattiaan, uskalsi sinne lopulta tai ei.

Näin selittyy mutkan kautta myös debyyttijulkaisun yhteys myöhempään tuotantoon, koska jollain tasolla siinäkin on aina ollut kysymys juuri tästä.


Tuu rokkaa mun tanssilattiaa Youtubessa

Jontti & Shaka: Kesän saldo (Sivukujien suomalainen klassikko 2)

Jatketaan viime vuosikymmenen loppupuolen tunnelmissa. Ne eivät nähtävästi olleet kovin positiivisia. Onkin totta, että kesä 2007 oli itsellenikin sellainen kesä, jonka soundtrackiksi Jontin & Shakan Rata-äänite sopi oikein hyvin. Toisaalta levy toimi myös terveenä suhteellistajana: kyllä monella ihmisellä meni vielä huonommin kuin minulla.

Klassinen teema-albumi on itse asiassa osoittautunut vuosien mittaan loppupuoleltaan vähän repsottavaksi; jää vaikutelma, että varsinainen konsepti loppui kesken (tai oikeastaan levyä vain haluttiin, kai ajan tavan mukaan, venyttää liian pitkäksi), mutta ensimmäiset seitsemän biisiä ja vajaat puoli tuntia muodostaisivat irrallaan kuunneltuna jokseenkin virheettömän tämän alan klassikon. Siten editoitu Rata-äänite kantaisi koko draamankaaren sekavasta uhosta morkkisfiilisten kautta lopulliseen tuhoon, vieläpä yhden hirveän hellekesän toimiessa koko toiminnan osuvana taustamiljöönä. Ja siten editoitu Rata-äänite päättyisi Kesän saldoon, joka toimisi hyytävänä nolla- ja lopetuspisteenä koko toiminnalle. Todellisuudessa julkaistu Rata-äänite jatkuu sen jälkeen vielä yhdeksän raidan verran, ja niistä useimmat ovat eräänlaisia, ehkä sinänsä terveellisiä loppukevennyksiä.

Kesän saldon hidas, samaan aikaan uhkaava ja koomainen meininki sisältää kaikuja ysärin g-funkin synkemmästä laidasta, mutta tuntuu myös ennakoivan mielenkiintoisesti nykyisiä nihilistisiä, jopa itsetuhoisia räppihommia. Kertosäkeen käsitelty laulu aiheuttaa jopa Eevil Stöö -mielleyhtymiä. Painostava "nyt on huonosti, mutta vielä paskempaa on tulossa" -fiilis leimaa koko biisiä niin tunnelman kuin tekstin puolesta. "Mut kesän saldos mua eniten masentaa, et seuraavast voi odottaa vaan vitusti pahempaa" lienee se kolkko laini, johon kappale tiivistyy. Tai sitten se kohta, jossa kaveria viedään ambulanssilla toisen muistotilaisuudesta ja kertoja toteaa, ettei "tää näin nopeet voi tapahtuu uudestaan". Tai sitten vain yksinkertainen lause: "Tää posse flippaa helteistä."

Niin, nämä siis koskien kappaleen alkupuolta. Pitkänpuoleisen biisin puolenvälin jälkeen fokus siirtyy yhtäkkiä väliosa-samplen kautta Lähi-idän kriisiin (mikähän sen ikuisen kriisin maine tuolloin edes oli menossa?) ja yleisiin synkkiin maailmanpoliittisiin lausuntoihin. Äkkiseltään asennonvaihdos tuntuu epätodennäköiseltä, mutta kyllähän kyse on lopulta aika klassisesta yksityisen maailmanlopun tunnelman laajentamisesta yleiseen. Ja myös projisoimisesta: jos yksityiselämässä näkyisi apokalypsin sijaan auringonpaistetta, olisi maailman vääryyksiinkin helpompi suhtautua.

Jos Rata-äänite päättyisi tähän, jäisi aihevalikoiman orastava laventaminen roikkumaan ilmaan, mutta tavalla, joka oikeastaan kiehtoisi minua. Loppupuoli jatkaa tästä, vaikka palaa lopulta yksityiseenkin (ja itse asiassa jatkaa Kesän saldon jälkeen suoraan aika harmittomalla, joskin tehokkaalla Talos on hulluja -bängerillä).

Niin tai näin, Kesän saldo on edelleen vaikuttava dokumentti yhdestä rajallisesta periodista joidenkin ihmisten elämässä.


Spotifyssa


Youtubessa

Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Helvetti (Sivukujien suomalainen klassikko 1)

Salamaisema-blogi ei edelleenkään ole kovin aktiivinen. Käyn päivätöissä, kirjoitan romaaneja ja rahasta levyarvosteluja. Perheettömänä ja levottomana ihmisenä minulla on silti välillä aikaa muuhunkin, joten nyt aloitan tämän blogin perusideaan hyvin sopivan sarjan, jonka nimeän niinkin mahtipontisesti kuin: Sivukujien suomalaiset klassikot.

Tässä sarjassa kirjoitan lyhyitä, ylistäviä tekstejä sellaisista suomalaisista populaarimusiikkikappaleista, jotka ansaitsisivat minusta isomman maineen kuin niillä on. Eivätköhän useimmat näistä ole valistuneille harrastajille jo tuttuja, mutta ovat oman näkemykseni mukaan niin definitiivisiä esityksiä, että saisivat valaista meistä kaikkien elämää siinä kuin Paratiisi, Valo yössä tai Kitara, taivas ja tähdet.

Nämä tekstit ovat aika lyhyitä. En halua, että ne vievät liikaa aikaa muulta kirjoittamiseltani ja prokrastinaatioltani. Käsittelemäni biisit ovat kuitenkin helvetin hyviä.


***


Helvetin? Niin, lähdetään sieltä liikkeelle.

Vuoden 2008 alussa monen Kauko Röyhkä -fanin toive toteutui, kun hänen ja Riku Mattilan yhteistyö realisoitui lopulta albumiksi. Röyhkän levyt olivat olleet hapuilevia jo yli vuosikymmenen ajan, mutta 2000-luvun alussa alkoi näkyä merkkejä paremmasta. Esimerkiksi Etsijät, Shangri-la ja 50-luvun kerrostalot ovat kiistatta klassikkobiisejä ja vieläpä keskenään varsin erilaisia. Tuntui kuin Kauko itsekin hapuilisi ysärin lopun tylsän rokkirealismivaiheen jälkeen uusia suuntia.

Riku Mattilan nimi tasaveroisena yhteistyökumppanina ei välttämättä olisi merkinnyt näiden hankkeiden täydellistymistä. Onhan Mattila ammattimiehenä tuottanut vaikka mitä. Kaukostakin hän taisi lähinnä supertuottajan tyyliin saada parhaat irti, eli valikoi valtavista biisiaihiomääristä ne parhaat ja arvatenkin myös esitti näkemyksiään sanoituksista. Mitä tahansa kulissien takana tapahtuikin, ovat kaksi Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä kirkkaasti parasta, mitä Kauko on 2000-luvulla julkaissut. Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset ovat kaikki puhdasta kultaa. Monipuolista, idearikasta, monista eri aikakausista ja tyylilajeista ammentavaa kaunista rockmusiikkia ja teräviä, monenlaisiin aihioihin puuttuvia tekstejä.

Helvetti on silti tämän korpuksen klassisin klassikko. Se on niitä biisejä, joiden valmistuttua voi toivon ja kaiken järjen mukaan laskeskella paikkaansa historiankirjoituksessa. Yhtä definitiivinen, pysäyttävä ja pysähtynyt kuin jokin ikonisen blueshenkilön teos.

Vieraantunutta, lakonista, kylmää ja kaunista. Kauko ei edes laula tässä, melkeinpä puhuu. Johtomelodiaa soittava puupuhallin koristelee sileäksi sen, mitä tekstikin yrittää siloittaa. "Se ei ole mikään kauhun paikka / enemmänkin siellä on surullista."

Näen, että kyse on mielentilan kuvauksesta - enemmästäkin, taiteellisen position kuvauksesta. Röyhkän sellaista on retosteltu paljon ja liikaakin, mutta tässä kappaleessa hän kuvaa sen itse parhaiten. Nåytetään "hauska filmi jonkun synttäreiltä", mutta "sä halut ulos täältä mut sä et pääse / tää on helvetti".

Siinä on folk bluesin helmien veroinen statement heidän veroisellaan musiikkisäestyksellä.


Helvetti Youtubessa

Salamaiseman vuoden suomalainen levy 2018

Salamaiseman vuoden parhaat suomalaiset populaarimusiikkilevyt

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017: Jaettiin neljän levyn kesken: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen 3, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia

Vuosi alkaa olla lopuillaan, uusia hyviä Salamaisema-henkisiä -albumeita tuskin enää ilmestyy, joten on aika myöntää viides Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle. Sen palkinnon kriteerithän määrittelen minä itse, mutta toki avaan niitä mielelläni.

Suomessa tehdään joka vuosi paljon todella hyvää musiikkia, mutta hyvän ja tärkeän välillä on kuitenkin olemassa ero. Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välillä on myös olemassa ero. Tänäkin vuonna esimerkiksi Pää kii, Litku Klemetti, Lasten Hautausmaa, Autiomaa, Vuoret, Ultramariini, CMX, Huuto!, Pyhimys, DJ Ibusal, Ydinperhe ja kymmenet muut tekivät tärkeää musiikkia.

Tärkeän ja sitäkin tärkeämmän välinen ero on se viiva vedessä, ja sitäkin tärkeämmän ja kaikkein tärkeimmän välinen ero on vain mielipidekysymys, mutta niin on mikä tahansa vuoden parasta levyä, auringonnousua tai saunomiskertaa koskeva arviokin. Päättäessäni vuoden 2018 parasta suomalaista levyä joudun ottamaan huomioon esimerkiksi sen, että me elämme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa suuri osa popmusiikista tuntuu laiskalta konformismilta tai vetäytymiseltä sellaisiin puolustusasemiin, jotka kieltämättä koen itsekin omikseni. Kuka oikeastaan edes jaksaa taistella mitään vastaan? Miksi edes pitäisi? Mitä se taisteleminen muka on, miksi pitäisi taistella? Taistelumentaliteetin kaikinpuolinen laimeus käy erityisen selvästi ilmi sisällissodan pyöreänä muistovuonna. Sitä lukee historiaa mahdollisimman tarkkaan sellaisena kuin se on koettu, eikä se onneksi imartele ketään.

Silti tekisi mieli taistella, koska siteeratakseni muuatta tuttavaa, "kaikki on aivan hirveää". Ei tee mieli nostaa nyrkkejään ketään vastaan, mutta ei tee mieli vain antautuakaan.

Salamaiseman vuoden suomalainen levy vuonna 2018 on Jukka Nousiaisen Ei enää kylmää eikä pimeää. Nousiaisen kolmas "varsinainen" soololevy kuvastelee näitä tuntojani ylivoimaisesti parhaiten. Biisimäärältään ja kokonaispituudeltaan tiivis levy on alusta loppuun hallittu ja täydellinen. Kaukana ovat ne neljän vuoden takaiset ajat, jolloin Huonoa seuraa vaikutti joka suuntaan hapsottavalta renttujen epätäydelliseltä helmeltä. Ei enää kylmää eikä pimeää on jo toinen peräkkäinen Nousiais-levy, joka ei todellakaan repsota reunoiltaan. Upean pinkfloydmaisesta Alkusoitosta jokaisen klassisen rocklevyn tehokeinot tappiin asti hyödyntävään katarttiseen nimibiisiin asti se on rock-klassikko, jolle vetää Suomessa vertoja korkeintaan jokin Kahdeksas ihme, paitsi että Ei enää  kylmää eikä pimeää on tunnelataukseltaaan syvempi. Vai olisiko kyse vain siitä, että se istuu tähän aikaan siinä missä Eppujen magnum opus omaansa? Melankolia, ahdistus, aamunkoitto ja voitonvarmuus leimaavat kumpaakin levyä, mutta aivan eri tunnelmin. Nousiaisen kappaleet ovat vähintään yhtä hyviä. Ei ole montaa näin täydellistä suomirocklevyä tehty koskaan.

Ei enää kylmää eikä pimeää Spotifyssa


Suuret unelmat Youtubessa