Rap-artisti ja -tuottaja DJ Kridlokk saa vuoden 2024 Salamaisema-palkinnon albumistaan Hai. Salamaisema-palkinnon vuoden parhaasta suomalaisesta albumista myöntää tämän blogin ylläpitäjä, kulttuurikriitikko Niko Peltonen. Nyt 11. kertaa jaettavan palkinnon ovat aiemmin saaneet seuraavat levyt:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2. 2015: Janne Westerlund: Marshland. 2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen. 2017: neljän kesken jaettu palkinto: Riitaoja: Täytettyjä lintuja; Lau Nau: Poseidon; Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia; Mikko Joensuu: Amen-trilogia. 2018: Jukka Nousiaien: Ei enää kylmää eikä pimeää. 2019: Chisu: Momentum. 2020: Musta valo: Tuleville sukupolville. 2021: Lyyti: Toiveet ja helyt. 2022: Maija Vilkkumaa: 1973. 2023: Liila Jokelin: Saapuu sankarina kevät.
39-vuotias pohjoishelsinkiläistaustainen Kristo Laanti on ollut suomiräpin arvostetuimpia tekijöitä ainakin DJ Kridlokkin vuoden 2011 UG Solo -albumista alkaen. Hän on julkaissut musiikkia monissa eri konteksteissa, keskeisimmin Kridlokkin ohella Khid-aliaksella. Yhteistyötä hän on tehnyt mm. Paperi T:n, RPK:n ja Aivovuodon kanssa. Karkeasti määriteltynä Khid-levyt, kuten mestarillinen Ei (2014, RPK:n kanssa), ovat sisäänpäin kääntyneempää ajatusten pyörittelyä, Kridlokk-levyt taas enemmän rooliin kirjoitettua omaperäistä tulkintaa gangstaräpistä. Mutta Hai, ensimmäinen Kridlokk-albumi viiteen vuoteen, hämärtää näitä rajoja vielä edeltäjiään enemmän. Lisäksi Laannin persoonallinen, lakoninen flow yhdistää eri nimillä tehtyä musiikkia, samoin kuin mieltymys vähäeleisen hypnoottisiin taustoihin.
Hai-levy on ehyt temaattinen kokonaisuus hirttäytymättä päälleliimattuun taustatarinaan. Roolileikin sijaan se tuntuu omakohtaiselta introspektiolta, mutta kyllähän levyllä vertauskuvallinen päähahmokin on: otsikon hai, merien suuri yksinäinen. Sen kautta Kridlokk pystyy käsittelemään niin vastavirtoihin uivan ihmisyksilön haasteita ja uhmaa kuin ekologisia kriisejä, mutta ei kummankaan teeman osalta sorru ilmeisyyksiin. Hain tekstit ovat parhaan nykyrunouden tasoisia, assosiaatioketjuista rakentuvia kuvaelmia, joissa jokainen rivi kuljettaa ajatusta arvaamattomaan suuntaan. Toisaalta niitä leimaa populaarikulttuuriviittausten verkosto ja ironinen itsereflektio tavalla, jota painetussa lyriikassa harvemmin tapaa.
Kridlokkin vokaali-ilmaisu ja aavemaisena matalataajuuksilla jumittavat taustat viimeistelevät hyvällä tavalla kehämäisen kokonaisuuden, jota tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Palkitsin levyn Soundissa viiden vuoden avustajataipaleeni ensimmäisellä ja ainoalla viidellä tähdellä ja samaa mieltä oli myös Mikko Aaltonen Hesarissa. Iskelmöityvien träppisoundien ja keskentekoisten gangstereiden vallatessa Spotify-listat tuntuu palkitsevalta, että suomiräp on toisella laidallaan pysynyt myös vakavasti otettavana taiteena. Nuoriso tarvitsee toki omat huvituksensa, mutta genre monipuolisena pysyäkseen muutakin.
Musavuosi oli toki totutun kova muutenkin. Räppipuolelta esimerkiksi M.A:n debyytti Liminaalitila antaa hyvinkin kovan vastuksen Kridlokkille, indiepuolelta voi mainita vaikka Amurin albumin Kun mä kotoa lähdin, Modemin Megalomanian ja Joose Keskitalon Tähdet palaavat paikoilleen.
Yhä selvempää on, että paras suomalainen musiikki tulee lähes aina valtavirran ulkopuolelta. Erikoista sikäli, että suurin osa tarkoittamastani kamasta noudattaa aika perinteisiä laulunkirjoittamisen hyveitä. Kridlokkin ja M.A:n kaltaiset artistit nousevatkin esiin myös uudistajina ja kokeilijoina, joita ilman emme myöskään tule toimeen.
Vuoden 2023 Salamaisema-palkinnon parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Liila Jokelinin toinen albumi Saapuu sankarina kevät. Salamaisema-palkinnon on vuodesta 2014 alkaen myöntänyt tämän blogin ylläpitäjä, kulttuurikriitikko Niko Peltonen. Tämänvuotinen palkinto on siis kymmenes: juhlavuosi!
Aiemmat palkinnot ovat saaneet:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2, 2015:Janne Westerlund: Marshland, 2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen, 2017: jaettu palkinto neljän kesken: Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Lau Nau: Poseidon, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, 2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää, 2019: Chisu: Momentum 123, 2020: Musta valo: Tuleville sukupolville, 2021: Lyyti: Toiveet ja helyt, 2022: Maija Vilkkumaa: 1973
Sekä teatterin että musiikin alalla toimiva Liila Jokelin teki vahvan debyytin Helmi-levyjen vuonna 2019 julkaisemalla Kaamos on huono esileikki -albumillaan. Arvostelin sen tuolloin Soundiin neljän tähden veroiseksi, eikä mielipidettä ole tarvinnut muuttaa. Jokelinilla oli omaperäinen visio, jossa on folkia, iskelmää, teatterimusiikkiperinteen kohtalokkuutta ja indie-sekoilua. Siitä syntynyt musiikki tuntui rehellisen heittäytyvältä ja silti sopivan tarinalliselta. Oltiin sopivasti irti nykypäivän normeista.
Koko korona-aika ja muut maailmanlaajuiset mullistukset mahtuvat Jokelinin debyytin ja kakkoslevyn väliin, mutta myös keväällä ilmestyneen Saapuu sankarina kevät -albumin soidessa voi olla "hetkisen ajasta irrallaan". Jossain mielessä Jokelinin laulut, samoin kuin upean bändin musisointi, sijoittuvat "myyttiseen todellisuuteen", mutta siellä näyteltävien lemmendraamojen ja siellä koettujen kuolemanenteiden taustalla on kuitenkin metaforiikkaa, joka mahdollistaa näiden biisien kokemisen tyystin henkilökohtaisesti - kuten uskon tarkoitetunkin.
Täysin oman äänen löytäminen ei ole kenellekään taiteilijalle helppoa. Tämän hetken Suomessa Liila Jokelin muusikkokumppaneineen on yksi siihen kyenneistä. Tämä ei ole americanaa, suomiretroiskelmää tai kansanmusiikkia. Lähimmät vertailukohdat löytyisivät kai jostain Tuula Amberlan suunnalta, mutta siihenkin on lisättävä tarkennus: jos Tuula Amberla olisi aivan erilainen taiteilijapersoona. Vähemmän katuviisas, vähemmän realistinen, lähempänä jotain suosta ja metsästä löytyvää. (Rakastan Tuula Amberlan musaa siinä missä Liila Jokelininkin.)
Vuoden 2023 Salamaisema-palkinnon saajaa ei ollut helppoa päättää, ja vaikeaa se on ollut usein ennenkin. Tänäkin vuonna on tullut vaikka mitä hyviä suomilevyjä. Mainitaan nyt vaikka J. Laitisen ja Jouni J:n Ouroboros, Ester Nuori Lepän Polka Memoriam, Rock Siltanen Groupin Rock'n'rollin voima ja Mustan valon Valtakatu.
Mutta ehkäpä Liila Jokelin vie voiton yhden biisin ja videon maalikameraratkaisulla. Upea eroottisen rautalankahysterian purkaus Yön harhaan on kummassakin kategoriassa vuoden paras.
Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2022 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa Maija Vilkkumaa levystään 1973.
Salamaisema-palkinnon myöntää tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 jaetun palkinnon ovat tätä ennen saaneet:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 (jaettu neljän albumin kesken): Lau Nau: Poseidon, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Mikko Joensuu: Amen-trilogia
2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123
2020: Musta valo: Tuleville sukupolville
2021: Lyyti: Toiveet ja helyt
Vuoden 2022 suomalaisesta albumitarjonnasta oli erityisen vaikeaa nostaa yhtä muiden yläpuolelle. Laadullisesti en kokenutkaan voivani tehdä eroa useiden hienojen levyjen välille. Sellaisia olivat esimerkiksi Joni Ekmanin EKmania!, Litku Klemetin Asiatonta oleskelua, Timo Rautiaisen ja Ville Ojasen nimetön levy, Itä-Hollola Installaation Velipuolet ja Stinakon Ghostina.
Oli pidettävä taas kerran merkityksellisen tuntua ohjenuorana, ja sen opastamana valinta osui nyt Maija Vilkkumaan kahdeksanteen sooloalbumiin, jota on varmaan lupa kutsua comebackiksi. 1990-luvun lopusta 2010-luvun alkuun Vilkkumaa oli yksi maan suosituimpia rockartisteja, mutta musiikkibisneksen murroksessa hän tuntui ajautuneen epämääräiseen välitilaan niin artistiprofiililtaan kuin kaupalliselta asemaltaan, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Jokaisen hänen sukupolvensa artistin on täytynyt keksiä melkoiset taikatemput selvitäkseen muuttuneissa olosuhteissa.
Olen itse seurannut Vilkkumaan uraa oikeastaan jo Tarharyhmän ajoista lähtien, ja varsinkin Pitkä ihana leikki -sooloesikoinen (1999) oli Helsinkiin-muuttamiseni ja opiskelujen aloittamisen tärkeää soundtrackia. Levyn ihastuttavan Auringonpimennys-hitin nimesin taannoisessa blogissani kaikkien aikojen parhaiden suomenkielisten biisien joukkoon.
Vilkkumaan 2010-luvun hieman hajanainen levytystuotanto sisältää arviointivirheitä, mutta sitä kuunnellessa huomasin usein ajattelevani, että kun hän pelaa vahvuuksillaan - siis esimerkiksi aikaan ja paikkaan kytkeytyvällä melodraamalla, kuten biisissä Kaivopuiston jää (2016) - on hän jokseenkin yhtä hyvä kuin parhaimmillaan. Niinpä vuoden 2021 Spotifyssakin suosituksi noussut single Viimeinen elämä tuntui sykähdyttävältä "paluulta ruotuun" ja soi kajareissani ahkerasti. Sävellyksellinen ja sovituksellinen täsmäosuma ei peittele paatostaan sen enempää kuin kytköksiään vuosituhannen vaihteen suomirock-soundiin. Sitä kuunnellessa tuli lämpimällä tavalla sellainen olo, että meillä keski-ikäisilläkin on oikeus vähän naurettaviin tunnekuohuihin ja suurten sanojen käyttämiseen rakkausjuttuja miettiessä. Se legitimoi asioita.
1973 on tämän eetoksen laajentuma albumimuodossa ja luullakseni vuoden tärkein populaarimusiikillinen statement. 50-vuotislevyn julkaiseminen vuotta etuajassa on vain hersyvä keskisormennäyttö sille, että elämää ja uraa pitäisi ajatella niin perkeleen viimeisen päälle. Lopultahan kyseessä on teos, jolla tekijä pohdiskelee muun ohella omaan, muiden ihmisten ja koko maailman epätäydellisyyteen tyytymistä, juhlistaakin näitä asioita.
Lisäksi Vilkkumaa käsittelee ennen kaikkea naiseutta, keski-ikäisen ihmisen ja taiteilijan perspektiivistä. On ilmeistä, että äänenpainot ovat silloin sivaltavan kriittisiä. Vähättelyä ja ohipuhumista on koettu tarpeeksi niin uralla kuin ihmissuhteissa.
Avauskappale Pari pikku sääntöö jalostaa varhaisten Vilkkumaa-levyjen tiettyjen kappaleiden (Ärsyttävä tapa, Kristiina) kitkerää rooliodotusten käsittelyä yleisluontoisemmin satiiriseksi lausunnoksi siitä, mitä naisen sopii olla ja mitä ei. Elektropulssinen Jos oisin mies pukee olennaisen ehkä aika kulmikkaaseenkin muotoon, mutta on tarpeellinen summaus levyn loppupuolella. Ehkä biisin tietyn tahalliselta tuntuvan kolhouden voi ymmärtää jähmeän sankarimiesposition ironisoinniksi.
Muualla Vilkkumaa saa aihepiiristä irti kuitenkin hienosyisiä nyansseja. Kovana Mad Men -sarjan fanina tartuin ensikuuntelulla loistavaan Betty Draper -biisiin, jossa tuosta kultaisesta häkistään urheaan, mutta surun sävyttämään emansipaatioon yltävästä hahmosta tehdään sellainen toteemi, joka hänen on aina kuulunutkin olla. Vilkkumaa on aina ollut hyvä harakka populaarikulttuuriviittausten suhteen, ja Betty Draper on tarkkaan valittu viitepiste heijastelemaan kappaleen kertojan omaa tukahdutettua tunnemyrskyä.
Kids of 88 on uhmakasta, mutta haurasta nuoruutta muisteleva ajan- ja tuokiokuva kauppakeskuksen käytäviltä. Äidinmaa on rohkea, tarkkaan valittujen yksityiskohtien varassa etenevä selvitys maamme kulttuurihistoriasta Vilkkumaan elinaikana, mutta kuten nimi vihjaa, biisin keskeinen arvo on siinä, miten se ottaa suurille miespuolisille kulttuuripersoonille varatun kokonaisselityksen genren haltuun - ja Vilkkumaa tekee tämän ihan puhtaan tekstin tasolla paljon paremmin kuin nuo dinosaurukset juuri koskaan. Äidinmaan kamaralla on sitä paitsi tilaa muillekin kuin kansakunnan kaapin päälle pyrkijöille. "Silti mä ja Suomi ollaan ain toistemme kuva", Vilkkumaa laulaa ja tarkoittanee epätäydellistä repsottamista patsastelun sijaan, mutta myös moninaisuuden hyväksymistä, mikä ei varsinaisesti ole ollut sankarihautuumaiden pointti.
Nimikappale ja levyn hienosti päättävä Yhet vielä kuvaavat ihmissuhdepettymyksiä ja yritystä murtautua ulkopuolisen roolin kahleista rakkauden, tanssin ja humalan hurmioon. Levyn kontekstissa hetkellisen vapautumisen tavoittelu saa jälleen yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Vilkkumaa pohdiskelee kontaktin löytämisen vaikeutta ja sen menettämisen helppoutta; teksteissä on teini-iästä tai parikymppisyydestä pitkälle aikuisuuteen resonoivia kokemuksia, jotka jälleen tuntuvat huomioivan sen, että tällaiset kokemukset vaikuttavat ihmisen elämään jopa sen koko mitalta. Se, mitä on koettu kahdeksantoistavuotiaana, voi selittää sitä, miten toimimme vuosikymmeniä myöhemmin.
Parista vähän vaisummasta kappaleesta huolimatta 1973 on kokonaisuutena niin toimiva lasautus helposti lähestyttävää, mutta ajattelemaan pistävää suomirockia, että Vilkkumaan voi todellakin sanoa onnistuneen kunnianhimoisessa päämäärässään tehdä levy, jolla on oikeasti merkitystä. 23 vuotta esikoissoolonsa jälkeen hän on jälleen vähintään yhtä tärkeä hahmo kuin silloinkin. Tässä levyssä on ainesta kestosuosikiksi ja klassikoksi.
Salamaisema-blogin viidennen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmasta suomalaisesta popkappaleesta saa JVG teoksestaan Amatimies.
Vapuksi julkaistu turhake on ollut käsittämättömän suosittu ja saanut tätä kirjoitettaessa jo 13.6 miljoonaa Spotify-kuuntelua. JVG on ollut tänä vuonna musiikkinsa laatuun nähden liiankin ahkerana, mutta menestys ei ole kaikilta osin ollut samaa luokkaa kuin duon parhaina aikoina. Amatimies on kuitenkin läpäissyt kansan tajunnan, täysin ansiotta.
Minä tahansa vuonna ilmestyy tietysti pilvin pimein paskaa poppia, mutta Rikkinäinen prinsessa -palkinnon pyrin myöntämään kappaleelle, joka on sekä erittäin menestynyt että kertoo kuuntelijoidensa mausta vain huonoja asioita. JVG ei ole palkintoa aiemmin saanut, ja kaksikkohan on tehnyt paljon erittäin laadukastakin listapoppia, mutta nyt mentiin kyllä niin alhaalta limboten, ettei rimaa edes näy.
Ylipäätään Jaren ja VilleGallen viimeaikainen tuotanto herättää epäilyksen, että sankarit ovat kyllästyneet kaikkeen ja lyöneet läskiksi. He vakuuttavat, ettei ensi elokuun stadionkeikka merkitse lopettamis- tai edes taukoilmoitusta, mutta vaikka suomipoppareiden tauolle jäämiset ovatkin väsynyt meemi, juuri tässä tapauksessa kannattaisi ehkä harkita inspiraatiobreikkiä.
Iltapäivälehden haastattelussa herrat myös kertovat Amatimiehen syntyneen vastareaktiona Ikuinen vappu -jättihittiin, joka on hyvä biisi ja jonka myötä heitä alkoi uhata asema vakavasti otettavina artisteina, jopa laulajina. Amatimiehen perusteella kukaan ei ainakaan voi sellaista luulla. Kertosäkeen hoitaa pikkuoravaksi nopeutettu Kake Randelin.
Kuten kaikki varmasti jo tietävätkin, Amatimies siis pohjautuu finnhits-legendan myöhäiskauden hittiin Pakko painaa pitkää päivää. Iskelmämme ikoneista Kake Randelin on niitä liiankin helposti meemiytyviä, mutta häntä ei toki voi syyttää siitä, että JVG:n käsittelyssä alkujaankin melko heppoinen duunari-iskelmä on nopeutettu Tiktok-kaksiminuuttiseksi, jonka otsikostakin turhat konsonantit ovat pudonneet pois. Kertosäkeen lisäksi kuullaan jonkin verran viidessä minuutissa kirjoitetulta kuulostavaa räppiölinää, jossa ei sanota mistään maailman asiasta yhtään mitään.
Artturi Asialan tuottama Amatimies on toki kustannustehokas hitti: liekö koskaan saatu näin paljon striimejä per tekemisen vaivaan käytetty minuutti.
Biisi saa tämän palkinnon siksikin, että se on aikansa kuva mitä kielteisimmässä mielessä: nykyinen some typistää hitit fraasinpätkiksi, lyhentää niiden pituuden soittoäänimittakaavaan ja hylkii perinteistä laulunkirjoittamista, jota se Ikuinen vappukin kuitenkin vielä edusti. Tällä tavalla tuhotaan popmusiikki, tuo ihana taidemuoto, ja JVG ansaitsee osallisuudestaan hankkeeseen niskaansa aivan hulluna paskaa.
Lisäksi jokaista tämän maan duunariduunia tekevää ihmistä pitäisi sylettää se, miten nämä sattumankaupalla rikastuneet keekoilijat leikkivät Amatimiehen videossa burgerinmyyjää tai raksajäbää. Ei ole hauskaa, on puhtaasti vastenmielistä. Teidän tuloillanne ei ole lupaa puhua raskaasta duunista, edes "vitsillä", koska ette te voi puhua siitä edes "vitsillä".
(Kirjoitin tämän tekstin Facebook-päivitykseksi, mutta koska tuli aika pitkä pohdinta ja aihe kuuluu blogin toimialaan, niin julkaisenpa täälläkin, vaikkapa vain muistilapuksi itselleni.)
Hieman tavallista hankalampi kirja arvostella. Kirjailija vanha tuttu ja kohde vanha fanituksen kohde ja näkemykseni mukaan yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä suomalaisia taiteilijoita millä tahansa alalla, ei vain rockmusiikin. Kun projektista aikanaan luin, päättelin että tulossa on potentiaalisesti vuosikymmenen musakirjatapaus ja että ostaisin teoksen ilmestymispäivänä. No, sitten tuli ilmestymispäivä ja se Oskari Onnisen arvostelu ja keskustelu teoksesta osoittautui hyvin erilaiseksi kuin olin ajatellut enkä minäkään sitä sitten mennyt ostamaan. Mutta koko ajan tiesin, että luettava tämä kuitenkin on ja nyt sitten luin.
Sinänsähän näissä elämäkertahommissa kirjoittajan ja kohteen näennäisen loistava yhtälö ei välttämättä takaa mitään. Laji lienee hullun vaativa ja semminkin kun kirjaa tehdään vahvasti elossa olevasta persoonasta, jolla on paljon näkemyksiä asioiden suhteen. Vahva persoonahan se Kettukin toki on eikä ehkä luontevimmin sovi tällaiseen projektiin. Asiantunteva fani kuitenkin ja se näkyy kirjassa hyvässä ja huonossa.
Onko tämä sitten mahalasku? No ei ole. Aivan lukemisen väärti kirja on, ainakin jos on pitkän linjan Ismo-harrastaja. Sen se kyllä vaatii. Mutta niin apuritasoisia rokkarielämäkertoja on maailma niin pullollaan, että pelkästään ylöskirjaamisen tekstuaalinen taso ja uudet näkökulmat kohteen tuotantoon riittävät tekemään Alangon tuotannon ystävälle tästä pakollista luettavaa, ja jos nyt on kiinnostunut lukemaan pitkällistä tekstianalyysiä ja musiikillista analyysiä biisi kerrallaan niin sitten varsinkin.
Entä onko tämä hukattu mahdollisuus? Mene tiedä, mutta tämä on ilmeisesti se kirja, joka Alangon eläessä oli mahdollista tehdä, ja toivottavaahan on, että hän elää vielä pitkään. Jos joku haluaisi kirjoittaa täysin toisenlaisen Ismo-kirjan niin se ei voisi olla kattava elämäkerta, ehkä enemmänkin jonkinlainen kulttuurihistoriallinen analyysi.
Tästä päästäänkin Ketun kirjan ratkaiseviin puutteisiin. Niitä eivät minusta ole asiavirheet, joista tuoreissa arvosteluissa eniten puhuttiin. Laajemmin ajatellen on aika yhdentekevää, jos joku Hearthill mainitaan kronologisesti väärässä kohdassa. Tai vaikka minun henkilökohtaisesti tekisikin mieli purnata siitä, että Kettu, sentään vanha rovaniemeläinen, antaa Ismon väittää riianneensa jotain tyttöä teini-iän alppihiihtovuosinaan "Korkalovaarassa Vapaudentiellä" - Vapaudentie ei siis ole millään lailla Korkalovaarassa - niin ei-rovaniemeläiselle asia on toki yhdentekevä. Kiireellä painoon saatetusta kirjasta tällaiset toki varmaan kertovat.
Oikeasti kirjan suurin ongelma on sen puiseva rakenne. Vaikka Kettu on haastatellut aivan riittävän määrän perheenjäseniä ja soittokumppaneita, niin kirjassa puhuu karkeasti veikaten yli 90% ajasta Ismo ja sen lopun puhuu kirjoittaja itse. Kenenkään muun ääni ei suoraan kuulu. Se Onnisenkin muistaakseni esiin nostama ongelma on todellinen, että tyypillisesti tässä Kettu sanoo ensin johdantolauseessa jotain ja sitten Ismo saman asian omin sanoin. Sellainen tekee kuivakkaa luettavaa ja kun tässä eepoksessa sivuja riittää ja alun alkaen niitä kuuluu olleen vielä huikeasti enemmän niin kyllähän herää kysymys, että eikö tilaa olisi voinut vähän paremmin käyttää.
Aivan erityisesti tilaa käytetään liikaa jokaisen albumin jokaisen biisin analyysiin. Se ei ole kiinnostavaa kuin hyvin rajalliselle määrälle ihmisiä. Se vie myös tilaa kulttuurihistorialliselta kontekstilta, jonka jokseenkin täydellinen puute on vielä yksi aivan keskeinen ongelma tässä. Ikään kuin Ismo tekisi biisejään hermeettisessä tyhjiössä, vuosikymmen vaan vaihtuu ja numero ikävuosikymmenessä. Ehkä asia toisaalta onkin niin? Mies on ollut kansakunnan rokkikaapin päällä kaksikymppisestä. Ei hän ole elänyt samassa Suomessa kuin me muut. Silti hän on jostain syystä osannut ajoittain kommentoida sitä varsin tarkkanäköisesti. Mikähän tässä yhtälössä mättää?
Alanko ei tunnu edes kovin innostuneelta tekstianalyysistä. Silti hän purkaa sanoituksensa ja tarkoituksensa niin osasiinsa, ettei pitkäaikaiselle kuulijalle oikein jää enää mitään pureskeltavaa. Jää vain sellainen tunne kuin olisi ollut omia tulkintojaan tehdessään jotenkin väärässä - jää vaikka taiteilija moneen otteeseen korostaa, ettei haluisi avata sanoituksia ja että jokaisen näkemys on oikea. No miksi niitä sitten avataan, kymmenien ja kymmenien sivujen verran? Ei se ole kiinnostavaa luettavaakaan.
Näiden asioiden lisäksi kirjassa puhutaan perheestä, bändielämästä ja päihteidenkäytöstä, ennen muuta viinanjuonnista. Toipuvan alkoholistin avomielisyys leimaa varsinkin loppulukuja, joissa kieltämättä paljastuu Alangon dokaushommien eskaloituminen mittasuhteisiin, joista yleinen julkisuus ei käsittääkseni ole ollut ennen tätä kirjaa tietoinen. (Aika vähän taisi silti mitään otsikoita tulla, ehkä kaikki ovat olettaneet moisen lurjuksen olleen full hd -keittomiehiä jo määritelmän mukaan.) Ehkä tätäkin aihepiiriä käsitellään silti vähän ylitsevuotavaisesti, näin lukijan kannalta.
Minusta tämä täyttää kolmen tähden kirjan vaatimukset, mutta tässä tapauksessa tietysti odotettiin vielä enemmän, ehkä liikaa. Vaikka Ismo Alanko oksentelisi katkolla niin hän on silti asioidensa täysimääräiseen kontrolloimiseen pyrkivä ihminen eikä sellainen kohde jätä elämäkerralle tilaa hengittää. Silloin on sama vaikka ylöskirjaaja olisi kuinka hyvä. Ehkä tämä oli paras mahdollinen kirja aiheesta. Todennäköisemmin siitä olisi tullut jonkin verran parempi, jos olisi vielä vuoden verran mietitty kokonaisuutta, mutta veikkaan että aivan kaikki asianosaiset olisivat taittoonmenovaiheessa hyperventiloineet jo pelkästä ajatuksestakin.
Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2021 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Lyyti kakkoslevystään Toiveet ja helyt.
Salamaisema-palkinnon myöntää allekirjoittanut, tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 asti myönnetyn palkinnon ovat tätä ennen saaneet seuraavat albumit:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 1
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 (jaettiin neljän albumin kesken): Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Lau Nau: Poseidon
2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123
2020: Musta valo: Tuleville sukupolville
Salamaisema-palkinnon yksinkertainen tarkoitus on nostaa esiin sellainen levy, josta olen kuluneen vuoden aikana saanut kaikkein eniten ja jonka katson rikastuttaneen suomalaista pop-elämää kaikkein eniten. Valinta on aina vaikea ja tänäkin vuonna esimerkiksi Celenkan hulppea kansanmusiikkitrippi Villoi varsa, Litku Klemetin ihastuttava karanteenidiskoteos Kukkia muovipussissa ja Arpan valtavirran suomipoppia itsevarmasti uudistava Kinovalon alla olivat hyvin lähellä palkintoa.
Mutta kun valita pitää niin katson vuoden 2021 levyistä tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi Lyytin eli Lydia Lehtolan toisen albumin.
Lyyti ei ole vain poplaulaja: hän on vaikuttanut lavarunouspiireissä ja itse törmäsin Lydia Lehtolan nimeen ensimmäisen kerran, kun luin hänen loistavan esseensä runotytön käsitteestä Nuoren voiman netistä pian sen julkaisun jälkeen, kolmisen vuotta sitten. En itse asiassa heti oivaltanut yhdistää asioita toisiinsa kun sitten viime vuonna kiinnostuin Lyyti-nimellä julkaistusta musiikista Olen matkalla kaatamaan patsaita -singlen myötä. Meitä ei ole kutsuttu -debyyttialbumi tuntui kokonaisuudessaan ehdottoman kiinnostavalta, vaikka vähän epätasaiselta, ja vähitellen artististakin alkoi median välityksellä kantautua minulle lisätietoja. Toiveet ja helyt olikin sitten kuluneen vuoden eniten odottamiani julkaisuja eikä todellakaan pettänyt.
Liekö sitten kosminen sattuma, että samanaikaisesti kuin popitin levyä luin ensimmäistä kertaa elämässäni L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan (ja kirjoitin kokemuksesta blogin). Joka tapauksessa huomasin peilaavani Lyytin lauluja Montgomeryn tekstiä vasten ja miettiväni paljon kaikkia niitä ärsyttäviä ristiriitaisuuksia ja ennakkokäsityksiä, jotka kulkevat aina mukana, kun nuori naisoletettu pyrkii toteuttamaan itseään luovalla kentällä, oli taiteenlaji sitten mikä tahansa.
Montgomeryn Emiliahan ei ole ainakaan pelkästään herkkä, pörröinen "runotyttö". Hän on ympäristönsä odotuksia vastaan kapinoiva ja tahdonvoimalla ja lahjakkuudella paikkansa lunastava nuori taiteilija. Tästähän Lehtolakin esseessään kirjoittaa ja siitä kiinnostavasta tosiseikasta, että koko "runotytön" käsite näyttäisi olevan romaanien alkuperäisen suomentajan I.K. Inhan omista päähänpinttymyksistä syntynyt fantasia: eihän Uuden Kuun Emilia edistyessään edes halua panostaa runoihin vaan proosaan.
Samoin Lyyti musiikkeineen altistuu kliseisille pikatulkinnoille siksi, että ei näytä rokkarilta, soittaa pianoa pääinstrumenttinaan ja antaa sen kuulua myös levyillään, ei laulajana kytkeydy mihinkään katu-uskottavaan perinteeseen, kuulostaa enemmän yksiöltä tai lukiolaisen makuuhuoneelta kuin kapakalta tai ostarilta, kirjoittaa pohdintaan kutsuvia tekstejä joissa on "oikeita kirjallisia keinoja", ottaa uhmakkaasti position, joka ei ole sosiaalisen menestyjän vaan sen nurkassa omiaan miettivän ja tarkemmin näkevän tyypin.
Se ei ole sukupuoli- tai sukupolvisidonnaista, en ainakaan itse koe sitä niin. 1978 syntyneenä miehenä olen voinut useasti samaistua näihin lauluihin.
Toiveet ja helyt keskittyy yllättävänkin paljon tunne-elämän asioihin, mutta toisaalta niissä on harvoin ryvetty näin moninäkökulmaisesti ja tarkoilla kielellisillä oivalluksilla leikkien. Levyltä on kai useimmin mainittu Puhalla ja toivo -biisi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan jatkosodan pommitukset lähtökohdakseen ottava teksti onkin lähes naurettavan taitava esimerkki yleisen nivomisesta yksityiseen - siis siitä, mitä kirjallisuus periaatteessa ylipäätään on. Samalla tavalla mietittyä Lyytin kirjoittaminen on kuitenkin kauttaaltaan. Muistan kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan ja intron jälkeen tuleva Vuosisadan sydänsuru vangitsi minut välittömästi.
Niin taitavaa laulunkirjoittamista, niin painokkaasti ja täsmällisesti esiintuotua tunnetta, niin... muotopuhdasta. Jotkut popkappaleet ovat oikeasti klassikkoja jo syntyessään.
Lyyti on myös bändi ja Toiveet ja helyt saa valtavaa lisäpontta siitä, että musiikillinen kokonaisuus on niin hyvin hallussa. Ajatonta toteutusta voisi kai kerkeimmin verrata Tori Amosin 90-luvun klassikkolevyihin, joilla bändipop kohtaa laulu- ja pianomeiningin suunnilleen samassa kultaisessa leikkauksessa, mutta kummankin lauluntekijän ääni on niin omanlaisensa, että vain hataraksi viitteeksi tuokin sopii,
36-minuuttisena levy on oikean mittainen ja jokainen kappale painokas osa kokonaisuutta. Näin tehdään musiikkia, joka kasvaa ajan saatossa ja jää elämään. Siitä uskallan olla varma.
Merkittävyyden tunne on se elementti, joka nostaa Toiveet ja helyt vuoden muiden hienouksien yläpuolelle.
Vuosi lähestyy jälleen loppuaan ja vaikka aina on mahdollista, että jouluisien laulujen täyttämät viimeiset popviikot turauttavat ilmoille myös jotain muuta kammottavaa, niin uskon voivani tässä vaiheessa myöntää Salamaisema-blogin jo perinteeksi muodostuneen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden paskimmalle suomalaiselle populaarille sävelteokselle.
Tämä ei ollut suuri kammokappaleiden vuosi, jossain vaiheessa tuntui jopa siltä että meikäläinen listapop on pahimmat Cheek-alhonsa selättänyt ja suuntaa kohti tervehenkisempiä ja ennen muuta musiikillisesti kiinnostavampia vesiä. Ja aivan mahdolliselta sellainen optimismi edelleen tuntuu, mutta vuonna kuin vuonna ilmestyy myös hirveää roskaa. Tänä vuonna esimerkiksi Jennin & Juhon supernolo Ujo poika ja Niilan feat. Repliikin jalkapallosurkeus Sukupolvien unelma tuntuivat kumpikin vuorollaan vahvoilta ehdokkailta palkinnon saajiksi.
Mutta loppuviikkoina kirkkaasti niiden ohi kiri kappale, joka julkaistiin jo kevällä, mutta kasvatti striimi- ja radiosuosiotaan jyrkästi loppuvuodesta ja tunkeutui sen myötä tietoisuuteeni tämän kisan selväksi voittajaksi asti.
Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2021 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Olli Halosen jättihitti Pohjola.
Kun "aateloin" Pohjolan tällä palkinnolla, haluan samalla nostaa esiin Mökkitie Recordsin kovin ristiriitaisen aseman suomalaisessa popelämässä. Vuosiahan "me kaikki" pilkkasimme Arttu Wiskarille tehtyjä populistisia veisuja emmekä juuri jaksaneet edes naureskella skenen muille artisteille, joillekin Hesa-Äijille. Mutta sitten jotain tapahtui ja Mökkitiestä tuli "hyvä juttu". Ja siis Wiskarista on kuoriutunut muutakin kuin pelkkä kihniöläisen baariin lattiarätti ja Erika Vikman on aidosti ilahduttava ilmiö, eli ei tämä Mökkitie-revival suinkaan olemattomalla pohjalla ole, mutta Olli Halosen Pohjola saa kysymään - siinä kuin vaikka Dannyn "paluulevy" - onko se kovin kestävälläkään pohjalla.
Olli Halonen on siis 33-vuotias kuopiolaistaustainen hahmo, joka vaikutti aiemmin Satin Circus -nimisessä "Suomen One Directionissa", joka yritti UMK:n kautta ja muutenkin pinnalle, mutta ei oikein lähtenyt. Taannoisessa Iltalehden haastattelussa Halonen synkistelee, miten tuntui että "sydän pysähtyy", kun musiikkiura ei vuosia yrittämälläkään tuntunut lähtevän käyntiin.
No, nyt on lähtenyt. Uusimmalla Spotikan viikkolistalla Pohjola on harpannut joulubiisien keskelle jo seitsemänneksi ja radionostetta on samaan malliin.
Miksi tämä nyt sitten on niin huono kappale? No, vaikka Halonen tekee biisinsä itse (Mökkitien Mika Laakkosen tosin toimiessa tuottajana), niin lähteä voidaan siitä, että kyseessä on suora pastissi Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla -avainteoksesta. Sama "Avicii goes Radio Suomipop" -tuotanto, samankaltainen luettelomainen teksti, jossa länkytetään suomalaisuuteen assosioituvista kliseistä. Halonen kuulostaakin latteine suomirock-äänineen Wiskarilta. Jos Suomessa olisi kunnollista Weird Al Yankovic -tyyppisen parodiamusiikin perinnettä, niin tämä menisi kenelle tahansa täydestä Weird Al -versiona Wiskarista.
Parodiaversion auran täydentää se pieni mutta tavallaan ratkaiseva ero, että siinä missä Janne Rintala hehkuttelee Suomenmuotoisessa nimenomaan kansakuntamme epäonnistumisiin ja läheltä piti -tilanteisiin liittyviä kipupisteitä, niin Halosen visio ei ole riittänyt sen pidemmälle kuin luettelemaan yleensäkin jotain suomalaisuuteen liittyviä asioita. Siis olevinaan liittyviä.
Niinpä:
Suo, kuokka ja Jussi
Katajainen kansa
Halla viljaa korjaa
Torilla tavataan
Sisu, sauna ja Popeda
Ja sitten lisää kliseitä veren kusemisesta ja Corollasta ja etelänmatkoista ja pakkasesta.
Muistan kun keväällä 2000 osallistuin dosentti Teemu Ikosen yleisen kirjallisuuden luennoille kirjallisuuden modernismin kehitysvaiheista ja tyylisuunnista ja hän demonstroi surrealismia siten, että oli leikannut Victoria Beckhamin haastattelusta naistenlehdestä yksittäisiä sanoja irti, sekoittanut ne jonkinlaiseen kulhoon ja poimi niitä sitten sattumanvaraisessa järjestyksessä piirtoheitinkalvolle.
Olli Halonen on surrealisti.
En oikein tiedä, miten muotoilisin varsinaisen Pohjola-biisiä heittaavan pointtini niin, että tulisin ymmärretyksi mahdollisimman oikein. En yritä tässä sanoa, että tällaisilla kappaleilla jotenkin lisätään perussuomalaisten suosiota enkä edes tiedä Halosesta taiteilijapersoonana paljon mitään enkä oikeastaan koe tätä siinä mielessä yhteiskunnalliseksi kysymyksenasetteluksi.
Mutta tavallaan on niin, että kansa fiilaa sitä viestiä, joka sille syötetään.
Ja niinpä kansa on tykännyt Erika Vikmanin voimalauluista ja uskon sen tehneen osaltaan Suomesta parempaa paikkaa.
Ja uskon itse asiassa, että aika moni sama ihminen tykkää Erika Vikmanista ja Olli Halosen Pohjolasta.
Liiketaloudellisesti Mökkitie on siis tehnyt oikean analyysin. Retoriikan tyyli on löytynyt, sellainen joka vetoaa.
Olisi toivottavaa, että yritettäisiin panostaa myös retoriikan tasoon tai yleensäkin pidettäisiin sitä edes etäisesti kiinnostavana aspektina.
Ettei maailmasta tule vielä synkempi trollauksen areena kuin se jo on.
(Ja tuon videon estetiikka muuten tuo elävästi mieleen J-P-Siilin "legendaarisen" Härmä-elokuvan. Ja se on tasan oikea visuaalinen viitepiste Olli Halosen Pohjolalle.)
Tämä blogi pistää erikoisvuoden omalta osaltaan pakettiin myöntämällä kaikkien aikojen seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle.
Aiemmat Salamaisema-palkinnothan ovat saaneet:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2 2015: Janne Westerlund; Marshland 2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen 2017 poikkeuksellisesti neljä levyä: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja 2018: Jukka Nousiainen: Ei kylmää eikä pimeää 2019: Chisu: Momentum 123
2020 ei ollut palkinnon myöntämisen kannalta helppo vuosi. Hyvää musaa tuli todella paljon ja todella, todella hyvää musaa myös ainakin muutaman levyn verran. Loppumetreille asti tuli pohdittua kolmen tasaveroisen levyn järjestystä. Tämän Salamaisema-palkinnon olisivat aivan hyvin voineet saada Lasten hautausmaan IV tai Rosita Luun Samettisuu. Biisimateriaaliltaan upeita levyjä kumpikin, ja Lasten hautausmaan historiatietoisuus ja Rosita Luun vinksahtanut pop-tietoisuus palkitsivat syvästi tämän omituisen vuoden aikana.
Seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden 2020 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkilevystä saa kuitenkin Musta valo -yhtye albumistaan Tuleville sukupolville.
Haluan antaa palkinnon tasaveroisista ehdokkaista juuri Mustalle valolle siksikin, että yhtye on mielestäni naurettavan aliarvostettu. Tämä maa on pieni leikkikehä, joten tuntuisi odotuksenmukaiselta, että maailmanluokan post punkia edustava levy, joka pureutuu niin eeppisten sävellystensä kuin Lauri-Matti Parppein tekstien kautta aikamme tärkeimpiin ongelmakohtiin - sukupuolirooleihin ja -identiteetteihin, elämäntapavalintoihin, ilmastonmuutokseen - saisi huomiota sinä klassikkona, joka se on.
Kaiken lisäksi Tuleville sukupolville sattui ilmestymään juuri niinä maaliskuun viikkoina, joina kulkutauti muutti kaiken. Levy sai tästä sellaisia oheismerkityksiä, joita yksikään rockyhtye ei varmasti ole tänä vuonna kaivannut.
Silti, yhtäkkiä, avausraidan manifesti "Kaikki mun ystävät on tulossa tänään" alkoi tuntua ihanalta toiveunelta ja toisen iskusävelmän skenaario "Musta valo soittaa mun talossani" unelmien korkeimmalta täyttymykseltä. Näitä biisejä tuli kuunneltua saatanan kovalla eikä vain haaveiltua ajasta, jolloin voi taas tavata ketä tahansa koska tahansa, vaan analysoitua sitäkin, mikä oma suhde kaveritason sosiaalisuuteen lopulta on.
Kaikki mun ystävät manaa ehkä alkuperäisen tarkoituksensa mukaan paikalle mielikuvitusystäviä, Musta valo soittaa mun talossani voi niin ikään kuvailla luovan mielen voimaa kansoittaa pääkoppa musiikilla ja ihmisillä, mutta kevään karanteeniaikoina ne saivat kummallisen konkreettisia merkityksiä. Samoin Saariston lapset - pian kävi selväksi zoonoosin yhteys myös kieroutuneeseen luontosuhteeseemme, minkä myötä pandemia alkoi näyttäytyä vain ennakkovaroituksena kaikesta muusta ilmastonmuutoksen mukana tuleville sukupolville koituvasta.
Saariston lapset hahmotteleekin skenaarion, jossa Astrid Lindgrenin mitkään voimavarat tehdä Ruotsista hyvinvoiva Ruotsi eivät vain riittäneet. Ironista kyllä, läntisestä menestyjänaapuristamme tuli keväällä kauhisteltu esimerkki siitä, mitä kulkutauti voi tarkoittaa.
Jaan nyt kolmatta kertaa palkintoni vuoden huonoimmalle suomalaiselle popbiisille. Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa -kammotus innoitti vuonna 2018 koko palkinnon ja sai itseoikeutetusti ensimmäisen sellaisen. Viime vuonna palkitsin Stereon ja Etan äänisaasteen Vuosien päästä.
Huomautan taas, että palkintoa ei voi saada millä tahansa keskinkertaisuudella. On tehtävä jotain aidosti haitallista, elinympäristöämme huonontavaa. Haaveissani on popvuosi, jonka päätteeksi tätä palkintoa ei tarvitsisi edes myöntää. Tänä vuonna se oli itse asiassa melko lähellä. Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei ole mielekästä antaa kappaleelle, joka ei ole iso hitti, koska random-popjulkaisut hukkuvat yleiseen mediahälinään eikä kukaan enää kahden kuukauden päästä muista Herrojen tai Pasin ja Anssin edellistä singleä.
Vuoden 2020 isoimmista suomihiteistä melkein kaikki olivat aivan siedettävää musiikkia tai jopa hyvää.
Eivät sentään ihan kaikki. Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2020 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon huonoimmasta suomalaisesta popbiisistä saavat Elastinen ja Jenni Vartiainen kappaleestaan Epäröimättä hetkeekään.
Heti alkuvuodesta ilmestynyt ja tähän mennessä yli 10,6 miljoonaa Spotify-soittoa kerännyt teos osoitti, että näinä Cheekin jälkeisinä aikoinakin uhriutuvalle patetialle on yhä käyttöä pop-valtavirran siinä osassa, jossa räp ja iskelmä kohtaavat luonnottomassa kulmassa. Siitä asti, kun Cheek breikkasi, on Elastinen ottanut roolia entisen suojattinsa toisen viulun soittajana ja sinä mukavampana "profeettana", joka tekee herkistyneitä kappaleita dysfunktionaalisen miehen eheytymisestä hennon naisenkäden silityksen alla. Elan viime vuosien korkein päämäärä tuntuu olevan soluttautuminen Suomen jokaiselle kesähääsoittolistalle. Projekti pääsi hyvään vauhtiin vuoden 2018 Supervoimii-hirvityksen myötä. Elastinen olisi hyvin voinut saada tämän palkinnon jo tuolloin ja saa kiittää vain Nikke Ankaraa siitä, ettei pystin nimi ole Supervoimii-palkinto.
No, parempi myöhään jne. Epäröimättä hetkeekään -singlellä pelattiin selvästi varman päälle jo tähtiduettoasetelmasta alkaen. Sen enempää Ela kuin Jenni eivät ole enää niin isoja artisteja kuin vielä viitisen vuotta sitten, mutta epäilemättä yhteistyössä laskettiin olevan magiaa, jos kappale olisi oikea.
Tämän varmistamiseksi biisiä tekemään haalittiin tavallaan kultasormi kummastakin leiristä, sillä säveltäjistä / tuottajista Antti "Rzy" Riihimäki on puuhastellut mm. Cheekin ja JVG:n materiaalin parissa ja Jukka Immonen tietysti tunnetaan Jenni Vartiaisen suuren läpimurron ajoilta sekä tämän tuottajana että silloisena puolisona. Epäröimättä hetkeekään lähti toki liikkeelle Ela-leirin produktiona, mutta sankarin itsensä mukaan heti alussa tuntui siltä, että Vartiainen lähtisi tähän mukaan ja "allekirjoittaisi tekstiajatuksen", mikä osoittautuikin oikeaksi oletukseksi.
Mikä sitten on Epäröimättä hetkeekään -tekstin ajatus? Se tiivistynee Elan ekan räppisäkeistön alkuriveihin:
Jee, palatseissa vietin yksin öitä Se kaikki oli merkityksetöntä Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa löysin mun onneni sun onnesi takaa
Elastinen toistaa siis täsmälleen samaa eetosta kuin jo Supervoimissakin: ainoastaan toimiva heteroparisuhde tekee epävarmasta ja sekoilevasta (joskin silti erittäin menestyvästä) miehestä kokonaisen ja harmonisen. Lapsia ei mainita yhtälön täydellistymisen erillisinä kriteereinä, mutta artistin haastattelujen perusteella tiedämme niitäkin tarvittavan.
Elastinen onkin nykyään Cheek 2.0, joka saarnaa entisen profeettakollegansa tyhjäksi jättämällä maaperällä eheytymistä kaikesta siitä rikkinäisyydestä, mitä "Chekkonen" biiseissään koki: timantit ehkä olivat ikuisia, mutta gold diggerit olivat aina vaanimassa eikä maata kiertävän supertähden yksinäinen luksushotellielämä mahdollistanut kestäviä ihmissuhteita. Ela antaa ymmärtää olleensa tämän noidankehän vanki myös, mutta nyt hänellä ei ole enää hätää, koska hänellä on rakastava nainen vierellään.
Epäröimättä hetkeekään on tässä diskurssissa näennäinen edistysaskel, koska siihen on valjastettu tasaveroisena esiteltävä duettokumppani ja "tarina" (kuuluu lainausmerkkeihin) laadittu niin, että Vartiaisen esittämä siippa saa mieheltään kaikkea sitä samaa ehjyyttä ja varmuutta kuin tämä häneltä. Larppauksen onttouden paljastaa kuitenkin jo biisin musiikillinen muoto, kun Vartiaisen rooliksi jää toistaa monistettua kertosäettä kuin jonkinlainen halirobotti. Mitään kemiaa vokalistien välillä ei ole eikä tietenkään voikaan olla, sillä artisti Elastinen on jo vuosia sitten kehittänyt ilmaisunsa siihen oman peilikuvan tarkkailun äärimmäisyyspisteeseen, jossa muuta maailmaa on olemassa vain peilin kautta nähtynä usvaisena projektiona. Häneen verrattuna Knausgård on suuri kanssaihmisen ymmärtäjä.
Kaiku Entertainmentin tiedotteessa kehutaan, miten "iso tuotanto" Epäröimättä hetkeekään on ja miten se soi peräti "jylhästi". Totta kyllä biisin jäykkä pauhu soikin ammattitaitoisempana paskana kuin samaa sabluunaa toisintaneen Uniikin loppuvuoden hitti Ehjää (feat. Tuuli). Tämä dynamiikalla leppäkeihästä heittävä tuotantotyyli on kuitenkin suomalaisen iskelmän monivaiheisen historian eittämättä nihkein aikalaismuoti. Toisaalta ilmaisutyylinä se sopii jaksuhalirobottien meemimusiikkiin ironisen hyvin.
Kappaleen ainoa tarkoitus oli striimata yli 10 miljoonaa ja siihen se ylsi. Vittumaisena ihmisenä olen silti nauttinut siitä tosiseikasta, ettei Elastisen muu tänä vuonna julkaistu tuotanto ole hänen omilla mittareillaan kiinnostanut ketään. Jokainen "taiteilija", joka mittaa tekemisiään menestymisen kautta, ansaitsee mahdollisimman paljon epäonnistumisia.
Osallistun kuukausittain Punk In Finland -keskustelufoorumin "piffiviisuihin" eli eräänlaiseen kymmenien käyttäjien levyraatiin, jolla on aina teema. Tässä kuussa se oli "kotimaan katsaus" ja tehtävänantona oli laittaa viimeisen kymmenen vuoden aikana levytettyjä suomalaisia biisejä.
En koskaan menesty tuossa raadissa, ja välillä sen tulokset ja niiden välittämä keskimääräinen PIF-musiikkimaku ärsyttävätkin. Mutta osallistun sitkeästi silti, koska aina sieltä löytää myös itselle uutta helvetin hienoa musiikkia.
Niin tässäkin kuussa. Turkulaisen Mummin kullat -yhtyeen kappale No mitä on julkaistu jo vuonna 2017, mutta oli minulle ensikosketus heidän musiikkinsa ylipäätään. Lumouduin täysin ja annoin tälle ilmeiselle tulevalle klassikolle täydet pisteeni. Laulu tuntuu niin merkittävältä, että siitä on kirjoitettava vähän lisääkin.
Laulu ja video. Tutustuin niihin samalla kertaa, ja nyt tuntuu vajavaiselta vain kuunnella biisiä, sillä Milja-Maaria Terhon video kuvittaa ilmeisyydet välttäen sen tunnetilat ja peruspointit ihan jäännöksettömän hyvin. Sen täytyy olla yksi parhaista suomalaisista musiikkivideoista ikinä.
Kappaleen nimi on siis No mitä. Se on suunnilleen mahdollisimman epämääräinen ja epänarratiivinen nimi poplaululle. Rohkea ratkaisu, sillä eihän noin nimetty biisi jää suorilta kenenkään mieleen. Mutta maaliinsa osuva ratkaisu, sillä samanlaista epämääräisyyttä ja vaiheilua ja niiden viimekätistä ihanuutta kappaleen tekstikin välittää.
Mummin kullat kutsuu itseään indie folk -yhtyeeksi, mutta tässä biisissä mennään aika vahvasti synapopin puolelle. Ei varmaan ole myöskään väärin manata Gösta Sundqvistin haamua irvistelemään tähän kohtaan. Konepop-taustan päällä kolmen vokalistin laulumelodiat ja stemmat etenevät niin virtaviivaisesti, ettei vastaavalle löydy suomipopista muitakaan esikuvia. Yhteistä Göstan kanssa on sekin, että kun luuli kappaleen jo saavuttaneen tarttuvuushuippunsa, varsinainen kertosäe vasta alkaa.
Nerokas popmusiikki aiheuttaa ihan melodiatasolla hyvän olon tunteita, ja No mitä on juuri tässä mielessä nerokas. Sitä tekee mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen. Se on - hienostunutta musiikkia. En keksi parempaakaan ilmausta. Vähän niin kuin joisi oikein hyvää, oikeasti sitruunalta maistuvaa luomusitruunalimsaa.
Tässä koukuttavuudessa on juurikin ainekset siihen upeaan ristiriitaan tekstin kanssa. Sanoitus ei ole yksiselitteinen, mutta miksi olisikaan, koska se selvästi kertoo kategorioiden ahtaudesta, niihin sullomisen ja sulloutumisen typeryydestä ja ahdistavuudesta. No mitä on protestilaulu, mutta se pitää tajuta itse. Video auttaa siinä kyllä. Asioita - tauluja ja pehmokissaeläimiä - yritetään asettaa paikkoihin, joissa ne eivät pysy tai joihin ne eivät mahdu.
Kuvia vaan, ei ne mitään todista / missä ohjelmassa ne pakeni omasta kodista?
Melodioiden, sanojen ja kuvien kädenlyönti toimii kaikkien elementtien eduksi. Kappale ja video luistelevat tiukasta otteesta aivan samaan tyyliin, mutta jäävät huutelemaan alitajunnan reunamille ja muistuttamaan siitä, että juuri tähän taiteeseen taipuvaisen ihmisyksilön pitikin pystyä, kliseiden sijaan.
No mitä on ilmeisellä tavalla myös feministinen kappale, mutta tässä on huomattava, että rooliodotukset ja helpot kategorisoinnit painavat kaikkia meitä alaspäin. Muutaman päivän aikana olen kuunnellut tämän laulun varmaan ainakin kaksikymmentä kertaa, ja koko ajan selvemmin se on tuntunut teokselta, joka osaltaan kuljettaa minua melkein tähtiin asti, joka tapauksessa jonnekin, missä kaikki on juuri niin monimutkaista ja määritelmistä vapaata kuin kaiken kuuluukin olla.
Näinä sosiaalisen eristäytymisen viikkoina on ollut tavallistakin enemmän aikaa kuunnella popmusiikkia, ja yksi voimasoittooni tehokkaimmin jumittuneista tämän vuoden biiseistä on räppiduo Cavallini & Shrtyn 16v. Afrohelsinkiläistaustaiset nuorukaiset ovat ilmeisesti olleet ensin Soundcloudin kautta ja sitten jo PME Recordsin levyartisteinakin nosteessa jo muutaman vuoden, mutta minun tietoisuuteeni he tulivat tämän kahden miljoonan Spotify-striimauksia lähentelevän hittinsä myötä. Myös jätkien uusi minialbumi 10/10 on kokonaisuudessaan hyvää kamaa ja juuri sellaista räppiä, jota tähän hetkeen tarvittiin, kun Ibeltäkään ei vähään aikaan olla saatu kuin yksi aika löysä singlehitti (Luota muhun).
Vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, ettei tämä hiphopin nykyinen laiska, aneeminen tyylisuunta ole oikeastaan millään lailla hyvä asia, mutta ainakin Suomessa nuoret tekijät ovat kaapanneet tämänkin soundin ja käyttäneet sitä musiikkiin, jossa on kaipaamaani terhakkuutta ja aitoa ilmaisuvoimaa eikä vain jotain Post Malonen itsesääliä tai muuta post-millenniaalista ahdistusta. Tällä en nyt tarkoita, etteikö räppi saisi heijastella tekijöidensä todellisia elämänkokemuksia - oikeastaan nimenomaan olen kaivannut todellisuudentuntua 2020-luvun suomiräppiin, kun tuossa välissä ehti olla ajanjakso, jolloin stadionille asti päästiin täysin feikeiltä vaikuttavan uhriutumisen siivin ja kaikki oli periaatteessa aivan sitä samaa kuin paskimmassa suomalaisessa kaljanlanttausiskelmässä aina, mitä nyt eteen laitettiin hästäg. Ikään kuin Alexander Stubbin hampaat olisivat pudonneet Irwinin kaljalasiin.
Nyt tilanne vaikuttaa paljon paremmalta. PME Recordsilla vaikuttaa olevan siinä merkittävä rooli. Vaikka JVG on viimeistään Ikuisen vapun myötä uusi Eppu Normaali (ja sellaistakin tarvitaan), niin firmalla on noin muuten pelisilmää nostaa uusia tekijöitä, jotka eivät tähtää ensimmäiseksi Vain elämäähän. Gettomasan suursuosio on siitä voittoisa esimerkki, ja kuinka ollakaan, hän vetää 16v:lläkin versen, jossa muistuttaa meitä taas kerran siitä, että pääsi Emma-gaalaan tekemällä "aitoa räppiä". Harmi, ettei säkeistössä ole tilaa hänen autonsa mainitsemiselle.
Tämä ei ole vittuilua, sillä diggaan Gettomasasta ja hänen säkeistöstään tässäkin kappaleessa. Videolla hän pelaa bilistä tyhjässä lähiöbaarissa yksin ja tavallaan se näkymä itsessään riittää visualisoimaan sen suomalaisen hoodin, josta kuka tahansa tervejärkinen nuori haluaa pois. Ja silti romantisoi sitä, silti palaa sinne.
Mutta kyllä 16v silti kuuluu varsinaisille tähdilleen, jotka ovat melodisine tyyleineen luoneet suomalaisen version TQ:n muinaisesta gangstanostalgiahitistä Westside. Siinähän vielä aika nuori jäbä muistelee, millaista oli "way back". Mutta tällaista hommaa ei voi tuoda Suomeen lokalisoimatta ja ajankohtaistamatta, ja niinpä Cavallini & Shrty räppäilevät Youtube-sukupolven näkökulmasta siitä, millaista on ollut hinkua penskasta asti räppisuosiota ja unelmoida jostakin, mikä tuntui aikanaan saavuttamattomalta. Matka on täynnä huonokuntoisen polven takia lopahtavan futisuran kaltaisia realistisia yksityiskohtia ja self help -kliseitä - "se minkä taakse jätät, se tulee sun eteen" - mikä vain lisää elämänkokemuksen todistusvoimaa.
Haikea kertosäe on täydellinen, koko hoidossa melankolisen täysosuman tuntua. Killerisingleksi tällaisia on tavattu kutsua. Ajankuvana 16v on tälle ajalle ehkä jotain samaa kuin Mika Waltarin Suuri illusioni vuoden 1928 teineille.
Loppuvuodesta 2017 kirjoitin tähän blogiin Musta Valo -yhtyeen oikein hyvästä Kaikki on haurasta -albumista ja ennen kaikkea sen loistavasta Suola-aavikko -lopetusbiisistä. Teksti näyttää jääneen yhtyeen mieleen, sillä muutama viikko sitten minua lähestyttiin sähköpostilla, jossa sitä kehuttiin ja johon oheistettiin striimi nyt jo ilmestyneestä Tuleville sukupolville -albumista. Kuunneltuani levyä nyt jo aika monta kertaa pidän siitä koko ajan enemmän: kokonaisuutena se on vielä selvästi vahvempi kuin edeltäjänsä ja mahdollisesti paras ensimmäisellä vuosineljänneksellä ilmestynyt suomalainen albumi.
Mutta eihän sitä tietenkään ole mediassa pahemmin noteerattu, joten koen suoranaiseksi velvollisuudekseni kirjoittaa siitä edes jotain.
Mustalla Valolla ja sen laulaja-biisintekijä Lauri-Matti Parppeilla on rohkeutta käsitellä mahdollisimman suuria aiheita, joten ei ole yllättävää, että Tuleville sukupolville -levyn väljänä taustakehikkona häälyy ilmastokriisi ja ehkä nimenomaan sen epäoikeudenmukainen sukupolviulottuvuus. Tämä alkaa avautua levyn kolmantena kuultavassa Saariston lapset -kappaleessa, joka on aivan häkellyttävän upea post punk -tykitys ja yltää sietämättömän pakahduttavalle draaman tasolle kasvattaessaan kahta ulkopuolista nuorta kuvaavan mustavalkoisen viivapiirroksen romanttis-lohduttomaksi apokalypsiksi: lopussa katsellaan ikkunasta, kuinka meret nousee, ja se on pysäyttävä, tyhjentävä ja avoin loppu, jonka kuulija voi viimeistellä vain yhdellä tapaa.
Niin kuin parhaassa goottirockissakin yksityinen ja yleinen ahdistus ja paatos sekoittuvat tummaksi maisemamatoksi, jossa yhtä ei voi erottaa toisesta.
Mutta Parppei vaihtaa näkökulmaa biisistä riippuen. Kaikki mun ystävät on vähän samanlainen musiikillisesti jämäkkä aloitusmanifesti kuin Laterna Magica edellislevyllä, mutta pakotetun itsevarmuuden ja selviytymisuhman lomasta tihkuu verta haavoitetusta sydämestä. Kaikki mun ystävät on tulossa tänään / Ja ehkä pian en ajattele sua enää. Ehkä niin, mutta todennäköisemmin kertoja tanssii polvensa sohjoksi yksin, ja mieli kestää murtumatta niin kauan kuin kestää. Musiikillisesti biisi on kuin Sisters Of Mercyn soittamaa post punk -funkia tai väreistä luopunutta Japan-yhtyettä.
Bileet mielikuvitusystävien kanssa ovat näiden nopeasti eskaloituneiden koronaviikkojen aikana saaneet uusia sivumerkityksiä, ja on vähän aavemaistakin, miten merkittävät osat Tuleville sukupolville -albumia sopivat juuri tämän hetken taustamusiikiksi, vaikka eivät voi sitä tietoisesti olla. Ilmeinen "hittikappale" Musta Valo soittaa mun talossani järjestää yksityiset bileet kertojansa päässä, ja marssitetaanpa niiden estradille muitakin esiintyjiä - anteeksi, naapurit! Samastun apologiaan, sillä olen tainnut kuunnella itsekin viime aikoina kotona musiikkia aika paljon ja aika kovalla. Muun muassa Tuleville sukupolville -levyä, jonka paatos hyötyy volyyminappulan holtittomasta käsittelystä enemmän kuin moni näennäisesti rokkaavampi teos. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä tehokkaammin musiikin musta matto kääriytyy kuulijan ympärille ja kaikki sanottu alkaa tuntua todelta.
Tälläkin kertaa päätöskappaleella on erityinen painoarvonsa, eikä vain siksi, että Kaksoisolento kestää yli kahdeksan minuuttia. Unenomainen bilekohtaaminen keriytyy auki kertojan dialogiksi itsensä kanssa, ja kertosäkeessä sanotaan se levyn olennaisin: Vanhempiemme sukupolvi vihas niin paljon lapsia / että ne päättivät tuhota meiltä koko planeetan.
Useat levyn kappaleet viittaavat näennäisesti bileisiin, mutta mitään bileitä ei koskaan tule. Tai ne menivät jo. Tanssi raunioilla on romanttinen käsite, mutta sopii huonosti todellisuuteen, jossa apokalypsi ei tule tanssien. Senkin on nykyinen kulkutauti meille viimeistään osoittanut.
Tämä on kevään 2020 tärkeintä musiikkia ja luultavasti tärkeämpää kuin mikään koronan innoittama tulevaisuuden musiikki voi olla, koska tämä on tässä ja nyt eikä selittele jälkikäteen. Ja mitä ilmastokriisiin tulee, siitähän me emme voi edes tehdä jälkiviisaita taideteoksia, emme nyt emmekä ehkä koskaan.
Salamaiseman osalta vuosi on lopullisesti hoidettu parhaan kotimaisen albumin palkitsemisen myötä. Tämän teen jo kuudetta kertaa, alla lista aiemmista voittajista:
2014 Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015 Janne Westerlund: Marshland
2016 Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 Poikkeuksellisesti neljän levyn kesken jaettu palkinto, jotka olivat Joose Keskitalon Julius Caesarin anatomia, Lau Naun Poseidon, Mikko Joensuun Amen 2 ja Riitaojan Täytettyjä lintuja
2018 Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
Vuoden 2019 Salamaisema-palkinnon saa Chisun Momentum 123 -kokonaisuus. Digitaalisesti se julkaistiin kolmessa osassa, mutta fyysisesti yhtenä äänilevynä, ja lisäksi Chisu esitti sitä temaattisilla keikoilla, joten sen luokittumisesta perinteiseksi albumiksi ei ole kysymystä. Ja juuri niitä Salamaisema-palkinnolla on tarkoitus palkita.
Valinta ei ole sinänsä itsestäänselvä, sillä tänäkin vuonna ilmestyi paljon erittäin hyviä kotimaisia levyjä, ja vaiheilinkin päätöksen kanssa aikani. Esimerkiksi Antti Aution Pihalla tuulee taas, Viitasen Piian Meidän jälkeemme hiljaisuus ja viime metreillä kisaan ilmoittautunut Liila Jokelinin Kaamos on huono esileikki olivat vahvoilla.
Lopulta mieleni teki kuitenkin palkita jompikumpi niistä kahdesta artistista, jotka olivat hyvin lähellä tunnustusta vuonna 2015, ja joista jompikumpi olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt silloin valita. Sillä kyllähän Chisun Polaris ja Pekko Käpin & K.H:H:L:n Sanguis meus, mama! ovat soineet vuosien mittaan enemmän kuin Westerlundin toki erinomainen Marshland.
Vuonna 2019 Käppi ja Chisu loistivat jälleen. Ensin mainitun Väärä laulu sisältää ehkä parhaan yksittäisen tänä vuonna kuulemani kappaleen, Ikonin. Koko levykin on loistava. Tämän pelin ratkaisi Chisun eduksi kuitenkin kurkottaminen aivan uusille taiteellisen ilmaisun alueille siinä missä Käppi enemmänkin hyödynsi vanhoja vahvuuksiaan.
Chisu on rikkonut suomalaisen nykypopin totunnaisuuksia nyt jo ainakin kahdella albumilla peräkkäin - oma, erottuva linjansa hänellä toki oli jo ennen Polarista. Tuolla levyllä hän otti nähdäkseni itsevarmoja sivuaskeleita omaan fantasiamaailmaansa, ja vaikka Polariksen tähtipölypopissa ei ole mitään kovin vaikeaa, tarkoittivat nämä linjanvedot myös muutamaakin askelta striimauslistojen keskiöstä syrjään. Tuolloinen vaikutelmani oli, että Chisu erkanee banaalista ja arkipäiväisestä tarkoituksella. Hänen tulokulmansa oli ajaton.
Tähän nähden onkin mielenkiintoista, että Momentum-kokonaisuudella hän ikään kuin palaa "tähän päivään", mutta takavasemmalta, oltuaan viimeksi Suomen suosituimpien artistien joukossa noin seitsemän vuotta sitten. Hän tekee sen täysin itsevarmasti ja ikään kuin näyttää, mitä kaikkea popmusiikki vuonna 2019 voi olla joutumatta silti tinkimään tarttumapinnastaan. Monet niistä moderneista ideoista, joita tämän päivän parikymppiset hyödyntävät automaattisesti ja joita striimauspoppia kirjoittavat ja tuottavat ammattimusiikintekijät hamuilevat epätoivoisesti, taipuvat Chisun ilmaisuun kuin itsestään, vaikkeivät ne voi olla hänen muotokielelleen sisäsyntyisiä. Voisin kuvitella prosessin vaatineen yrityksiä ja erehdyksiä, mistä pidemmänpuoleinen julkaisutaukokin kielii, mutta lopputuloksessa tätä ei kuule: Momentum on musiikkia, joka kuulostaa tällaiseksi syntyneeltä.
"Tällaisella" tarkoitan perinteisen draamankaaren ja laulurakenteen rikkomista, samoin kuin teatteripuheesta tutun neljännen seinän, joka erottaa kuulijaa ja esiintyjää. Vain Chisun melodiavaistolla varustettu säveltäjä on voinut toteuttaa tällaisen projektin näin vetovoimaisesti - Momentum-trilogia on täynnä korvamatoja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisia biisejä, vaan yksittäisiä kohtia niissä. Silti sellaiset kappaleet kuin Chisu kuka? tai Tipping point ovat aidosti radikaalia suomalaista popmusiikkia, jollaista ei olla aiemmin kuultu. Ehkä viime vuoden hypejuttu Ruusut pääsisi lähemmäksi, mutta se on minun korviini epämääräisempää ja pyrkimyksiltään ambivalentimpaa musiikkia kuin Momentum, joka ei kaikesta huolimatta myöskään väistä kuulijaa, vaan pitää korttinsa ns. avoimesti esillä.
Niinpä kuulijan ei tarvitse arvailla trilogian teemoja: niin ykkösosaa hallitseva eron ja elämänmuutoksen aiheisto, kakkososan itsekriittinen tähteystutkielma kuin kolmososan summaus näistä, maustettuna vielä ilmastokriisin syövereihin ajautuvan ihmiskunnan tilan ruotimisella, välittyvät lopulta mutkattomasti, mikä on aina ollut Chisun vahvuuksia sanoittajana. Hän ei pelkää isoja aiheita, eikä ole syytäkään, sillä hänellä on oma kielensä niiden käsittelemiseen.
Niinpä kun hän laulaa Tipping pointissa lauseita, kuten "jäätiköt sulaa mun colaan", "mä tein paljon virheitä" ja "rakas, tuleeks hyvät ajat vielä takas?", sulautuu yksityinen yleiseen poikkeuksellisen luontevasti ja samalla todistusvoimaisemmin kuin olisi mahdollista vain saarnaamalla tai vain ruikuttamalla.
60-luvun iskulause oli, että henkilökohtainen on poliittista, mutta nykyään sen voisi korvata nimenomaan sanomalla: yksityinen on yleistä.
Tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa tarkastella kumpaakaan näistä elämän perusosa-alueista, mutta ainakin Momentumin näkemyksellisen elektropopin siivittämänä se tuntui tänä vuonna itselleni henkilökohtaisesti kaikkein vetoavimmalta.
Lanseerasin tässä blogissa viime vuonna Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle. Nimensä palkinto sai ensimmäisenä kruunatusta kappaleesta: Nikke Ankaran hitissä tuntuivat esiintyvän tiivistetyssä muodossa kaikki ne viat, joita tämän ajanhetken suomipopissa yleensä kuulee. Eiköhän se kelpaa paskuuden mittatikuksi jatkossakin.
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosikymmen alkaa olla jo niinkin lähellä loppuaan, että voin määritellä sen kaikkein parhaat musiikkiteokset. Jos joku marras-joulukuussa ilmestyvä suomalainen albumi osoittautuu tässä esiteltyjä paremmaksi, lupaan huomioida sen aikanaan 2020-luvun parasta palkitessani.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tietysti palkita vain yksi vuosikymmenen paras albumi, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni se osoittautui mahdottomaksi. Niinpä palkitsen yhden albumin ja yhden laajemman kokonaisuuden.
Salamaiseman paras 2010-luvun suomalainen albumi on Scandinavian Music Groupin Terminal 2 (2014). Myönsin levylle aikanaan ensimmäisen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaana kotimaisena levynä, ja vaikka ensi-innostukset toki aina laantuvat, on tämä vedonnut ja inspiroinut kaikkien näiden vuosien ajan aina, kun levyn on laittanut soimaan.
Vuonna 2014 olin kovalla maailmanlopputripillä ja kumarsin Terminal 2:n äärellä siitäkin syystä. Nyt viisi vuotta myöhemmin maailmanloppu tuntuu valitettavasti paljon enemmän todellisuudelta kuin vain tripiltä. Tämä kehitys on vain alleviivannut Terminal 2:n todistusvoimaa, vaikka samalla olen viime aikoina levyä kuunnellessani kysynyt itseltäni, ylitulkitsinko sitä aikanaan. On herännyt vaivihkainen ajatus, että tässä kolutaan sellaisia viimeisiä romantiikan jättömaita, joiden ehkä alitajuisestikin ymmärtää jäävän pian myrskytulvien alle. Terminal 2 on psyyken ja ihmissuhteiden haikeaa apokalypsia, mutta toisaalta se, miten me elämäämme elämme, on myös sidoksissa maailmaan ympärillämme. Puhuttiin sitten ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen tai yhteiskuntamallin suhteesta ympäröivään maailmaan, on tunnistettavissa halu jättää jälkeensä legenda hyvästä voittajasta. Paino sanalla legenda, paniikki sanojen välissä.
Musiikillisesti Terminal 2 on seesteisen ja ajattoman-modernin popmusiikin juhlaa. Levy on Suomen Rumours tai On Every Street tai Division Bell. Se kuuluu edelleen väistämättä ja kyselemättä tyhjien kauppakeskusten äänimaisemaksi tai laskuhumalaisille aamuyön tunneille. Scandinavian Music Group ei ole julkaissut albumia neljään vuoteen, ja toivon koko sydämestäni tämän johtuvan siitä, että tulossa on jotakin yhtä suurta.
2010-luvun paras suomalainen laajempi kokonaisuus on sitten Mikko Joensuun Amen-trilogia (2016-17). Olisi vaikeaa nostaa esiin yhtäkään näistä erilaisista ja samaa ydinmehua välittävistä teoksista mainitsematta muita. Herkkä ykkönen, tähtiä tavoitteleva kakkonen ja tähdenlentona maan päälle laskeutuva kolmonen muodostavat niin saumattoman trilogian, että vaikka sitä voi ja tuleekin kuunnella mielentilan mukaan levy kerrallaan, ei tunnu oikealta arvostella sitä niin. Joensuun kokonaisnäkemys on kirkkaasti säkenöivin tässä maassa tänä ajanjaksona. Mitään aivan tällaista ei kukaan muu Suomessa ole koskaan tehnyt. Suurta kuin musta taivas yllämme ja haavoittuvaa kuin marraskuinen kulkija ilman heijastinta.
Vuosi sitten lanseerasin tässä blogissa vuoden paskimmalle suomalaiselle pophitille myöntämäni Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Kuinka ollakaan, ensimmäisen sellaisen sai Nikke Ankaran kappale Rikkinäinen prinsessa. Se on niin huono ja vastenmielinen, että tuntui aivan perustellulta nimetä koko palkinto sen mukaan.
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Gettomasa on epäilemättä viime aikojen suomiräppisensaatio. Hän nousi genren maakuntasarjasta todelliseksi listatähdeksi vähän varkain. Havahduin itse asiaintilaan käydessäni viime vuoden lopulla läpi Suomen Spotifyn vuositasolla kuunnelluimpia. Siellä top 50 -listalla oli moninkertaisesti julkisuutta saaneiden supertähtien seassa Gettomasa vuoden alussa julkaistulla Lössi-biisillään. Kuuntelin kappaleen, ja se osoittautui erittäin toimivaksi uho- ja possebiisiksi, jossa on minun makuuni ja taustaani juuri sopivasti helsinkiläisille vittuilua ja suomiräpin viime vuosikymmenen puolivälin kultakaudesta muistuttavaa reteää meininkiä. Tuotannollisesti se ottaa toki huomioon tämän päivän trendit, mutta on silti "hyvää perusmenoa", ja myönnettäköön, että kun kaikki kokeellinen soundikikkailu menee useinkin yli hilseeni, pidin tätäkin virkistävänä piirteenä isossa hittibiisissä.
Tänä vuonna Gettomasasta onkin sitten kuultu ja paljon. Alkuvuodesta julkaistusta Muijii stadis -biisistä tuli Lössiäkin isompi hitti, sitten artisti pääsi esiintymään kiekkokansan kultajuhliinkin, ja sopivasti samoilla kieppeillä julkaistu seitsemän biisin kokonaisuus Diplomaatti on ollut nyt kaksi viikkoa albumilistan ykkösenä. Taakseen se on jättänyt esim. Marko Hietalan ja Olavi Uusivirran uutuudet, mitä on vaikea olla näkemättä jonkinlaisena symbolina jostakin.
Diplomaatti on puhtaasti striimauskäyttöön tarkoitettu teos, jota ei vanhaan aikaan olisi kutsuttu albumiksi, mutta tällainenhan on tätä päivää. Vaikea tätä 26-minuuttista kuunnellessa on ratkaisua kritisoidakaan. Nyt levyllä ei ole yhtään varsinaisesti turhaa biisiä, joten mihin tässä tarvittaisikaan niitä viittä muuta, joiden taso ei ehkä yltäisi yhtä korkealle. Diplomaatti esittää aika pitkälti myös yhden statementin: nousussa oleva räppäri kertoo olevansa nousussa ja määrittelee oman olemuksensa ja identiteettinsä nousussa olevana räppärinä. Ei tässä mitään kovin monimutkaista ole, ja halutessaan Masan "läpästössä" voi nähdä ongelmallisia piirteitä, mutta toisesta vinkkelistä tämä on virkistävä ilmiö Cheekin jälkeisessä suomiräpissä.
Tämä oli perusfiilikseni tutustuessani Gettomasan musiikkiin viimeaikaisten singlejen ja nyt Diplomaatin myötä. (On varmasti syytä todeta, etten vielä ole perehtynyt hänen aikaisempaan tuotantoonsa.) Ensin oli vaistonvarainen diggailu, niinhän se aina menee. Vasta sitten aloin pohtia, miksi tämä meno miellyttää. Yksi selvä syy on tuo maakuntakeskeisyys. Ilmeisistä henkilökohtaisista syistä se on kytkeytynyt suomiräppisuhteeseeni siitä asti, kun Tulenkantajien Rollofunk oli ensimmäinen todellinen kolahdukseni genren piiristä. Gettomasa hehkuttaa Jyväskylää, joka sattuu myös olemaan minulle omakohtaisestikin tärkeä kaupunki. Helsingissähän tässä on tullut asuttua jo pian 20 vuotta, mutta aina jotain Lössin tapaista kuunnellessani asetun vaivatta siirtotyöläisen rooliin ja peukutan kaikkea lievästi murteellista uhoa ja maailmanvalloittajan asennetta junasta asemalla noustaessa.
Mutta onhan myös Cheek Lahdesta. Mahdollisesti jossain kohtaa hänen laajaa tuotantoaan myös hehkutetaan Lahtea, siitä en tiedä, koska en ole perehtynyt tuohon tuotantoon pintaa syvemmältä. Joistakin muista viime aikojen kaupallisesti menestyneimmistä räppäreistä ei oikein tiedä, mistä he tulevat, koska he eivät sitä mitenkään alleviivaa - ainakaan konkreettista, maantieteellistä taustaansa. Usein toki puhutaan yleisellä tasolla vaikeista kasvuolosuhteista, zoomataan kuin Google Mapsissa ikään yksittäiseen kerrostaloon jossakin metaforisessa "vaikeassa paikassa", mutta kuvaa varotaan huolella laajentamasta niin, että kuulija saisi käsityksen edes naapurikorttelin meiningistä. Se on osa ainakin valtavirtaisimman suomiräpinkin soluttanutta autonomista yksilöä ja hänen "kamppailuaan" painottavaa kehitystä. Suomiräpin 2010-luvun kirjoiksi ja elämäkertaelokuviksi asti eskaloituneissa menestystarinoissa uhotaan menestyksellä ja toisaalta uhriudutaan ja nyyhkitään "vihaajien", ikävien naisihmisten ja kriitikkojen kapuloihin panemien rattaiden innoittamana. Niinpä mainstream-räpistä on tullut iskelmää sen paskimmassa merkityksessä, ja usein se on ottanut kahdesta erilaisesta musiikillisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä kummankin nihkeimmät puolet. Siten - ja Nelonen Median suosiollisella avustuksella - tämä musiikki on saatu kaupatuksi mahdollisimman suurelle yleisölle.
Ollakseen miljoonia striimaava listaykkönen, Gettomasa tuntuu onnistuneen pelin sääntöjen muuttamisessa. Hän ei soi radiossa (ainakaan vielä) eikä sääli itseään tai hyödynnä iskelmävaikutteita (ainakaan vielä). Toivottavasti sulkeet säilyttävät kuranttiutensa jatkossakin. Tavallaan hän on palauttanut räpin räppiin. Hänen biisinsä ovat populistisia ja tarttuvia ja nykyiseen tapaan räpiksi aika laulullisia, mutta niissä ei kuulla Eminemiltä periytyvää kamalaa melodramaattisesti tilittävää äänenväriä. Diplomaatti sisältää pelkästään perinteistä reteää räppiuhoa suht rajallisesti vaihtelevista näkökulmista, tarkoituksellisesti korostetulla maakuntatwistillä, valtavirran ja pusikon välimaastossa tasapainoillen niin, että skumppaa kyllä kitataan, mutta se tehdään jossain Jyväskylän Tuomiojärven rantsussa, kaukana punaisista matoista. Gettomasa tekee myös hyvin selväksi viimeistään levyn päättävässä nimibiisissä, että hän asemoituu uudeksi valtavirraksi, jonka ei tarvitse nuolla kenenkään persettä tai tehdä "edm:ää". Hän tiedostaa tarkkaan mahdollisuutensa esiintyä takavasemmalta tulleena supertähtenä, joka voi uskottavasti lesoilla olevansa jotain vähän muuta kuin nämä pelikentän aiemmat valtiaat, joita hän ei ehkä strategisesti mainitse nimiltä - koska miksi kahliutua mihinkään yksittäiseen biiffiin?
Jollain tasolla räppiperinteitä kai ilmentää sekin, että Gettomasan toistaiseksi paras bängeri, Diplomaatin aloittava Silmät, on myös se hänen kappaleensa, joka herättää tekstinsä puolesta eniten vähän epämukavia fiiliksiä, jos sitä erehtyy liikaa kelailemaan. Siinä Masa kuittailee "feministeille", jotka ovat epäilleet häntä "myrkyllisestä maskuliinisuudesta". En tiedä, onko mitään "oikeaa kohua" ollut, mutta Diplomaatin muunkaan annin perustella sellaista ei varsinaisesti voisi ihmetellä. Naisten esineellistäminen ja omilla valloituksilla kehuskeleminen parhaiden räppitapojen mukaan on levyn tematiikan ytimessä. Voi ei -biisin fiittaaja Lauri Haav on "haukannut priimamarjaanaa" ja tehnyt "kilteistä tuhmia", ja tosiaan Masalla itsellään on täällä stadissakin niitä muijia, joista "ainakin mun mittaril" on "aika kuumii pari".
Tämmöisiin seikkoihin myönnän kuitenkin kiinnittäneeni huomiota vähän velvollisuudentunnosta ja muodostettuani jo vaistonvaraisesti voimakkaan positiivisen mielikuvan Gettomasan musasta. Kai hyvä räppäri pystyy laittamaan aika suuren osan retoriikkaansa genrepiirteiden piikkiin. Tai sanailee niin svengaavasti, että huomio kohdistuu siihen. Tosin on varteenotettava pointti, ettei aikamme suosituimman pop-genren typistäminen eräänlaiseksi todellisuudesta irrallaan olevaksi sarjakuvameiningiksi palvele kenenkään intressejä. Ja juurihan itse ankkuroin Gettomasan maakuntaräpin "syvemmälle todellisuuteen" kuin jonkin Cheekin tuotannon. Silloin se kyseinen todellisuus olisi tässä tapauksessa jyväskyläläisen yökerhon tanssilattialla kolmen jälkeen kuultavia lausuntoja elämästä ja vaikkapa nyt sukupuolten välisistä suhteista.
Siksi on hyväksyttävä, että tämä tuntuu todellisuudelta. Sen kuvaukselta, ei yritykseltä muokata sitä muuten kuin oman ura-aseman edistämisen verran. Gettomasa levyttää kuitenkin PME Recordsille, eikä hän retoriikastaan huolimatta ole musabisneksestä irrallinen saareke, vaan hyvin mahdollisesti tarkkaan mietitty täsmäohjus valtavirran ytimeen. Nohevat pelaajat ovat aavistaneet jo tovin, että iskelmäräpin aika on ohi. Osa siitä tulee sulautumaan osaksi yleistä valtavirtabulkkia ja pysymään pinnalla, mutta terävimmät hittikärjet tulevat jatkossa muunlaisella itseilmaisulla.
Nähtäväksi jää, mitä se laajemmin tarkoittaa, mutta ainakin Diplomaatin osalta se tarkoittaa sitä, että listakärjessä on toimivinta uutta kotimaista valtavirtamusaa vähään aikaan.
RIP Pekka Aarnio, yksi suomalaisen populaarimusiikin historian tärkeimmistä taustavaikuttajista. Ohessa haastattelujuttu, jonka tein hänestä Kansan uutisiin huhtikuussa 2014. Teksti on toimitukseen lähettämässäni muodossa, netissä siitä oli ainakin viime vilkaisulla vain alun sisältävä versio.
___________
Pekka Aarnio on kutsunut tekemään
haastattelua kotiinsa Helsingin Jollakseen. Agit Prop -kvartetista ja
Love- ja Johanna -levy-yhtiöiden pitkäaikaisena tuotantopäällikkönä
tunnettu Aarnio asuu appiukkovainaansa sotien jälkeen
rakennuttamassa omakotitalossa. Viime vuosikymmeninä näille
luonnonkauniille rannoille on noussut lähinnä raharikkaiden
palatseja, ja Aarnio hymähtääkin, ettei hänellä enää olisi
asiaa muuttaa tänne.
Musiikkibisneksestä Aarnio on
vähitellen jättäytynyt eläkkeelle, mutta 2000-luvulla elvytetty
Agit Prop jatkaa, tai ei ainakaan ole tehnyt päätöksiä
lopettamisesta. Tänä vappuna tiedossa on taas konsertti
Kulttuuritalolla. Ohjelmistossa on muutama uusikin laulu, kuten
Kerkko Koskisen Aulikki Oksasen tekstiin säveltämä “Korintin
ruusut”, allegoria Kreikan nykytilalle.
“Siellä on meneillään ihmiskoe”,
Aarnio määrittelee. “Lääkäri lääkitsee siihen pisteeseen,
jossa potilas kuolee.”
Ennen Agit Propia kvartetin miesäänet,
Aarnio ja Martti Launis, vaikuttivat Guldkurkorna-yhtyeessä. Se oli
60-luvun puolivälin folkbuumin pioneereja, joten Aarniolla alkaa
tulla 50 vuotta täyteen kotimaisen kevyen musiikin keskiössä.
Guldkurkornan jäsenet elivät hyvin
60-lukulaisen sukupolvikokemuksen vapaamielisistä
seurakuntapiireistä Sadankomitean tapaisiin yhden asian liikkeisiin,
Vietnam-protesteihin ja edelleen puoluepolitiikkaan.
“Se radikalisoituminen meni hirveän
orgaanisesti”, Aarnio muistelee. “Ei siinä mistään
hetkellisestä valaistumisesta ollut kysymys.”
Helsingin teinipiireissä oli usein
kyse porvariskodin aatteiden kieltämisestä, vaikka Aarnio haluaakin
huomauttaa, että radikaaleissa oli työläistaustaisia enemmän kuin
oletetaan.
Joka tapauksessa toimintaa leimasi
nuoruuden uhma, hybriskin. Guldkurkornan osalta se kulminoitui ryhmän
viimeiseen ja epäonnistuneeseen keikkaan Kaustisen
kansanmusiikkijuhlilla kesällä 1970. Vasemmistolaiset
taistelulaulut saivat pohjalaisyleisöltä jäätävän vastaanoton.
“Oli siinä vähän diivailua,
haettiin verta nenästä. Tiedettiin, ettei yleisö odottanut
sellaista. Jos keikkaa olisi mainostettu Agit Propin nimellä, sinne
oltaisiin tultu katsomaan kommareita kuin eläintarhaan.”
Agit Prop oli tosiaan tuolloin jo
olemassa SKDL:n vaalitilaisuuksien ohjelmanumerona. Syksyllä 1970 se
kiteytyi kvartetiksi, kun seuraavan kesän Berliinin laulujuhlille
tarvittiin esiintyjä. Aarnio ja Launis saivat rinnalleen
folk-aikojen tuttavansa Sinikka Sokan ja Kiti Neuvosen, jonka sitten
korvasi Monna Kamu. Syntyi tuttu ominaissaundi, jota Aarnio
luonnehtii yhdistelmäksi raakaa ja siloiteltua.
“Arkaainen folk-ilmaisu ja sivistynyt
teatteri- tai chansonilmaisu. Riippuu vähän biisistä, kummalle
puolelle se kallistuu. Jos ajattelee ihan mun ja Launiksen
äänenvärejä, niin teknisestihän niitä käytetään päin
helvettiä, ja rääkymisenähän sitä pidettiin.”
Agit Propilla oli kuitenkin käytössään
sukupolvensa parhaiden säveltäjien ja runoilijoiden taidot, ja
kuohuva aika tarjosi sekin edellytykset luoda muutamassa vuodessa
tuotanto, jota lauletaan vasemmistoyhteyksissä tänäkin päivänä.
Aarnio näkee ajanjakson “anomaliana” ja toteaa, että vastaavia
kultakausia työväenlaulun historiassa ovat lähinnä vuodet 1905-06
suurlakkoineen sekä tietysti vuosien 1917-18 tienoo.
Ajatukset työväenlaulun syklisestä
historiasta ja sen mahdollisesta nykyisestä alennustilasta jäävät
selvästi vaivaamaan Aarniota, sillä myöhemmin hän soittaa ja
haluaa ottaa esiin Reijo Franckin. Hänen oma sukupolvensa löysi
Franckin ja tämän 50-luvun levytykset nuoruudessaan, mutta
2010-luvulla Aarnioon otti yhteyttä Paleface, joka intoili
Franckista ja pyysi tämän puhelinnumeroa. Perinne kehittyy, mutta
jatkuu, paljolti juuri suomiräpin saralla.
Laululiike yhdistetään nykyään
taistolaisuuteen, mutta Aarnio muistuttaa, että kyse oli
laajemmasta, puolue- ja ryhmäkuntarajat ylittäneestä ilmiöstä.
Love Records pyrki julkaisemaan vasemmistolaista laulua
tasapuolisesti demareita myöten. SKP:n vähemmistöstä tuli toki
eniten ja aktiivisimpia tekijöitä. Mutta musiikki saattoi puhutella
niitäkin, jotka eivät olleet liikkeessä lainkaan. Aarnio
huomauttaa jopa porvaritaustaisten muusikoiden soittaneen Agit Propin
komppiryhmässä vapaaehtoispohjalta, koska materiaali oli niin
palkitsevaa.
Tässä lienee syy siihenkin, että
laululiike pysyi elinvoimaisena pidempään kuin asemiinsa luutunut
poliittinen liike.
“Vuoden 1977 Helsingin
laulufestivaalithan oli kaikkein isoimmat. Vielä 80-luvullakin oli
pari isoa tapahtumaa.”
Uusia ryhmiä tai biisejä ei
kuitenkaan enää tullut. Niinpä vuoden 1978 kieppeillä
järjestetyssä Love Recordsin tuotantopalaverissa M.A. Numminen
rohkeni sanoa, että poliittinen laulu on mennyt pois muodista.
“Mä loukkaannuin, että ei tää nyt
mikään muotiasia ole, totuus ja elämä tässä on kyseessä! Mutta
kyllä Numminen oli oikeassa. Just silloinhan punk lähti, ja jos
joku juttu on kiinnostanut isosysteriä, niin ei se oikein enää
pikkusysteriä sitten.”
Aarnio oli tullut Lovelle töihin pari
vuotta aiemmin, mutta konkurssi koitti jo 1979. Aarnio määrittelee
yhtiön kärsineen suuruusharhasta: se yritti dokumentoida kaikkea
kiinnostavaa musiikkia kuin valtion virasto ikään. Julkaisumäärät
kasvoivat tolkuttomiksi.
Hän itse jatkoi Atte Blomin kanssa
Johanna-yhtiössä, joka sai punkista ja uudesta aallosta hyvän
lähtövauhdin. Nimenomaan Blomin estetiikantajuun punk sopi.
“Atte on äärimmäisen brutaali
jätkä, sille Sex Pistols on parasta mitä voi olla”, Aarnio
naureskelee. “Se on populisti, vaikka onkin sivistynyt ja luova ja
loistava tyyppi. Atte is the man!”
Niinpä Blomilla olikin lieviä
vaikeuksia hyväksyä Tuomari Nurmion “Valo yössä”
-ensisingleä, jota hän piti liian kirjallisena, kuin Lauri Viitana.
Hyväksyi kuitenkin hieman nikoteltuaan, ja Nurmion Kohdusta
hautaan -albumista tuli sekä myyntimenestys että klassikko.
Sittemmin niitä ilmestyi Blomin ja
kumppaneiden siipien suojissa kymmenittäin. Aarnio vastasi itse
tuottajana mm. Badding Somerjoen uraauurtaneista 80-luvun levyistä
ja suurimmasta osasta Leevi & The Leavingsin ikonista tuotantoa.
Erityisen tärkeäksi hänelle
muodostui yhteistyö Ultra Bran kanssa. Yhtyeessä oli vanhojen
radikaalien lapsia, ja Aarnio suorastaan liikuttuu siitä puhuessaan.
“Se
oli mulle jonkinlainen uusi nuoruus. Jengi, joka on intellektuaalinen
yhteisö, mutta jossa on toisaalta lapsenomaista luovaa älyttömyyttä.
Niiden kanssa oli helvetin nastaa. Tässä samassa huoneessa ne
bileetkin pidettiin, kun levy oli masteroitu.”
On kuvaavaa, että Kerkko Koskinen
Kollektiivin esikoisalbumi on Aarnion ainoa tuotantotyö sen jälkeen,
kun Johanna lopulta myytiin monikansalliselle Universalille vuonna
2010. Johtohahmoilla alkoi olla ikää, digitalisoituvan
musiikkimaailman kyydissä oli yhä vaikeampi pysyä, eikä luontevaa
kotimaista jatkajaa yksinkertaisesti ollut.
“Tottakai
se oli murheellista ja samalla luonnonlainomaista. Mutta sen kanssa
pitää pystyä elämään.”
Levyteollisuuden tunnelin päässä ei
2010-luvulla muutenkaan juuri valoa näy.
“Oli
siinä vähän sitäkin, että mentiin alta pois”, Aarnio myöntää.
Vuosikymmenten ura suomalaisessa
musabisneksessä näyttää siis päättyneen. Mutta vuosikymmenten
ura suomalaisen radikaalin poliittisen laulun lipunkantajana jatkuu.
