Kaikki on haurasta -levyn avausbiisissä lauletaan: "Vain yksi kirja matkoilla mukana / Laterna Magica", ja myönnän, että piti googlettaa, mistä kirjasta on kyse. Termi on tuttu, vaan ei kirjan nimenä. No, sehän on tietysti Ingmar Bergmanin omaelämäkerta.
Mustan Valon laulaja-kitaristi ja biisintekijä Lauri-Matti Parppei onkin myös elokuvantekijä. En tosin ole hänen lyhäreitään nähnyt, eikä Bergman-sivistyksenikään niin kummoista ole, joskin Seitsemäs sinetti on vaikuttavimpia koskaan näkemiäni leffoja. Mustan Valon musiikista ei tule erityisesti Bergman mieleen, mutta kyse taitaakin olla yleisemmin siitä, että elokuvan teknisiä ja niistä kumpuavia filosofia aspekteja käytetään metaforana pyrittäessä kertomaan, millaisia vaikutelmia tällä musiikilla haetaan.
Laterna magica eli "taikalyhty" on myös elokuvan esihistoriaan liittyvä tekninen apuväline, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:
"Taikalyhtyyn kuului valonlähteenä toimiva öljylamppu, jonka valaisemia lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa tarkoitukseen sopivalle pinnalle linssin
avulla. Kiertelevät projektionistit järjestivät 1800-luvulla
näytöksiä kaupungeissa. Varsinaisen "diakuvan" päälle saatettiin lisätä liikkuvia elementtejä erikoistehosteena."
Mustan Valon Laterna Magica -biisin voikin tulkita kertovan vaikka taiteen tekemisen vaatimuksen ehdottomuudesta, tämän toiminnan ylittämättömästä tärkeydestä kaikkeen muuhun inhimilliseen toimintaan verrattuna. Siksi Bergmanin omaelämäkerta on ainoa mukana oleva kirja kertojan matkoilla. Matka rinnastunee tässä elämään, jonka keskeinen tarkoitus on metaforinen kuvien heijastaminen pinnoille. Näin musiikiksi puettuna metaforinen, elokuvantekijänä Parppei sitten tekee samaa konkreettisemmin.
Laterna Magica on niukkasanainen ja dramaattinen manifesti, joka minimalistisessa, puhdaspiirteisessä mahtipontisuudessaan ammentaa ehkä sittenkin kasaria enemmän ysäriltä ja heijastelee juuri sitä valoa, johon yhtyeen nimikin viittaa. Musta valo on tekninen termi sekin, googlettamalla löysin paljon tietoa esimerkiksi mustavalolampuista, mikä alkoi tuntua jo todella hämmentävältä. Näihin asioihin voisi selvästikin uppoutua pitkäksi aikaa. Mutta ajattelin tässä kuitenkin käsitellä Musta Valo -yhtyeen uutta levyä, joka on aivan muutaman päivän voimasoitossa noussut vuoden suosikkieni joukkoon. Tai itse asiassa voisin käsitellä lähinnä kahta kappaletta, levyn ensimmäisen ohella sen viimeistä.
On aina hyvä ratkaisu laittaa levyn alkuun painava ohjelmajulistus ja loppuun kaikki langat yhteen vetävä, definitiiviseltä tuntuva järkäle. Tässä Musta Valo on nyt onnistunut ihailtavasti. Laterna Magica on biisi, joka herättää heti kiivaan kiinnostuksen käsillä olevaan levyyn. Seitsemän seuraavaa kappaletta ovat 2010-lukulaista ahdistusta vaihtelevista näkökulmista, mutta usein erittäin onnistuneesti tiivistäviä, hmm, vaikka nyt goottisuomirockbiisejä, joissa ihmissuhteiden ja yleisen toimintaympäristön toisiinsa sotkeutuvaa kaoottisuutta käsitellään keskimäärin oivaltavasti. Ne ovat silti tavanomaisia verrattuna siihen, mikä tulee viimeisenä.
Suola-aavikko -biisi saattaa olla vaikka vuoden paras kuulemani kappale, ainakin hyvin lähellä sitä. Se on yksinkertaisesti pakahduttava, sitä tekee mieli kuunnella kerran toisensa jälkeen, vaikkei siitä todellakaan tule hyvälle tuulelle. Jähmeiden koskettimien ja vielä jähmeämmän rytmiraidan varaan rakentuva, vapaalla kädellä kaiutettu slovari henkii joka nuotillaan niitä kylmiä teollisia mustan ja harmauden sävyjä, niitä valtavia ja uhkaavia ja sieluttomia tiloja, joista kappaleen tekstikin kertoo. Kyse on niistä monumentaalisista rakennuksista, joihin Googlet, Facebookit ja vastaavat säilövät sitä laitearmeijaa, jota 2010-luvun sosiaalisen elämän pyörittäminen vaatii. Paradoksaalisesti tässä mahdollisimman kalseassa ympäristössä säilötään ihmisten tunteita ja muistoja.
Havainto on itsestäänselvä, rinnastus ilmeinen, mutta miksiköhän kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt korviini osunutta upeaa kappaletta tästä aihepiiristä? Some koetaan banaaliksi aiheeksi, josta voi syntyä popmusiikin keinoin vain jokin Dingon Facebookissa. Kyllä minäkin varmaan lauluntekijänä suhtautuisin kriittisesti näin päivänkohtaiseen aiheeseen, tuomitsisin sen mahdottomaksi.
Mutta todella vahva taiteellinen näkemys selättää mahdottomuudet. Voi syntyä upea teos, vaikka siinä käytettäisiin verbiä "interpoloi". Oudolla tavalla Parppei ja Musta Valo tekevät tästä sitä yhtyeen nimen implikoimaa synkkää ja elegistä kauneutta parhaimmillaan. Teksti alkaa tuntua kylmäävän konkreettiselta: ajattele hehtaarimittaista teollisuusrakentamisen edustajaa jossain Arizonassa, ajattele sitten, että sen sisällä kummittelevat miljoonien ihmisten rakastumiset, erot, sekoilut, lomareissut, Oak Barrel -päivitykset. Teollisuushallin seinillä pyörii loputtomana kakofoniana puolen minuutin kännivideoita Berliinistä tai Barbadokselta. Screenien lomassa miljoonien thumbnail-kokoisten profiilikuvien mosaiikki.
Ja kun tämä aika katoaa, katoavat sitä eläneiden ihmisten tarinatkin, koko heidän ihmisyytensä.
Tämä on sellainen aihepiiri, jota ei voi käsitellä vihaisen yhteiskuntakritiikin keinoin. Elegia ja tragedia ovat ainoat mahdolliset moodit. En usko, että näistä teemoista on mahdollista tehdä parempaa kappaletta kuin Mustan Valon Suola-aavikko.
Suola-aavikko Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti