Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2022 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa Maija Vilkkumaa levystään 1973.
Salamaisema-palkinnon myöntää tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 jaetun palkinnon ovat tätä ennen saaneet:
2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund: Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 (jaettu neljän albumin kesken): Lau Nau: Poseidon, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Mikko Joensuu: Amen-trilogia
2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123
2020: Musta valo: Tuleville sukupolville
2021: Lyyti: Toiveet ja helyt
Vuoden 2022 suomalaisesta albumitarjonnasta oli erityisen vaikeaa nostaa yhtä muiden yläpuolelle. Laadullisesti en kokenutkaan voivani tehdä eroa useiden hienojen levyjen välille. Sellaisia olivat esimerkiksi Joni Ekmanin EKmania!, Litku Klemetin Asiatonta oleskelua, Timo Rautiaisen ja Ville Ojasen nimetön levy, Itä-Hollola Installaation Velipuolet ja Stinakon Ghostina.
Oli pidettävä taas kerran merkityksellisen tuntua ohjenuorana, ja sen opastamana valinta osui nyt Maija Vilkkumaan kahdeksanteen sooloalbumiin, jota on varmaan lupa kutsua comebackiksi. 1990-luvun lopusta 2010-luvun alkuun Vilkkumaa oli yksi maan suosituimpia rockartisteja, mutta musiikkibisneksen murroksessa hän tuntui ajautuneen epämääräiseen välitilaan niin artistiprofiililtaan kuin kaupalliselta asemaltaan, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Jokaisen hänen sukupolvensa artistin on täytynyt keksiä melkoiset taikatemput selvitäkseen muuttuneissa olosuhteissa.
Olen itse seurannut Vilkkumaan uraa oikeastaan jo Tarharyhmän ajoista lähtien, ja varsinkin Pitkä ihana leikki -sooloesikoinen (1999) oli Helsinkiin-muuttamiseni ja opiskelujen aloittamisen tärkeää soundtrackia. Levyn ihastuttavan Auringonpimennys-hitin nimesin taannoisessa blogissani kaikkien aikojen parhaiden suomenkielisten biisien joukkoon.
Vilkkumaan 2010-luvun hieman hajanainen levytystuotanto sisältää arviointivirheitä, mutta sitä kuunnellessa huomasin usein ajattelevani, että kun hän pelaa vahvuuksillaan - siis esimerkiksi aikaan ja paikkaan kytkeytyvällä melodraamalla, kuten biisissä Kaivopuiston jää (2016) - on hän jokseenkin yhtä hyvä kuin parhaimmillaan. Niinpä vuoden 2021 Spotifyssakin suosituksi noussut single Viimeinen elämä tuntui sykähdyttävältä "paluulta ruotuun" ja soi kajareissani ahkerasti. Sävellyksellinen ja sovituksellinen täsmäosuma ei peittele paatostaan sen enempää kuin kytköksiään vuosituhannen vaihteen suomirock-soundiin. Sitä kuunnellessa tuli lämpimällä tavalla sellainen olo, että meillä keski-ikäisilläkin on oikeus vähän naurettaviin tunnekuohuihin ja suurten sanojen käyttämiseen rakkausjuttuja miettiessä. Se legitimoi asioita.
1973 on tämän eetoksen laajentuma albumimuodossa ja luullakseni vuoden tärkein populaarimusiikillinen statement. 50-vuotislevyn julkaiseminen vuotta etuajassa on vain hersyvä keskisormennäyttö sille, että elämää ja uraa pitäisi ajatella niin perkeleen viimeisen päälle. Lopultahan kyseessä on teos, jolla tekijä pohdiskelee muun ohella omaan, muiden ihmisten ja koko maailman epätäydellisyyteen tyytymistä, juhlistaakin näitä asioita.
Lisäksi Vilkkumaa käsittelee ennen kaikkea naiseutta, keski-ikäisen ihmisen ja taiteilijan perspektiivistä. On ilmeistä, että äänenpainot ovat silloin sivaltavan kriittisiä. Vähättelyä ja ohipuhumista on koettu tarpeeksi niin uralla kuin ihmissuhteissa.
Avauskappale Pari pikku sääntöö jalostaa varhaisten Vilkkumaa-levyjen tiettyjen kappaleiden (Ärsyttävä tapa, Kristiina) kitkerää rooliodotusten käsittelyä yleisluontoisemmin satiiriseksi lausunnoksi siitä, mitä naisen sopii olla ja mitä ei. Elektropulssinen Jos oisin mies pukee olennaisen ehkä aika kulmikkaaseenkin muotoon, mutta on tarpeellinen summaus levyn loppupuolella. Ehkä biisin tietyn tahalliselta tuntuvan kolhouden voi ymmärtää jähmeän sankarimiesposition ironisoinniksi.
Muualla Vilkkumaa saa aihepiiristä irti kuitenkin hienosyisiä nyansseja. Kovana Mad Men -sarjan fanina tartuin ensikuuntelulla loistavaan Betty Draper -biisiin, jossa tuosta kultaisesta häkistään urheaan, mutta surun sävyttämään emansipaatioon yltävästä hahmosta tehdään sellainen toteemi, joka hänen on aina kuulunutkin olla. Vilkkumaa on aina ollut hyvä harakka populaarikulttuuriviittausten suhteen, ja Betty Draper on tarkkaan valittu viitepiste heijastelemaan kappaleen kertojan omaa tukahdutettua tunnemyrskyä.
Kids of 88 on uhmakasta, mutta haurasta nuoruutta muisteleva ajan- ja tuokiokuva kauppakeskuksen käytäviltä. Äidinmaa on rohkea, tarkkaan valittujen yksityiskohtien varassa etenevä selvitys maamme kulttuurihistoriasta Vilkkumaan elinaikana, mutta kuten nimi vihjaa, biisin keskeinen arvo on siinä, miten se ottaa suurille miespuolisille kulttuuripersoonille varatun kokonaisselityksen genren haltuun - ja Vilkkumaa tekee tämän ihan puhtaan tekstin tasolla paljon paremmin kuin nuo dinosaurukset juuri koskaan. Äidinmaan kamaralla on sitä paitsi tilaa muillekin kuin kansakunnan kaapin päälle pyrkijöille. "Silti mä ja Suomi ollaan ain toistemme kuva", Vilkkumaa laulaa ja tarkoittanee epätäydellistä repsottamista patsastelun sijaan, mutta myös moninaisuuden hyväksymistä, mikä ei varsinaisesti ole ollut sankarihautuumaiden pointti.
Nimikappale ja levyn hienosti päättävä Yhet vielä kuvaavat ihmissuhdepettymyksiä ja yritystä murtautua ulkopuolisen roolin kahleista rakkauden, tanssin ja humalan hurmioon. Levyn kontekstissa hetkellisen vapautumisen tavoittelu saa jälleen yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Vilkkumaa pohdiskelee kontaktin löytämisen vaikeutta ja sen menettämisen helppoutta; teksteissä on teini-iästä tai parikymppisyydestä pitkälle aikuisuuteen resonoivia kokemuksia, jotka jälleen tuntuvat huomioivan sen, että tällaiset kokemukset vaikuttavat ihmisen elämään jopa sen koko mitalta. Se, mitä on koettu kahdeksantoistavuotiaana, voi selittää sitä, miten toimimme vuosikymmeniä myöhemmin.
Parista vähän vaisummasta kappaleesta huolimatta 1973 on kokonaisuutena niin toimiva lasautus helposti lähestyttävää, mutta ajattelemaan pistävää suomirockia, että Vilkkumaan voi todellakin sanoa onnistuneen kunnianhimoisessa päämäärässään tehdä levy, jolla on oikeasti merkitystä. 23 vuotta esikoissoolonsa jälkeen hän on jälleen vähintään yhtä tärkeä hahmo kuin silloinkin. Tässä levyssä on ainesta kestosuosikiksi ja klassikoksi.
