Salamaiseman osalta vuosi on lopullisesti hoidettu parhaan kotimaisen albumin palkitsemisen myötä. Tämän teen jo kuudetta kertaa, alla lista aiemmista voittajista:
2014 Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015 Janne Westerlund: Marshland
2016 Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 Poikkeuksellisesti neljän levyn kesken jaettu palkinto, jotka olivat Joose Keskitalon Julius Caesarin anatomia, Lau Naun Poseidon, Mikko Joensuun Amen 2 ja Riitaojan Täytettyjä lintuja
2018 Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
Vuoden 2019 Salamaisema-palkinnon saa Chisun Momentum 123 -kokonaisuus. Digitaalisesti se julkaistiin kolmessa osassa, mutta fyysisesti yhtenä äänilevynä, ja lisäksi Chisu esitti sitä temaattisilla keikoilla, joten sen luokittumisesta perinteiseksi albumiksi ei ole kysymystä. Ja juuri niitä Salamaisema-palkinnolla on tarkoitus palkita.
Valinta ei ole sinänsä itsestäänselvä, sillä tänäkin vuonna ilmestyi paljon erittäin hyviä kotimaisia levyjä, ja vaiheilinkin päätöksen kanssa aikani. Esimerkiksi Antti Aution Pihalla tuulee taas, Viitasen Piian Meidän jälkeemme hiljaisuus ja viime metreillä kisaan ilmoittautunut Liila Jokelinin Kaamos on huono esileikki olivat vahvoilla.
Lopulta mieleni teki kuitenkin palkita jompikumpi niistä kahdesta artistista, jotka olivat hyvin lähellä tunnustusta vuonna 2015, ja joista jompikumpi olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt silloin valita. Sillä kyllähän Chisun Polaris ja Pekko Käpin & K.H:H:L:n Sanguis meus, mama! ovat soineet vuosien mittaan enemmän kuin Westerlundin toki erinomainen Marshland.
Vuonna 2019 Käppi ja Chisu loistivat jälleen. Ensin mainitun Väärä laulu sisältää ehkä parhaan yksittäisen tänä vuonna kuulemani kappaleen, Ikonin. Koko levykin on loistava. Tämän pelin ratkaisi Chisun eduksi kuitenkin kurkottaminen aivan uusille taiteellisen ilmaisun alueille siinä missä Käppi enemmänkin hyödynsi vanhoja vahvuuksiaan.
Chisu on rikkonut suomalaisen nykypopin totunnaisuuksia nyt jo ainakin kahdella albumilla peräkkäin - oma, erottuva linjansa hänellä toki oli jo ennen Polarista. Tuolla levyllä hän otti nähdäkseni itsevarmoja sivuaskeleita omaan fantasiamaailmaansa, ja vaikka Polariksen tähtipölypopissa ei ole mitään kovin vaikeaa, tarkoittivat nämä linjanvedot myös muutamaakin askelta striimauslistojen keskiöstä syrjään. Tuolloinen vaikutelmani oli, että Chisu erkanee banaalista ja arkipäiväisestä tarkoituksella. Hänen tulokulmansa oli ajaton.
Tähän nähden onkin mielenkiintoista, että Momentum-kokonaisuudella hän ikään kuin palaa "tähän päivään", mutta takavasemmalta, oltuaan viimeksi Suomen suosituimpien artistien joukossa noin seitsemän vuotta sitten. Hän tekee sen täysin itsevarmasti ja ikään kuin näyttää, mitä kaikkea popmusiikki vuonna 2019 voi olla joutumatta silti tinkimään tarttumapinnastaan. Monet niistä moderneista ideoista, joita tämän päivän parikymppiset hyödyntävät automaattisesti ja joita striimauspoppia kirjoittavat ja tuottavat ammattimusiikintekijät hamuilevat epätoivoisesti, taipuvat Chisun ilmaisuun kuin itsestään, vaikkeivät ne voi olla hänen muotokielelleen sisäsyntyisiä. Voisin kuvitella prosessin vaatineen yrityksiä ja erehdyksiä, mistä pidemmänpuoleinen julkaisutaukokin kielii, mutta lopputuloksessa tätä ei kuule: Momentum on musiikkia, joka kuulostaa tällaiseksi syntyneeltä.
"Tällaisella" tarkoitan perinteisen draamankaaren ja laulurakenteen rikkomista, samoin kuin teatteripuheesta tutun neljännen seinän, joka erottaa kuulijaa ja esiintyjää. Vain Chisun melodiavaistolla varustettu säveltäjä on voinut toteuttaa tällaisen projektin näin vetovoimaisesti - Momentum-trilogia on täynnä korvamatoja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisia biisejä, vaan yksittäisiä kohtia niissä. Silti sellaiset kappaleet kuin Chisu kuka? tai Tipping point ovat aidosti radikaalia suomalaista popmusiikkia, jollaista ei olla aiemmin kuultu. Ehkä viime vuoden hypejuttu Ruusut pääsisi lähemmäksi, mutta se on minun korviini epämääräisempää ja pyrkimyksiltään ambivalentimpaa musiikkia kuin Momentum, joka ei kaikesta huolimatta myöskään väistä kuulijaa, vaan pitää korttinsa ns. avoimesti esillä.
Niinpä kuulijan ei tarvitse arvailla trilogian teemoja: niin ykkösosaa hallitseva eron ja elämänmuutoksen aiheisto, kakkososan itsekriittinen tähteystutkielma kuin kolmososan summaus näistä, maustettuna vielä ilmastokriisin syövereihin ajautuvan ihmiskunnan tilan ruotimisella, välittyvät lopulta mutkattomasti, mikä on aina ollut Chisun vahvuuksia sanoittajana. Hän ei pelkää isoja aiheita, eikä ole syytäkään, sillä hänellä on oma kielensä niiden käsittelemiseen.
Niinpä kun hän laulaa Tipping pointissa lauseita, kuten "jäätiköt sulaa mun colaan", "mä tein paljon virheitä" ja "rakas, tuleeks hyvät ajat vielä takas?", sulautuu yksityinen yleiseen poikkeuksellisen luontevasti ja samalla todistusvoimaisemmin kuin olisi mahdollista vain saarnaamalla tai vain ruikuttamalla.
60-luvun iskulause oli, että henkilökohtainen on poliittista, mutta nykyään sen voisi korvata nimenomaan sanomalla: yksityinen on yleistä.
Tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa tarkastella kumpaakaan näistä elämän perusosa-alueista, mutta ainakin Momentumin näkemyksellisen elektropopin siivittämänä se tuntui tänä vuonna itselleni henkilökohtaisesti kaikkein vetoavimmalta.
Tipping point Youtubessa
Momentum 1 Spotifyssa
Momentum 2 Spotifyssa
Momentum 3 Spotifyssa
maanantai 30. joulukuuta 2019
sunnuntai 29. joulukuuta 2019
Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2019 huonoimmalle suomalaiselle popbiisille
Lanseerasin tässä blogissa viime vuonna Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle. Nimensä palkinto sai ensimmäisenä kruunatusta kappaleesta: Nikke Ankaran hitissä tuntuivat esiintyvän tiivistetyssä muodossa kaikki ne viat, joita tämän ajanhetken suomipopissa yleensä kuulee. Eiköhän se kelpaa paskuuden mittatikuksi jatkossakin.
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)