Lanseerasin tässä blogissa viime vuonna Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle. Nimensä palkinto sai ensimmäisenä kruunatusta kappaleesta: Nikke Ankaran hitissä tuntuivat esiintyvän tiivistetyssä muodossa kaikki ne viat, joita tämän ajanhetken suomipopissa yleensä kuulee. Eiköhän se kelpaa paskuuden mittatikuksi jatkossakin.
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti