Scandinavian Music Groupin Terminal 2 oli minulle viime vuoden paras ja tärkein levy. Siihen tuntuivat kiteytyvän melkein kaikki itseäni viime aikoina yleisesti ja yksityisesti askarruttaneet teemat; se tuntui biisistä riippuen elegialta ontuvuuttaan kaatuneille ihmissuhteille, koko auringonlaskun kulttuurillemme tai molemmille. Viimeinen sammuttaa valot.
Viime vuoden kesällä satuin olemaan iltamyöhällä Kempeleen kuntaan rakennetussa, suhteettomien mittasuhteiden Zeppeliini-kauppakeskuksessa, jossa ei tuolloin asioinut juuri ketään muuta. Oletan, että paikalla oli itse asiassa vähintään kymmeniä ihmisiä, mutta he vain sulautuivat järjettömän kompleksin varjoisiin nurkkiin. Olin hukannut seuralaisenikin. Seisoin toimettomana liukuportaiden juurella odottelemassa heidän ilmaantumistaan jostain.
Silloin tyhjän kauppakeskuksen geneerinen taustamusiikkisoittolista valikoi ilmoille Terminal 2 -levyn hienoimpiin kuuluvan kappaleen "Nuorukainen", jossa juhlat ovat loppuneet ja nuorimies -Brian Jones tai kuka tahansa virheitä tehnyt - kelluu uima-altaassa kasvot alaspäin. Viimeistään sillä hetkellä tajusin, että Terminal 2 on ikoninen levy ja magnum opus. Toivottavasti se tullaan vielä joskus arvottamaan samanlaiseksi aikansa kuvaksi kuin vaikka Moottoritie on kuuma vuonna 1980 tai Kun Suomi putos puusta vuonna 1990. Jos siis tällaisia arvotuksia silloin enää tehdään.
Ensin pidin yllättävänä, että SMG julkaisee seuraajan suurtyölle jo näinkin pian. Tarkemmin ajatellen se on ihan loogista. Jos on draivi päällä, ei jäädä jumittelemaan. Baabel on sitä paitsi aika tyypillinen levy tähän kohtaan minkä tahansa yhtyeen uraa. Elegiaa seuraa tanssi raunioilla. Tämä on huomattavasti kevyempää kamaa, mitä ilmeisimmin ihan tarkoituksella.
Tärkeämpi pointti: jos Terminal 2 on levy maailmanlopusta, on Baabel levy sen jälkeisestä kaaoksesta. Raamatullinen Baabel on pinnalta katsoen kielten ja kulttuurien sekasotku, tarkemmin ajatellen tietysti kuvaus romahduksen jälkeisestä murrosvaiheesta, jossa ajatukset ja aatteet sekoittuvat iloiseksi moniväripaletiksi. Tosi ja valhe menettävät käsitteinä merkityksensä.
Baabelin avaava nimibiisi onkin burleskimainen kuvaus eräänlaisesta lopunjälkeisestä yökerhosta, joka on toisaalta aika samanlainen kuin mikä tahansa todellinen lihaluukku 2010-luvun räikeiden loisteputkien alla. Oikeastaan me elämme jo lopunjälkeistä aikaa. Verrattuna Terminal 2:een on kyse vain näkökulmanvaihdoksesta. Biisi on musiikillisestikin hieman hysteerinen ja kiirehtivä verrattuna edellislevyä leimanneeseen staattiseen ylevyyteen.
Suuri osa koko levystä kuulostaa samalla tavalla encorelta tai valomerkin jälkeen tapahtuvilta juomingeilta. Tämä ei oikeastaan ole kovin hyvä asia: valomerkin jälkeen olisi vain syytä mennä kotiin ja odottaa seuraavia juhlia. Parhaat keskustelutkin on jo käyty. Puheissa on edelleen järkiasiaakin, fiksuja tyyppejä kun ollaan, mutta paras terä on hioutunut yleiseen apeuteen ja väsymykseen.
Kaksi klassikkoa Baabelilla on. "Frank & Claire" on upeanlaiska AOR-biisi ihmissuhteidenkin muuttumisesta pelikentäksi - halutessaan siitä voi löytää poliittisiakin sivumerkityksiä. "Valta kasvoi käyttämällä" on vuoden parhaita ja hyytävimpiä säkeitä. "Jos olen rehellinen" lähestyy parisuhdetematiikkaa vilpittömämmin ja romanttisemmin, olematta millään muotoa imelä. Se tuntuisi tahtovan sanoa, että vaikka kaikki tuhoutuisi - yleisellä tai yksityisellä tasolla - on tämä rakkaus silti ollut tärkeää. Rakkaus, joka ei ole ollut onnea ja auvoa, vaan ohipuhumista ja ristiin kulkemista, ja silti parasta ja oleellisinta ikinä.
Ehkä Baabel jää Scandinavian Music Groupin tuotannossa välityöksi, mutta sellaiseksi se on kiitettävän paljon ajatuksia ja tunteita herättävä levy. Se kuulostaa pehmeältä, ajoittain lähes narkoottiselta, mutta pinnan alla on terästäkin.
Terminal 2 on nukahtamisen taustamusiikkia, tässä ollaan heräilemässä syvästä unesta.
Frank & Claire
