Vuosikymmen alkaa olla jo niinkin lähellä loppuaan, että voin määritellä sen kaikkein parhaat musiikkiteokset. Jos joku marras-joulukuussa ilmestyvä suomalainen albumi osoittautuu tässä esiteltyjä paremmaksi, lupaan huomioida sen aikanaan 2020-luvun parasta palkitessani.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tietysti palkita vain yksi vuosikymmenen paras albumi, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni se osoittautui mahdottomaksi. Niinpä palkitsen yhden albumin ja yhden laajemman kokonaisuuden.
Salamaiseman paras 2010-luvun suomalainen albumi on Scandinavian Music Groupin Terminal 2 (2014). Myönsin levylle aikanaan ensimmäisen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaana kotimaisena levynä, ja vaikka ensi-innostukset toki aina laantuvat, on tämä vedonnut ja inspiroinut kaikkien näiden vuosien ajan aina, kun levyn on laittanut soimaan.
Vuonna 2014 olin kovalla maailmanlopputripillä ja kumarsin Terminal 2:n äärellä siitäkin syystä. Nyt viisi vuotta myöhemmin maailmanloppu tuntuu valitettavasti paljon enemmän todellisuudelta kuin vain tripiltä. Tämä kehitys on vain alleviivannut Terminal 2:n todistusvoimaa, vaikka samalla olen viime aikoina levyä kuunnellessani kysynyt itseltäni, ylitulkitsinko sitä aikanaan. On herännyt vaivihkainen ajatus, että tässä kolutaan sellaisia viimeisiä romantiikan jättömaita, joiden ehkä alitajuisestikin ymmärtää jäävän pian myrskytulvien alle. Terminal 2 on psyyken ja ihmissuhteiden haikeaa apokalypsia, mutta toisaalta se, miten me elämäämme elämme, on myös sidoksissa maailmaan ympärillämme. Puhuttiin sitten ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen tai yhteiskuntamallin suhteesta ympäröivään maailmaan, on tunnistettavissa halu jättää jälkeensä legenda hyvästä voittajasta. Paino sanalla legenda, paniikki sanojen välissä.
Musiikillisesti Terminal 2 on seesteisen ja ajattoman-modernin popmusiikin juhlaa. Levy on Suomen Rumours tai On Every Street tai Division Bell. Se kuuluu edelleen väistämättä ja kyselemättä tyhjien kauppakeskusten äänimaisemaksi tai laskuhumalaisille aamuyön tunneille. Scandinavian Music Group ei ole julkaissut albumia neljään vuoteen, ja toivon koko sydämestäni tämän johtuvan siitä, että tulossa on jotakin yhtä suurta.
2010-luvun paras suomalainen laajempi kokonaisuus on sitten Mikko Joensuun Amen-trilogia (2016-17). Olisi vaikeaa nostaa esiin yhtäkään näistä erilaisista ja samaa ydinmehua välittävistä teoksista mainitsematta muita. Herkkä ykkönen, tähtiä tavoitteleva kakkonen ja tähdenlentona maan päälle laskeutuva kolmonen muodostavat niin saumattoman trilogian, että vaikka sitä voi ja tuleekin kuunnella mielentilan mukaan levy kerrallaan, ei tunnu oikealta arvostella sitä niin. Joensuun kokonaisnäkemys on kirkkaasti säkenöivin tässä maassa tänä ajanjaksona. Mitään aivan tällaista ei kukaan muu Suomessa ole koskaan tehnyt. Suurta kuin musta taivas yllämme ja haavoittuvaa kuin marraskuinen kulkija ilman heijastinta.
Terminal 2 Spotifyssa
Amen 1 Spotifyssa
torstai 14. marraskuuta 2019
keskiviikko 6. marraskuuta 2019
Salamaiseman erityinen ja ekslusiivinen Rikkinäinen prinsessa -palkinto koko 2010-luvun huonoimmalle suomalaiselle popbiisille
Vuosi sitten lanseerasin tässä blogissa vuoden paskimmalle suomalaiselle pophitille myöntämäni Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Kuinka ollakaan, ensimmäisen sellaisen sai Nikke Ankaran kappale Rikkinäinen prinsessa. Se on niin huono ja vastenmielinen, että tuntui aivan perustellulta nimetä koko palkinto sen mukaan.
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)