Vuosi sitten lanseerasin tässä blogissa vuoden paskimmalle suomalaiselle pophitille myöntämäni Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Kuinka ollakaan, ensimmäisen sellaisen sai Nikke Ankaran kappale Rikkinäinen prinsessa. Se on niin huono ja vastenmielinen, että tuntui aivan perustellulta nimetä koko palkinto sen mukaan.
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti