Haastattelu Pekka Aarniosta vuonna 2014

RIP Pekka Aarnio, yksi suomalaisen populaarimusiikin historian tärkeimmistä taustavaikuttajista. Ohessa haastattelujuttu, jonka tein hänestä Kansan uutisiin huhtikuussa 2014. Teksti on toimitukseen lähettämässäni muodossa, netissä siitä oli ainakin viime vilkaisulla vain alun sisältävä versio.

___________

Pekka Aarnio on kutsunut tekemään haastattelua kotiinsa Helsingin Jollakseen. Agit Prop -kvartetista ja Love- ja Johanna -levy-yhtiöiden pitkäaikaisena tuotantopäällikkönä tunnettu Aarnio asuu appiukkovainaansa sotien jälkeen rakennuttamassa omakotitalossa. Viime vuosikymmeninä näille luonnonkauniille rannoille on noussut lähinnä raharikkaiden palatseja, ja Aarnio hymähtääkin, ettei hänellä enää olisi asiaa muuttaa tänne.

Musiikkibisneksestä Aarnio on vähitellen jättäytynyt eläkkeelle, mutta 2000-luvulla elvytetty Agit Prop jatkaa, tai ei ainakaan ole tehnyt päätöksiä lopettamisesta. Tänä vappuna tiedossa on taas konsertti Kulttuuritalolla. Ohjelmistossa on muutama uusikin laulu, kuten Kerkko Koskisen Aulikki Oksasen tekstiin säveltämä “Korintin ruusut”, allegoria Kreikan nykytilalle.

“Siellä on meneillään ihmiskoe”, Aarnio määrittelee. “Lääkäri lääkitsee siihen pisteeseen, jossa potilas kuolee.”

Ennen Agit Propia kvartetin miesäänet, Aarnio ja Martti Launis, vaikuttivat Guldkurkorna-yhtyeessä. Se oli 60-luvun puolivälin folkbuumin pioneereja, joten Aarniolla alkaa tulla 50 vuotta täyteen kotimaisen kevyen musiikin keskiössä.

Guldkurkornan jäsenet elivät hyvin 60-lukulaisen sukupolvikokemuksen vapaamielisistä seurakuntapiireistä Sadankomitean tapaisiin yhden asian liikkeisiin, Vietnam-protesteihin ja edelleen puoluepolitiikkaan.

“Se radikalisoituminen meni hirveän orgaanisesti”, Aarnio muistelee. “Ei siinä mistään hetkellisestä valaistumisesta ollut kysymys.”

Helsingin teinipiireissä oli usein kyse porvariskodin aatteiden kieltämisestä, vaikka Aarnio haluaakin huomauttaa, että radikaaleissa oli työläistaustaisia enemmän kuin oletetaan.

Joka tapauksessa toimintaa leimasi nuoruuden uhma, hybriskin. Guldkurkornan osalta se kulminoitui ryhmän viimeiseen ja epäonnistuneeseen keikkaan Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla kesällä 1970. Vasemmistolaiset taistelulaulut saivat pohjalaisyleisöltä jäätävän vastaanoton.

“Oli siinä vähän diivailua, haettiin verta nenästä. Tiedettiin, ettei yleisö odottanut sellaista. Jos keikkaa olisi mainostettu Agit Propin nimellä, sinne oltaisiin tultu katsomaan kommareita kuin eläintarhaan.”

Agit Prop oli tosiaan tuolloin jo olemassa SKDL:n vaalitilaisuuksien ohjelmanumerona. Syksyllä 1970 se kiteytyi kvartetiksi, kun seuraavan kesän Berliinin laulujuhlille tarvittiin esiintyjä. Aarnio ja Launis saivat rinnalleen folk-aikojen tuttavansa Sinikka Sokan ja Kiti Neuvosen, jonka sitten korvasi Monna Kamu. Syntyi tuttu ominaissaundi, jota Aarnio luonnehtii yhdistelmäksi raakaa ja siloiteltua.

“Arkaainen folk-ilmaisu ja sivistynyt teatteri- tai chansonilmaisu. Riippuu vähän biisistä, kummalle puolelle se kallistuu. Jos ajattelee ihan mun ja Launiksen äänenvärejä, niin teknisestihän niitä käytetään päin helvettiä, ja rääkymisenähän sitä pidettiin.”

Agit Propilla oli kuitenkin käytössään sukupolvensa parhaiden säveltäjien ja runoilijoiden taidot, ja kuohuva aika tarjosi sekin edellytykset luoda muutamassa vuodessa tuotanto, jota lauletaan vasemmistoyhteyksissä tänäkin päivänä. Aarnio näkee ajanjakson “anomaliana” ja toteaa, että vastaavia kultakausia työväenlaulun historiassa ovat lähinnä vuodet 1905-06 suurlakkoineen sekä tietysti vuosien 1917-18 tienoo.

Ajatukset työväenlaulun syklisestä historiasta ja sen mahdollisesta nykyisestä alennustilasta jäävät selvästi vaivaamaan Aarniota, sillä myöhemmin hän soittaa ja haluaa ottaa esiin Reijo Franckin. Hänen oma sukupolvensa löysi Franckin ja tämän 50-luvun levytykset nuoruudessaan, mutta 2010-luvulla Aarnioon otti yhteyttä Paleface, joka intoili Franckista ja pyysi tämän puhelinnumeroa. Perinne kehittyy, mutta jatkuu, paljolti juuri suomiräpin saralla.

Laululiike yhdistetään nykyään taistolaisuuteen, mutta Aarnio muistuttaa, että kyse oli laajemmasta, puolue- ja ryhmäkuntarajat ylittäneestä ilmiöstä. Love Records pyrki julkaisemaan vasemmistolaista laulua tasapuolisesti demareita myöten. SKP:n vähemmistöstä tuli toki eniten ja aktiivisimpia tekijöitä. Mutta musiikki saattoi puhutella niitäkin, jotka eivät olleet liikkeessä lainkaan. Aarnio huomauttaa jopa porvaritaustaisten muusikoiden soittaneen Agit Propin komppiryhmässä vapaaehtoispohjalta, koska materiaali oli niin palkitsevaa.

Tässä lienee syy siihenkin, että laululiike pysyi elinvoimaisena pidempään kuin asemiinsa luutunut poliittinen liike.

“Vuoden 1977 Helsingin laulufestivaalithan oli kaikkein isoimmat. Vielä 80-luvullakin oli pari isoa tapahtumaa.”

Uusia ryhmiä tai biisejä ei kuitenkaan enää tullut. Niinpä vuoden 1978 kieppeillä järjestetyssä Love Recordsin tuotantopalaverissa M.A. Numminen rohkeni sanoa, että poliittinen laulu on mennyt pois muodista.

“Mä loukkaannuin, että ei tää nyt mikään muotiasia ole, totuus ja elämä tässä on kyseessä! Mutta kyllä Numminen oli oikeassa. Just silloinhan punk lähti, ja jos joku juttu on kiinnostanut isosysteriä, niin ei se oikein enää pikkusysteriä sitten.”

Aarnio oli tullut Lovelle töihin pari vuotta aiemmin, mutta konkurssi koitti jo 1979. Aarnio määrittelee yhtiön kärsineen suuruusharhasta: se yritti dokumentoida kaikkea kiinnostavaa musiikkia kuin valtion virasto ikään. Julkaisumäärät kasvoivat tolkuttomiksi.

Hän itse jatkoi Atte Blomin kanssa Johanna-yhtiössä, joka sai punkista ja uudesta aallosta hyvän lähtövauhdin. Nimenomaan Blomin estetiikantajuun punk sopi.

“Atte on äärimmäisen brutaali jätkä, sille Sex Pistols on parasta mitä voi olla”, Aarnio naureskelee. “Se on populisti, vaikka onkin sivistynyt ja luova ja loistava tyyppi. Atte is the man!”

Niinpä Blomilla olikin lieviä vaikeuksia hyväksyä Tuomari Nurmion “Valo yössä” -ensisingleä, jota hän piti liian kirjallisena, kuin Lauri Viitana. Hyväksyi kuitenkin hieman nikoteltuaan, ja Nurmion Kohdusta hautaan -albumista tuli sekä myyntimenestys että klassikko.

Sittemmin niitä ilmestyi Blomin ja kumppaneiden siipien suojissa kymmenittäin. Aarnio vastasi itse tuottajana mm. Badding Somerjoen uraauurtaneista 80-luvun levyistä ja suurimmasta osasta Leevi & The Leavingsin ikonista tuotantoa.

Erityisen tärkeäksi hänelle muodostui yhteistyö Ultra Bran kanssa. Yhtyeessä oli vanhojen radikaalien lapsia, ja Aarnio suorastaan liikuttuu siitä puhuessaan.

“Se oli mulle jonkinlainen uusi nuoruus. Jengi, joka on intellektuaalinen yhteisö, mutta jossa on toisaalta lapsenomaista luovaa älyttömyyttä. Niiden kanssa oli helvetin nastaa. Tässä samassa huoneessa ne bileetkin pidettiin, kun levy oli masteroitu.”

On kuvaavaa, että Kerkko Koskinen Kollektiivin esikoisalbumi on Aarnion ainoa tuotantotyö sen jälkeen, kun Johanna lopulta myytiin monikansalliselle Universalille vuonna 2010. Johtohahmoilla alkoi olla ikää, digitalisoituvan musiikkimaailman kyydissä oli yhä vaikeampi pysyä, eikä luontevaa kotimaista jatkajaa yksinkertaisesti ollut.

“Tottakai se oli murheellista ja samalla luonnonlainomaista. Mutta sen kanssa pitää pystyä elämään.”

Levyteollisuuden tunnelin päässä ei 2010-luvulla muutenkaan juuri valoa näy.

“Oli siinä vähän sitäkin, että mentiin alta pois”, Aarnio myöntää.

Vuosikymmenten ura suomalaisessa musabisneksessä näyttää siis päättyneen. Mutta vuosikymmenten ura suomalaisen radikaalin poliittisen laulun lipunkantajana jatkuu.

2. 

Miljoonasade: Käärmeenkantaja - lamaa muistuttava kokemus

Yksi niistä monista Suomen historian vaiheista, joista olen jotenkin poikkeuksellisen kiinnostunut, on 90-luvun alun lama. Muut kiintopisteeni ovat paljon varhaisempia, eikä minulla voi olla niihin muuta henkilökohtaista kosketusta kuin ehkä sukuhistorian kautta selittyvää, mutta 1978 syntyneenä muistan lama-ajan omakohtaisestikin. En kuitenkaan ollut tuolloin, varhaisteininä, kovin kiinnostunut politiikasta tai seurannut yhteiskunnallisia asioita, vaikka omaksuinkin aika luontevasti samat vasemmistolaiset aatteet kuin vanhempanikin.

Meidänkin perheellemme ja erityisesti äidille lama merkitsi taloudellisesti vaikeita aikoja, vaikka kaikesta päättäen monella muulla meni vielä paljon huonommin. Mieleeni on pysyvästi jäänyt se, miten erään seitsemännen luokan luokkatoverin palattua joululomilta kouluun levisi nopeasti tieto, että lomien aikana hänen isänsä oli ampunut hänen äitinsä. Veriteon yhteydestä mihinkään taloudellisiin ongelmiin minulla ei ole mitään tietoa, joten tämän tapauksen mainitsemisen tarkoitus on lähinnä kuvittaa sitä mielenmaisemaa ja yleistunnelmaa, jonka noihin vuosiin liitän. Meidän perheessämme vanhemmat erosivat, ja samaan aikaan minulla oli tietysti omat ulkopuolisen teini-ikäistymiseen ja rovaniemeläisen peruskoulukulttuurin kohtalaiseen armottomuuteen liittyvät ongelmani. Se oli kaikin puolin synkeähköä aikaa, vaikka tämä ajan saatossa muodostunut päätelmä jättää toki varjoonsa kaikenlaisia uusiin harrastuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyneitä positiivisia fiiliksiä - en minä nyt mitenkään koko aikaa kulkenut siipi maassa. Mutta ainahan tällaiset periodivaikutelmat muotoutuvat yksinkertaistamisen ja kärjistämisen kautta.

Suomalaisessa kulttuurihistoriassa ysärilama on ilman muuta mytologisoitunut. Se on oikeastaan siirtynyt jo metatasolle niin, että merkittävä osa sitä käsittelevästä kulttuurista käsitteleekin oikeastaan mielikuviamme lamasta. Tästä paraatiesimerkkinä vaikkapa Hannu Raittilan romaani Pamisoksen purkaus (2005), jonka tekijä itse selitti myöhemmin Kirjailijaelämää-teoksessaan yritykseksi vetää matto lukijan jalkojen alta samaan tapaan kuin lama veti tosielämässä maton monen elämän alta.

Popmusiikki suhtautuu tällaisiin myytteihin keskimäärin suoraviivaisemmin. Sikäli kuin lamaa on käsitelty suoraan laululyriikassa, on yleensä lähdetty niistä helpoimmista meemeistä - työpaikkojen menetyksistä, firmojen kaatumisista, perheiden hajoamisista. Jokainen ymmärtää, mihin viitataan, kun lama-aika assosioidaan johonkin tällaiseen tragediaan. Varhainen paraatiesimerkki on Miljoonasateen jo keväällä 1992 julkaistulle Lelukaupan häät -albumille tekemä Meitä jyrätään, jossa kertoja-perheenisä näkee ainoaksi ratkaisuksi epämääräisesti hahmoteltuun kriisitilanteeseensa lähteä haulikon kanssa jonkin niin ikään epämääräisen vihollisen, todennäköisesti pankin, kimppuun. Tällainen epätoivoinen sissisota on toisaalta kai rakennettu suomalaiseen kokemusmaailmaan niin tarkkaan sisään, että pari muuta elegantimman pään esimerkkiä - Gösta Sundqvistin Leeville tekemät Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen - ehtivät itse asiassa ilmestyä jo nousukauden viimeisellä harjalla. Jälkikäteen ne ovat tuntuneet lähes profeetallisilta lama-ajan lauluilta, mutta tässä tulkinnassa unohtuu, että turvaverkkojen läpi pudonneita ihmisiä oli tietysti ennen lamaakin.

Siksi konkreettisten tilanteiden kautta hahmoteltu lamatulkinta ei tunnu erityisen pätevältä, ja tästä syystä kai Raittilakin halusi tarjota lukijalle nimenomaan lamaa muistuttavan kokemuksen eikä kuvausta lamasta. Jos popmusiikin puolelta haluaa etsiä vastaavaa, kääntyy ainakin oma katseeni levyyn, johon minulla on jo reilusti yli 20 vuotta ollut jonkinasteinen pakkomielle. Sekin on Miljoonasateen tuotantoa, mutta Käärmeenkantaja ilmestyi vähän myöhemmin, syksyllä 1994, jolloin lama oli monessa mielessä edelleen akuutti asia, mutta sitä oli mahdollista tarkastella jo analyyttisemmin. Oikeastaan aikaperspektiivi on aika ihanteellinen: kokemus on reaaliajassa kuulijan tavoitettavissa, mutta sellainen ehdoton ensireaktio, jota Meitä jyrätään edustaa, saa jo antaa tietä kaiken yleiselle mutkikkuudelle.

Käärmeenkantaja on kriitikon silmin arvioiden hieman ylipitkä ja epätasainen levy, joka sisältää sekä turhia banaliteetteja että Miljoonasateen uran parhaita biisejä. Musiikillisesti siinä ei ole mitään erityisen mullistavaa, se on melodista suomalaista kitara- ja kosketinsoitinrokkia, jota Miljoonasade on periaatteessa aina viljellyt. Tämä ei päde levyn kaikkein parhaaseen biisiin, upeiden jousiorkestraatioiden kohottamaan Merestä löytynyt -klassikkoon, josta pitäisi puhua vähintään samassa lauseessa minkä tahansa palvotun suomalaisen rockbiisin kanssa. Joitakin muitakin aivan onnistuneita kokeiluja tehdään orkestraatioiden, puhaltimien tai vaikkapa säröisemmän kitararockin suuntaan. Kappalemateriaali on keskimäärin hyvää, mutta ei sen parempaa kuin monella muullakaan Miljoonasade-levyllä.

Tekstittäjänä Heikki Salo on monella tämän levyn kappaleella aivan parhaimmillaan ja tykittää sellaisia mieli- ja kielikuvia, ettei niihin tavallinen rocklyyrikko osaa koskaan edes kuvitella yltävänsä, mutta osa teksteistäkin on sinänsä vähän keskinkertaisia. Käärmeenkantaja ansaitsee toki rutkasti saamaansa enemmän huomiota jo parhaiden biisiensä takia - Merestä löytyneen ohella on mainittava ainakin Piru ja sen isoäiti, joka on kaikessa överiydessään hämmentävän tehokas delirium-visio, joka sitten tietysti taittuu nimenomaan lamatunnelmien kuvaukseksi, kun sitä vähänkin miettii.

Ja juuri tässä nyt tullaan siihen, miksi ja millä tavoin Käärmeenkantaja on lamalevy. Mitään Meitä jyrätään -tyyppistä suorasanaista lausuntoa aiheesta siltä ei löydy. Sen sijaan se viittaa usein sivulauseissa tähän aihekokonaisuuteen. Piru ja sen isoäiti -biisin groteskin hahmokavalkadin joukossa "juopon silakan näköinen virkamies mittas köyhille hirttonuoraa". Koiran mies -biisissä kansa hirttää torilla herranukkeja, minkä muistelisin Salon jo tuoreeltaan antaman haastattelulausunnon mukaan viittaavan johonkin todelliseen mielenosoitukseen porvarihallitusta vastaan (Esko Aho- ja Iiro Viinanen -nuket hirtettiin). Made In Hong Kongissa moottoreita ja ihmiselimiä yhdistävä seksuaalinen monstrositeetti ja käyttöesine paljastuu erityisen suosituksi kapineeksi eduskunnan saunassa.

Tällaisista viittauksista huolimatta yhteiskunnallinen tilanne on levyn pinnanalainen teema. Pinnalla taas on paljon reissuelämää, groteskeriaa ja sen tyyppistä seksiä, johon liittyy loputon määrä moraalista ambivalenssia tai suoranaista väkivaltaa - jota taas levyllä on muutenkin. Hahmogalleria putoilee kaikenlaisiin väleihin ja räkyttää asiaansa sivistyneen yhteiskunnan likaisilta syrjäkujilta. Merestä löytynyt ja Piru ja sen isoäiti ovat tässäkin paraatiesimerkkejä ja todella korkealentoisia visioita, jotka eivät kalpene minkään Rabelais'n rinnalla, mutta yhtä lailla Sinisenvarjon kasvit kuvaa ulkopuoliseksi kasvamista teiniyden näkökulmasta, Pitkä piikki maailman romahtamista ja uuden rakentumista(näennäisesti) parisuhteen myötä, Poijan tie (hirtehisesti) suomalaista versiota toksisesta maskuliinisuudesta siihen liittyvine toteemeineen ("reppuun sullottu on Raatteen tie ja Tauno Palon pää / viinaa järvittäin ja murheen ies, kun perheet kotiin jää")...

Kirjaimellisesti tulkittuina useampikin levyn avainkappale maistuisi nykyään naisvihamieliseltä. Erityisen haastava on heti rohkeaksi avaukseksi sijoitettu 16 ja 36, jossa keski-ikäistyvä mies kokee löytäneensä jonkinlaisen viimeisen turvasataman pakoretkestä / seksisuhteesta teinitytön kanssa. Mutta Heikki Saloa ei pidä aliarvioida. Biisi on kaukana likaisesta fantasiasta ja asettaa nimenomaan kertojansa hyvin kyseenalaiseen valoon. On paljonpuhuvaa, ettei suhteen toinen osapuoli esiinny yhdelläkään rivillä toimijana, kohteena vain. Tämä on tietysti tarkoituksellista. Maailman pettäessä alta voi uutta projisoida vaikkapa "alastomaan, nuoreen ja kevyeen" vartalo-objektiin, jonka voi ajatella kuvitelluksikin. Täysin sama kaava toistuu heti seuraavassa Motellin myrkkypensas -kappaleessa, vaikka sen myrkyllinen/haluttava fantasiaobjekti edustaakin kategoriaa "paljon kokenut yleinen nainen". "Sun reisiesi väliin armo puristuu" kertoo olennaisen tästä ahtaalle ajetusta mielenmaisemasta. Eikö liene niin, että epätoivon ottaessa vallan jää seksuaalisuus yhtenä primitiivisimmiksi koetuista elämänalueista poikkeuksellisen hallitsevaan rooliin.

Made In Hong Kong sitten karnevalisoi tämän kaiken ja myös lyö esineellistämisläpän hyvin konkreettisesti kuulijan kasvoille. Juuri tästä oli kyse. Ja himomurhaajan tarina Koiran mies on vielä loogisempi jatko aloitustrilogialle.

Käärmeenkantaja on kyllä hyvin selvästi miesperspektiivistä kirjoitettu levy. Sellaisia tarvitaan, varsinkin silloin, kun ne ovat näin kitkeriä ja itsensäkin kyseenalaistavia. Yleisellä tasolla tuntuu, että ysärilama on ehkä viimeinen suuri sukupolvikokemus, joka hahmottuu nimenomaan mieskokemukseksi. Miesten firmat kaatuivat, miehet menettivät työnsä, miehet ryyppäsivät ja hakkasivat tai tappoivat vaimonsa. Miehet toimivat paniikinomaisesti totuttujen varmuuksien sortuessa. Miehestä löytyy silloin se piirre, joka ajaa reissaamaan, ryyppäämään ja panemaan - tai pahempaa.

Kuva ei ole kaunis, mutta se tuntuu vaistonvaraisesti totuudelliselta. Inhorealismilta levyn pelastaa näkemyksen kokonaisvaltaisuus ja onnistuneet kurottamiset metaforamaailman piiriin. Merestä löytynyt on kokonainen maailmanselitys ja Piru ja sen isoäiti renessanssiaikainen groteski romaani tiivistettynä. Levyn lopulla Emalisydän tarjoilee baarinpöytäretoriikaksi naamioidun vapahduksen pahimmasta tuskasta. Se on musiikillisestikin ylevöittävä kaikessa iskelmällisyydessän.


Käärmeenkantaja Spotifyssa