___________
Pekka Aarnio on kutsunut tekemään
haastattelua kotiinsa Helsingin Jollakseen. Agit Prop -kvartetista ja
Love- ja Johanna -levy-yhtiöiden pitkäaikaisena tuotantopäällikkönä
tunnettu Aarnio asuu appiukkovainaansa sotien jälkeen
rakennuttamassa omakotitalossa. Viime vuosikymmeninä näille
luonnonkauniille rannoille on noussut lähinnä raharikkaiden
palatseja, ja Aarnio hymähtääkin, ettei hänellä enää olisi
asiaa muuttaa tänne.
Musiikkibisneksestä Aarnio on
vähitellen jättäytynyt eläkkeelle, mutta 2000-luvulla elvytetty
Agit Prop jatkaa, tai ei ainakaan ole tehnyt päätöksiä
lopettamisesta. Tänä vappuna tiedossa on taas konsertti
Kulttuuritalolla. Ohjelmistossa on muutama uusikin laulu, kuten
Kerkko Koskisen Aulikki Oksasen tekstiin säveltämä “Korintin
ruusut”, allegoria Kreikan nykytilalle.
“Siellä on meneillään ihmiskoe”,
Aarnio määrittelee. “Lääkäri lääkitsee siihen pisteeseen,
jossa potilas kuolee.”
Ennen Agit Propia kvartetin miesäänet,
Aarnio ja Martti Launis, vaikuttivat Guldkurkorna-yhtyeessä. Se oli
60-luvun puolivälin folkbuumin pioneereja, joten Aarniolla alkaa
tulla 50 vuotta täyteen kotimaisen kevyen musiikin keskiössä.
Guldkurkornan jäsenet elivät hyvin
60-lukulaisen sukupolvikokemuksen vapaamielisistä
seurakuntapiireistä Sadankomitean tapaisiin yhden asian liikkeisiin,
Vietnam-protesteihin ja edelleen puoluepolitiikkaan.
“Se radikalisoituminen meni hirveän
orgaanisesti”, Aarnio muistelee. “Ei siinä mistään
hetkellisestä valaistumisesta ollut kysymys.”
Helsingin teinipiireissä oli usein
kyse porvariskodin aatteiden kieltämisestä, vaikka Aarnio haluaakin
huomauttaa, että radikaaleissa oli työläistaustaisia enemmän kuin
oletetaan.
Joka tapauksessa toimintaa leimasi
nuoruuden uhma, hybriskin. Guldkurkornan osalta se kulminoitui ryhmän
viimeiseen ja epäonnistuneeseen keikkaan Kaustisen
kansanmusiikkijuhlilla kesällä 1970. Vasemmistolaiset
taistelulaulut saivat pohjalaisyleisöltä jäätävän vastaanoton.
“Oli siinä vähän diivailua,
haettiin verta nenästä. Tiedettiin, ettei yleisö odottanut
sellaista. Jos keikkaa olisi mainostettu Agit Propin nimellä, sinne
oltaisiin tultu katsomaan kommareita kuin eläintarhaan.”
Agit Prop oli tosiaan tuolloin jo
olemassa SKDL:n vaalitilaisuuksien ohjelmanumerona. Syksyllä 1970 se
kiteytyi kvartetiksi, kun seuraavan kesän Berliinin laulujuhlille
tarvittiin esiintyjä. Aarnio ja Launis saivat rinnalleen
folk-aikojen tuttavansa Sinikka Sokan ja Kiti Neuvosen, jonka sitten
korvasi Monna Kamu. Syntyi tuttu ominaissaundi, jota Aarnio
luonnehtii yhdistelmäksi raakaa ja siloiteltua.
“Arkaainen folk-ilmaisu ja sivistynyt
teatteri- tai chansonilmaisu. Riippuu vähän biisistä, kummalle
puolelle se kallistuu. Jos ajattelee ihan mun ja Launiksen
äänenvärejä, niin teknisestihän niitä käytetään päin
helvettiä, ja rääkymisenähän sitä pidettiin.”
Agit Propilla oli kuitenkin käytössään
sukupolvensa parhaiden säveltäjien ja runoilijoiden taidot, ja
kuohuva aika tarjosi sekin edellytykset luoda muutamassa vuodessa
tuotanto, jota lauletaan vasemmistoyhteyksissä tänäkin päivänä.
Aarnio näkee ajanjakson “anomaliana” ja toteaa, että vastaavia
kultakausia työväenlaulun historiassa ovat lähinnä vuodet 1905-06
suurlakkoineen sekä tietysti vuosien 1917-18 tienoo.
Ajatukset työväenlaulun syklisestä
historiasta ja sen mahdollisesta nykyisestä alennustilasta jäävät
selvästi vaivaamaan Aarniota, sillä myöhemmin hän soittaa ja
haluaa ottaa esiin Reijo Franckin. Hänen oma sukupolvensa löysi
Franckin ja tämän 50-luvun levytykset nuoruudessaan, mutta
2010-luvulla Aarnioon otti yhteyttä Paleface, joka intoili
Franckista ja pyysi tämän puhelinnumeroa. Perinne kehittyy, mutta
jatkuu, paljolti juuri suomiräpin saralla.
Laululiike yhdistetään nykyään
taistolaisuuteen, mutta Aarnio muistuttaa, että kyse oli
laajemmasta, puolue- ja ryhmäkuntarajat ylittäneestä ilmiöstä.
Love Records pyrki julkaisemaan vasemmistolaista laulua
tasapuolisesti demareita myöten. SKP:n vähemmistöstä tuli toki
eniten ja aktiivisimpia tekijöitä. Mutta musiikki saattoi puhutella
niitäkin, jotka eivät olleet liikkeessä lainkaan. Aarnio
huomauttaa jopa porvaritaustaisten muusikoiden soittaneen Agit Propin
komppiryhmässä vapaaehtoispohjalta, koska materiaali oli niin
palkitsevaa.
Tässä lienee syy siihenkin, että
laululiike pysyi elinvoimaisena pidempään kuin asemiinsa luutunut
poliittinen liike.
“Vuoden 1977 Helsingin
laulufestivaalithan oli kaikkein isoimmat. Vielä 80-luvullakin oli
pari isoa tapahtumaa.”
Uusia ryhmiä tai biisejä ei
kuitenkaan enää tullut. Niinpä vuoden 1978 kieppeillä
järjestetyssä Love Recordsin tuotantopalaverissa M.A. Numminen
rohkeni sanoa, että poliittinen laulu on mennyt pois muodista.
“Mä loukkaannuin, että ei tää nyt
mikään muotiasia ole, totuus ja elämä tässä on kyseessä! Mutta
kyllä Numminen oli oikeassa. Just silloinhan punk lähti, ja jos
joku juttu on kiinnostanut isosysteriä, niin ei se oikein enää
pikkusysteriä sitten.”
Aarnio oli tullut Lovelle töihin pari
vuotta aiemmin, mutta konkurssi koitti jo 1979. Aarnio määrittelee
yhtiön kärsineen suuruusharhasta: se yritti dokumentoida kaikkea
kiinnostavaa musiikkia kuin valtion virasto ikään. Julkaisumäärät
kasvoivat tolkuttomiksi.
Hän itse jatkoi Atte Blomin kanssa
Johanna-yhtiössä, joka sai punkista ja uudesta aallosta hyvän
lähtövauhdin. Nimenomaan Blomin estetiikantajuun punk sopi.
“Atte on äärimmäisen brutaali
jätkä, sille Sex Pistols on parasta mitä voi olla”, Aarnio
naureskelee. “Se on populisti, vaikka onkin sivistynyt ja luova ja
loistava tyyppi. Atte is the man!”
Niinpä Blomilla olikin lieviä
vaikeuksia hyväksyä Tuomari Nurmion “Valo yössä”
-ensisingleä, jota hän piti liian kirjallisena, kuin Lauri Viitana.
Hyväksyi kuitenkin hieman nikoteltuaan, ja Nurmion Kohdusta
hautaan -albumista tuli sekä myyntimenestys että klassikko.
Sittemmin niitä ilmestyi Blomin ja
kumppaneiden siipien suojissa kymmenittäin. Aarnio vastasi itse
tuottajana mm. Badding Somerjoen uraauurtaneista 80-luvun levyistä
ja suurimmasta osasta Leevi & The Leavingsin ikonista tuotantoa.
Erityisen tärkeäksi hänelle
muodostui yhteistyö Ultra Bran kanssa. Yhtyeessä oli vanhojen
radikaalien lapsia, ja Aarnio suorastaan liikuttuu siitä puhuessaan.
“Se
oli mulle jonkinlainen uusi nuoruus. Jengi, joka on intellektuaalinen
yhteisö, mutta jossa on toisaalta lapsenomaista luovaa älyttömyyttä.
Niiden kanssa oli helvetin nastaa. Tässä samassa huoneessa ne
bileetkin pidettiin, kun levy oli masteroitu.”
On kuvaavaa, että Kerkko Koskinen
Kollektiivin esikoisalbumi on Aarnion ainoa tuotantotyö sen jälkeen,
kun Johanna lopulta myytiin monikansalliselle Universalille vuonna
2010. Johtohahmoilla alkoi olla ikää, digitalisoituvan
musiikkimaailman kyydissä oli yhä vaikeampi pysyä, eikä luontevaa
kotimaista jatkajaa yksinkertaisesti ollut.
“Tottakai
se oli murheellista ja samalla luonnonlainomaista. Mutta sen kanssa
pitää pystyä elämään.”
Levyteollisuuden tunnelin päässä ei
2010-luvulla muutenkaan juuri valoa näy.
“Oli
siinä vähän sitäkin, että mentiin alta pois”, Aarnio myöntää.
Vuosikymmenten ura suomalaisessa
musabisneksessä näyttää siis päättyneen. Mutta vuosikymmenten
ura suomalaisen radikaalin poliittisen laulun lipunkantajana jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti