Yksi niistä monista Suomen historian vaiheista, joista olen jotenkin poikkeuksellisen kiinnostunut, on 90-luvun alun lama. Muut kiintopisteeni ovat paljon varhaisempia, eikä minulla voi olla niihin muuta henkilökohtaista kosketusta kuin ehkä sukuhistorian kautta selittyvää, mutta 1978 syntyneenä muistan lama-ajan omakohtaisestikin. En kuitenkaan ollut tuolloin, varhaisteininä, kovin kiinnostunut politiikasta tai seurannut yhteiskunnallisia asioita, vaikka omaksuinkin aika luontevasti samat vasemmistolaiset aatteet kuin vanhempanikin.
Meidänkin perheellemme ja erityisesti äidille lama merkitsi taloudellisesti vaikeita aikoja, vaikka kaikesta päättäen monella muulla meni vielä paljon huonommin. Mieleeni on pysyvästi jäänyt se, miten erään seitsemännen luokan luokkatoverin palattua joululomilta kouluun levisi nopeasti tieto, että lomien aikana hänen isänsä oli ampunut hänen äitinsä. Veriteon yhteydestä mihinkään taloudellisiin ongelmiin minulla ei ole mitään tietoa, joten tämän tapauksen mainitsemisen tarkoitus on lähinnä kuvittaa sitä mielenmaisemaa ja yleistunnelmaa, jonka noihin vuosiin liitän. Meidän perheessämme vanhemmat erosivat, ja samaan aikaan minulla oli tietysti omat ulkopuolisen teini-ikäistymiseen ja rovaniemeläisen peruskoulukulttuurin kohtalaiseen armottomuuteen liittyvät ongelmani. Se oli kaikin puolin synkeähköä aikaa, vaikka tämä ajan saatossa muodostunut päätelmä jättää toki varjoonsa kaikenlaisia uusiin harrastuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyneitä positiivisia fiiliksiä - en minä nyt mitenkään koko aikaa kulkenut siipi maassa. Mutta ainahan tällaiset periodivaikutelmat muotoutuvat yksinkertaistamisen ja kärjistämisen kautta.
Suomalaisessa kulttuurihistoriassa ysärilama on ilman muuta mytologisoitunut. Se on oikeastaan siirtynyt jo metatasolle niin, että merkittävä osa sitä käsittelevästä kulttuurista käsitteleekin oikeastaan mielikuviamme lamasta. Tästä paraatiesimerkkinä vaikkapa Hannu Raittilan romaani Pamisoksen purkaus (2005), jonka tekijä itse selitti myöhemmin Kirjailijaelämää-teoksessaan yritykseksi vetää matto lukijan jalkojen alta samaan tapaan kuin lama veti tosielämässä maton monen elämän alta.
Popmusiikki suhtautuu tällaisiin myytteihin keskimäärin suoraviivaisemmin. Sikäli kuin lamaa on käsitelty suoraan laululyriikassa, on yleensä lähdetty niistä helpoimmista meemeistä - työpaikkojen menetyksistä, firmojen kaatumisista, perheiden hajoamisista. Jokainen ymmärtää, mihin viitataan, kun lama-aika assosioidaan johonkin tällaiseen tragediaan. Varhainen paraatiesimerkki on Miljoonasateen jo keväällä 1992 julkaistulle Lelukaupan häät -albumille tekemä Meitä jyrätään, jossa kertoja-perheenisä näkee ainoaksi ratkaisuksi epämääräisesti hahmoteltuun kriisitilanteeseensa lähteä haulikon kanssa jonkin niin ikään epämääräisen vihollisen, todennäköisesti pankin, kimppuun. Tällainen epätoivoinen sissisota on toisaalta kai rakennettu suomalaiseen kokemusmaailmaan niin tarkkaan sisään, että pari muuta elegantimman pään esimerkkiä - Gösta Sundqvistin Leeville tekemät Pimeä tie, mukavaa matkaa ja Elina, mitä mä teen - ehtivät itse asiassa ilmestyä jo nousukauden viimeisellä harjalla. Jälkikäteen ne ovat tuntuneet lähes profeetallisilta lama-ajan lauluilta, mutta tässä tulkinnassa unohtuu, että turvaverkkojen läpi pudonneita ihmisiä oli tietysti ennen lamaakin.
Siksi konkreettisten tilanteiden kautta hahmoteltu lamatulkinta ei tunnu erityisen pätevältä, ja tästä syystä kai Raittilakin halusi tarjota lukijalle nimenomaan lamaa muistuttavan kokemuksen eikä kuvausta lamasta. Jos popmusiikin puolelta haluaa etsiä vastaavaa, kääntyy ainakin oma katseeni levyyn, johon minulla on jo reilusti yli 20 vuotta ollut jonkinasteinen pakkomielle. Sekin on Miljoonasateen tuotantoa, mutta Käärmeenkantaja ilmestyi vähän myöhemmin, syksyllä 1994, jolloin lama oli monessa mielessä edelleen akuutti asia, mutta sitä oli mahdollista tarkastella jo analyyttisemmin. Oikeastaan aikaperspektiivi on aika ihanteellinen: kokemus on reaaliajassa kuulijan tavoitettavissa, mutta sellainen ehdoton ensireaktio, jota Meitä jyrätään edustaa, saa jo antaa tietä kaiken yleiselle mutkikkuudelle.
Käärmeenkantaja on kriitikon silmin arvioiden hieman ylipitkä ja epätasainen levy, joka sisältää sekä turhia banaliteetteja että Miljoonasateen uran parhaita biisejä. Musiikillisesti siinä ei ole mitään erityisen mullistavaa, se on melodista suomalaista kitara- ja kosketinsoitinrokkia, jota Miljoonasade on periaatteessa aina viljellyt. Tämä ei päde levyn kaikkein parhaaseen biisiin, upeiden jousiorkestraatioiden kohottamaan Merestä löytynyt -klassikkoon, josta pitäisi puhua vähintään samassa lauseessa minkä tahansa palvotun suomalaisen rockbiisin kanssa. Joitakin muitakin aivan onnistuneita kokeiluja tehdään orkestraatioiden, puhaltimien tai vaikkapa säröisemmän kitararockin suuntaan. Kappalemateriaali on keskimäärin hyvää, mutta ei sen parempaa kuin monella muullakaan Miljoonasade-levyllä.
Tekstittäjänä Heikki Salo on monella tämän levyn kappaleella aivan parhaimmillaan ja tykittää sellaisia mieli- ja kielikuvia, ettei niihin tavallinen rocklyyrikko osaa koskaan edes kuvitella yltävänsä, mutta osa teksteistäkin on sinänsä vähän keskinkertaisia. Käärmeenkantaja ansaitsee toki rutkasti saamaansa enemmän huomiota jo parhaiden biisiensä takia - Merestä löytyneen ohella on mainittava ainakin Piru ja sen isoäiti, joka on kaikessa överiydessään hämmentävän tehokas delirium-visio, joka sitten tietysti taittuu nimenomaan lamatunnelmien kuvaukseksi, kun sitä vähänkin miettii.
Ja juuri tässä nyt tullaan siihen, miksi ja millä tavoin Käärmeenkantaja on lamalevy. Mitään Meitä jyrätään -tyyppistä suorasanaista lausuntoa aiheesta siltä ei löydy. Sen sijaan se viittaa usein sivulauseissa tähän aihekokonaisuuteen. Piru ja sen isoäiti -biisin groteskin hahmokavalkadin joukossa "juopon silakan näköinen virkamies mittas köyhille hirttonuoraa". Koiran mies -biisissä kansa hirttää torilla herranukkeja, minkä muistelisin Salon jo tuoreeltaan antaman haastattelulausunnon mukaan viittaavan johonkin todelliseen mielenosoitukseen porvarihallitusta vastaan (Esko Aho- ja Iiro Viinanen -nuket hirtettiin). Made In Hong Kongissa moottoreita ja ihmiselimiä yhdistävä seksuaalinen monstrositeetti ja käyttöesine paljastuu erityisen suosituksi kapineeksi eduskunnan saunassa.
Tällaisista viittauksista huolimatta yhteiskunnallinen tilanne on levyn pinnanalainen teema. Pinnalla taas on paljon reissuelämää, groteskeriaa ja sen tyyppistä seksiä, johon liittyy loputon määrä moraalista ambivalenssia tai suoranaista väkivaltaa - jota taas levyllä on muutenkin. Hahmogalleria putoilee kaikenlaisiin väleihin ja räkyttää asiaansa sivistyneen yhteiskunnan likaisilta syrjäkujilta. Merestä löytynyt ja Piru ja sen isoäiti ovat tässäkin paraatiesimerkkejä ja todella korkealentoisia visioita, jotka eivät kalpene minkään Rabelais'n rinnalla, mutta yhtä lailla Sinisenvarjon kasvit kuvaa ulkopuoliseksi kasvamista teiniyden näkökulmasta, Pitkä piikki maailman romahtamista ja uuden rakentumista(näennäisesti) parisuhteen myötä, Poijan tie (hirtehisesti) suomalaista versiota toksisesta maskuliinisuudesta siihen liittyvine toteemeineen ("reppuun sullottu on Raatteen tie ja Tauno Palon pää / viinaa järvittäin ja murheen ies, kun perheet kotiin jää")...
Kirjaimellisesti tulkittuina useampikin levyn avainkappale maistuisi nykyään naisvihamieliseltä. Erityisen haastava on heti rohkeaksi avaukseksi sijoitettu 16 ja 36, jossa keski-ikäistyvä mies kokee löytäneensä jonkinlaisen viimeisen turvasataman pakoretkestä / seksisuhteesta teinitytön kanssa. Mutta Heikki Saloa ei pidä aliarvioida. Biisi on kaukana likaisesta fantasiasta ja asettaa nimenomaan kertojansa hyvin kyseenalaiseen valoon. On paljonpuhuvaa, ettei suhteen toinen osapuoli esiinny yhdelläkään rivillä toimijana, kohteena vain. Tämä on tietysti tarkoituksellista. Maailman pettäessä alta voi uutta projisoida vaikkapa "alastomaan, nuoreen ja kevyeen" vartalo-objektiin, jonka voi ajatella kuvitelluksikin. Täysin sama kaava toistuu heti seuraavassa Motellin myrkkypensas -kappaleessa, vaikka sen myrkyllinen/haluttava fantasiaobjekti edustaakin kategoriaa "paljon kokenut yleinen nainen". "Sun reisiesi väliin armo puristuu" kertoo olennaisen tästä ahtaalle ajetusta mielenmaisemasta. Eikö liene niin, että epätoivon ottaessa vallan jää seksuaalisuus yhtenä primitiivisimmiksi koetuista elämänalueista poikkeuksellisen hallitsevaan rooliin.
Made In Hong Kong sitten karnevalisoi tämän kaiken ja myös lyö esineellistämisläpän hyvin konkreettisesti kuulijan kasvoille. Juuri tästä oli kyse. Ja himomurhaajan tarina Koiran mies on vielä loogisempi jatko aloitustrilogialle.
Käärmeenkantaja on kyllä hyvin selvästi miesperspektiivistä kirjoitettu levy. Sellaisia tarvitaan, varsinkin silloin, kun ne ovat näin kitkeriä ja itsensäkin kyseenalaistavia. Yleisellä tasolla tuntuu, että ysärilama on ehkä viimeinen suuri sukupolvikokemus, joka hahmottuu nimenomaan mieskokemukseksi. Miesten firmat kaatuivat, miehet menettivät työnsä, miehet ryyppäsivät ja hakkasivat tai tappoivat vaimonsa. Miehet toimivat paniikinomaisesti totuttujen varmuuksien sortuessa. Miehestä löytyy silloin se piirre, joka ajaa reissaamaan, ryyppäämään ja panemaan - tai pahempaa.
Kuva ei ole kaunis, mutta se tuntuu vaistonvaraisesti totuudelliselta. Inhorealismilta levyn pelastaa näkemyksen kokonaisvaltaisuus ja onnistuneet kurottamiset metaforamaailman piiriin. Merestä löytynyt on kokonainen maailmanselitys ja Piru ja sen isoäiti renessanssiaikainen groteski romaani tiivistettynä. Levyn lopulla Emalisydän tarjoilee baarinpöytäretoriikaksi naamioidun vapahduksen pahimmasta tuskasta. Se on musiikillisestikin ylevöittävä kaikessa iskelmällisyydessän.
Käärmeenkantaja Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti