Tämä sarja taitaa noudattaa jonkinlaista väljää henkistä aikajärjestystä, mikä ei tarkoita, ettenkö aikoisi käsitellä myös aika vanhojakin biisejä. Toistaiseksi pysytään kuitenkin aika-akselilla 2007-2008. Joskus vuoden 2007 syksyllä, kun istuin jatkuvasti Ison-Roban Stage-baarissa, kuulin ystäväni Jarin dj-setissä niin tarttuvan ja kerrasta mieleen painuneen elektrorock-biisin, että piti mennä heti kysymään, mitä tämä tämmöinen nyt on. Se oli jokin Pariisin Kevät, joka ei ollut virallisesti julkaissut vielä mitään ja jonka musiikkia Jari oli löytänyt MySpacesta, sieltähän musiikkia silloin löydettiin.
No, ei mennyt kauaa ennen kuin musamediakin jo uutisoi, että Major Label -yhtyeen Arto Tuunela oli perustanut tällaisen pop-sivuprojektin ja julkaisisi piakkoin ihan albuminkin. (Nykyään tuntuu hyvin absurdilta hauskalla tavalla, että Pariisin Kevät miellettiin Major Labelin sivuprojektiksi.)
Ostin Meteoriitti-debyytin aika lailla ilmestymis... no, en varmaan päivänä, mutta ehkä -viikkona tai ainakin -keväänä. Se on loistava levy, oli silloin ja on edelleen, ja kaikki loppu on sikäli historiaa, että reilun 10 vuoden aikana olomuotoaan ja tyyliään hienovaraisesti muuttanut PK on pysynyt koko ajan itselleni selkeänä fanituskohteena. Pidän täydellisestä popista, ja mainitsemanani ajanjaksona sitä on Suomessa tehnyt kaikkein eniten Pariisin Kevät. Hittilista alkaa olla naurettavan pitkä, ja veikkaanpa, että tässä sarjassa tullaan käsittelemään vielä useaakin PK-biisiä.
Mutta nyt siis käsiteltävänä se ensimmäinen iskusävelmä. Ja kun Tuu rokkaa mun tanssilattiaa nyt soi sterkoissa, niin hurmaavalla tavalla siinä kuuluu juuri se ensimmäisyys. Se ei muistuta edes mitään muuta debyyttialbumin kappaletta. Se on selvä harjoitustyö, mutta kuinka moni harjoitustyö on näin täydellinen? Jää vaikutelma, että tätä tehdessään Arto Tuunelalla on ollut aivan erilainen käsitys Pariisin Keväästä kuin se, mikä realisoitunutta ilmenemismuotoa lopulta ohjasi. Ja on selvää, että Tuunela oli oikeassa. Tuntemamme Pariisin Kevät on ikuisesti varioituva ja olennaisilta osiltaan samana pysyvä melodisen euforian ja kutkuttavalla tavalla abstraktia ja konkreettista romantiikkaa yhdistelevän täydellisen popmusiikin ehtymätön lähde. Sillä linjalla ei ole tarvinnut katsella perävaloja.
Sen sijaan Tuu rokkaa mun tanssilattiaa on MySpace -aikakauden yhden nettihitin ihmeen se täydellinen hitti ja ihme. Tottakai se on Tuunelan tekemä biisi, vaikka se onkin kirjaimellisempi ja kirjaimellisemmille tanssilattioille sijoittuva lauantaidiskokulttuurin ilmentymä. Sen positio - syrjään vetäytymisen ja euforiaan sulautumisen ikuinen ristiriita - tuntuu itse koetulta ja ainakin minun kaltaiselleni ihmiselle yleispätevältä.
Kuinka monta kertaa sitä on ihan aikuisenakin saanut "vaiheilla" ja miettiä sitä tanssilattialle menemisen ja sieltä pois jäämisen välistä ikuista taistelua. Eikä Tuunelan sanoma ole, että kaikki ratkeaa, kun uskaltaa mennä sinne. Tuunelan sanoma tuntuisi olevan, että neurootikoilla, sosiaalisesti estyneilläkin on oikeus tanssilattiaan, uskalsi sinne lopulta tai ei.
Näin selittyy mutkan kautta myös debyyttijulkaisun yhteys myöhempään tuotantoon, koska jollain tasolla siinäkin on aina ollut kysymys juuri tästä.
Tuu rokkaa mun tanssilattiaa Youtubessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti