Salamaisema-palkinto vuoden 2020 parhaalle suomalaiselle levylle

 Tämä blogi pistää erikoisvuoden omalta osaltaan pakettiin myöntämällä kaikkien aikojen seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle.

Aiemmat Salamaisema-palkinnothan ovat saaneet:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund; Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 poikkeuksellisesti neljä levyä: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja
2018: Jukka Nousiainen: Ei kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123

2020 ei ollut palkinnon myöntämisen kannalta helppo vuosi. Hyvää musaa tuli todella paljon ja todella, todella hyvää musaa myös ainakin muutaman levyn verran. Loppumetreille asti tuli pohdittua kolmen tasaveroisen levyn järjestystä. Tämän Salamaisema-palkinnon olisivat aivan hyvin voineet saada Lasten hautausmaan IV tai Rosita Luun Samettisuu. Biisimateriaaliltaan upeita levyjä kumpikin, ja Lasten hautausmaan historiatietoisuus ja Rosita Luun vinksahtanut pop-tietoisuus palkitsivat syvästi tämän omituisen vuoden aikana.

Seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden 2020 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkilevystä saa kuitenkin Musta valo -yhtye albumistaan Tuleville sukupolville.

Haluan antaa palkinnon tasaveroisista ehdokkaista juuri Mustalle valolle siksikin, että yhtye on mielestäni naurettavan aliarvostettu. Tämä maa on pieni leikkikehä, joten tuntuisi odotuksenmukaiselta, että maailmanluokan post punkia edustava levy, joka pureutuu niin eeppisten sävellystensä kuin Lauri-Matti Parppein tekstien kautta aikamme tärkeimpiin ongelmakohtiin - sukupuolirooleihin ja -identiteetteihin, elämäntapavalintoihin, ilmastonmuutokseen - saisi huomiota sinä klassikkona, joka se on. 

Kaiken lisäksi Tuleville sukupolville sattui ilmestymään juuri niinä maaliskuun viikkoina, joina kulkutauti muutti kaiken. Levy sai tästä sellaisia oheismerkityksiä, joita yksikään rockyhtye ei varmasti ole tänä vuonna kaivannut.

Silti, yhtäkkiä, avausraidan manifesti "Kaikki mun ystävät on tulossa tänään" alkoi tuntua ihanalta toiveunelta ja toisen iskusävelmän skenaario "Musta valo soittaa mun talossani" unelmien korkeimmalta täyttymykseltä. Näitä biisejä tuli kuunneltua saatanan kovalla eikä vain haaveiltua ajasta, jolloin voi taas tavata ketä tahansa koska tahansa, vaan analysoitua sitäkin, mikä oma suhde kaveritason sosiaalisuuteen lopulta on. 

Kaikki mun ystävät manaa ehkä alkuperäisen tarkoituksensa mukaan paikalle mielikuvitusystäviä, Musta valo soittaa mun talossani voi niin ikään kuvailla luovan mielen voimaa kansoittaa pääkoppa musiikilla ja ihmisillä, mutta kevään karanteeniaikoina ne saivat kummallisen konkreettisia merkityksiä. Samoin Saariston lapset - pian kävi selväksi zoonoosin yhteys myös kieroutuneeseen luontosuhteeseemme, minkä myötä pandemia alkoi näyttäytyä vain ennakkovaroituksena kaikesta muusta ilmastonmuutoksen mukana tuleville sukupolville koituvasta.

Saariston lapset hahmotteleekin skenaarion, jossa Astrid Lindgrenin mitkään voimavarat tehdä Ruotsista hyvinvoiva Ruotsi eivät vain riittäneet. Ironista kyllä, läntisestä menestyjänaapuristamme tuli keväällä kauhisteltu esimerkki siitä, mitä kulkutauti voi tarkoittaa.

Ja meret nousee.

Tuleville sukupolville Spotifyssa

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2020 huonoimmalle suomalaiselle popbiisille

 Jaan nyt kolmatta kertaa palkintoni vuoden huonoimmalle suomalaiselle popbiisille. Nikke Ankaran Rikkinäinen prinsessa -kammotus innoitti vuonna 2018 koko palkinnon ja sai itseoikeutetusti ensimmäisen sellaisen. Viime vuonna palkitsin Stereon ja Etan äänisaasteen Vuosien päästä. 

Huomautan taas, että palkintoa ei voi saada millä tahansa keskinkertaisuudella. On tehtävä jotain aidosti haitallista, elinympäristöämme huonontavaa. Haaveissani on popvuosi, jonka päätteeksi tätä palkintoa ei tarvitsisi edes myöntää. Tänä vuonna se oli itse asiassa melko lähellä. Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei ole mielekästä antaa kappaleelle, joka ei ole iso hitti, koska random-popjulkaisut hukkuvat yleiseen mediahälinään eikä kukaan enää kahden kuukauden päästä muista Herrojen tai Pasin ja Anssin edellistä singleä. 

Vuoden 2020 isoimmista suomihiteistä melkein kaikki olivat aivan siedettävää musiikkia tai jopa hyvää. 

Eivät sentään ihan kaikki. Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2020 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon huonoimmasta suomalaisesta popbiisistä saavat Elastinen ja Jenni Vartiainen kappaleestaan Epäröimättä hetkeekään. 

Heti alkuvuodesta ilmestynyt ja tähän mennessä yli 10,6 miljoonaa Spotify-soittoa kerännyt teos osoitti, että näinä Cheekin jälkeisinä aikoinakin uhriutuvalle patetialle on yhä käyttöä pop-valtavirran siinä osassa, jossa räp ja iskelmä kohtaavat luonnottomassa kulmassa. Siitä asti, kun Cheek breikkasi, on Elastinen ottanut roolia entisen suojattinsa toisen viulun soittajana ja sinä mukavampana "profeettana", joka tekee herkistyneitä kappaleita dysfunktionaalisen miehen eheytymisestä hennon naisenkäden silityksen alla. Elan viime vuosien korkein päämäärä tuntuu olevan soluttautuminen Suomen jokaiselle kesähääsoittolistalle. Projekti pääsi hyvään vauhtiin vuoden 2018 Supervoimii-hirvityksen myötä. Elastinen olisi hyvin voinut saada tämän palkinnon jo tuolloin ja saa kiittää vain Nikke Ankaraa siitä, ettei pystin nimi ole Supervoimii-palkinto. 

No, parempi myöhään jne. Epäröimättä hetkeekään -singlellä pelattiin selvästi varman päälle jo tähtiduettoasetelmasta alkaen. Sen enempää Ela kuin Jenni eivät ole enää niin isoja artisteja kuin vielä viitisen vuotta sitten, mutta epäilemättä yhteistyössä laskettiin olevan magiaa, jos kappale olisi oikea. 

Tämän varmistamiseksi biisiä tekemään haalittiin tavallaan kultasormi kummastakin leiristä, sillä säveltäjistä / tuottajista Antti "Rzy" Riihimäki on puuhastellut mm. Cheekin ja JVG:n materiaalin parissa ja Jukka Immonen tietysti tunnetaan Jenni Vartiaisen suuren läpimurron ajoilta sekä tämän tuottajana että silloisena puolisona. Epäröimättä hetkeekään lähti toki liikkeelle Ela-leirin produktiona, mutta sankarin itsensä mukaan heti alussa tuntui siltä, että Vartiainen lähtisi tähän mukaan ja "allekirjoittaisi tekstiajatuksen", mikä osoittautuikin oikeaksi oletukseksi.

Mikä sitten on Epäröimättä hetkeekään -tekstin ajatus? Se tiivistynee Elan ekan räppisäkeistön alkuriveihin:

Jee, palatseissa vietin yksin öitä 
Se kaikki oli merkityksetöntä
Vasta kun sain jonkun kenen kans sen voisi jakaa
löysin mun onneni sun onnesi takaa

Elastinen toistaa siis täsmälleen samaa eetosta kuin jo Supervoimissakin: ainoastaan toimiva heteroparisuhde tekee epävarmasta ja sekoilevasta (joskin silti erittäin menestyvästä) miehestä kokonaisen ja harmonisen. Lapsia ei mainita yhtälön täydellistymisen erillisinä kriteereinä, mutta artistin haastattelujen perusteella tiedämme niitäkin tarvittavan. 

Elastinen onkin nykyään Cheek 2.0, joka saarnaa entisen profeettakollegansa tyhjäksi jättämällä maaperällä eheytymistä kaikesta siitä rikkinäisyydestä, mitä "Chekkonen" biiseissään koki: timantit ehkä olivat ikuisia, mutta gold diggerit olivat aina vaanimassa eikä maata kiertävän supertähden yksinäinen luksushotellielämä mahdollistanut kestäviä ihmissuhteita. Ela antaa ymmärtää olleensa tämän noidankehän vanki myös, mutta nyt hänellä ei ole enää hätää, koska hänellä on rakastava nainen vierellään.

Epäröimättä hetkeekään on tässä diskurssissa näennäinen edistysaskel, koska siihen on valjastettu tasaveroisena esiteltävä duettokumppani ja "tarina" (kuuluu lainausmerkkeihin) laadittu niin, että Vartiaisen esittämä siippa saa mieheltään kaikkea sitä samaa ehjyyttä ja varmuutta kuin tämä häneltä. Larppauksen onttouden paljastaa kuitenkin jo biisin musiikillinen muoto, kun Vartiaisen rooliksi jää toistaa monistettua kertosäettä kuin jonkinlainen halirobotti. Mitään kemiaa vokalistien välillä ei ole eikä tietenkään voikaan olla, sillä artisti Elastinen on jo vuosia sitten kehittänyt ilmaisunsa siihen oman peilikuvan tarkkailun äärimmäisyyspisteeseen, jossa muuta maailmaa on olemassa vain peilin kautta nähtynä usvaisena projektiona. Häneen verrattuna Knausgård on suuri kanssaihmisen ymmärtäjä. 

Kaiku Entertainmentin tiedotteessa kehutaan, miten "iso tuotanto" Epäröimättä hetkeekään on ja miten se soi peräti "jylhästi". Totta kyllä biisin jäykkä pauhu soikin ammattitaitoisempana paskana kuin samaa sabluunaa toisintaneen Uniikin loppuvuoden hitti Ehjää (feat. Tuuli). Tämä dynamiikalla leppäkeihästä heittävä tuotantotyyli on kuitenkin suomalaisen iskelmän monivaiheisen historian eittämättä nihkein aikalaismuoti. Toisaalta ilmaisutyylinä se sopii jaksuhalirobottien meemimusiikkiin ironisen hyvin. 

Kappaleen ainoa tarkoitus oli striimata yli 10 miljoonaa ja siihen se ylsi. Vittumaisena ihmisenä olen silti nauttinut siitä tosiseikasta, ettei Elastisen muu tänä vuonna julkaistu tuotanto ole hänen omilla mittareillaan kiinnostanut ketään. Jokainen "taiteilija", joka mittaa tekemisiään menestymisen kautta, ansaitsee mahdollisimman paljon epäonnistumisia. 

Epäröimättä hetkeekään Spotifyssa