Kun Alamaisema-sarjassa on tarkoitus käsitellä aikanaan hyvin suosittuja levyjä, joista ei tullut klassikkoja, niin myös Anssi Kelan valtavan menestynyt debyytti Nummela on rajatapaus. Ei sitä millään 2000-luvun parhaiden levyjen listoilla ole näkynyt, mutta Kela on ollut viime vuosina niin näkyvästi esillä mediassa, että se on heijastunut tietysti hänen suosituimpaan albumiinsakin. Äskettäin hän julkaisi Facebook-sivullaan kaikkien Spotifysta löytyvien kappaleidensa kuuntelumäärät, ja ne kertoivat, että Nummelan hittibiisejä kuunnellaan edelleen paljon. Kelan tuotannossa ne ja vuoden 2012 nimettömästä albumista alkaneen uuden noususuhdanteen suosituimmat esitykset muodostavat kaksi selvää "kultakautta" ainakin striimausmittarilla.
Päätin kuitenkin ottaa Nummelan sarjaan mukaan ihan vain siitä syystä, että teki mieli palata siihen. Inhosin levyn hittejä aikanaan niin verisesti, että kesti vuosia pystyä suhtautumaan Kelan musiikkiin edes jotenkin neutraalisti. On todettava, että Kela itse ojensi tässä kamppailussa auttavan käden ottaessaan vuonna 2009, Aukio-teemalevynsä julkaisun lähestyessä minuun yhteyttä kertoen, että halusi minun tekevän hänestä haastattelun Kuusi-nettisaitille, jota tuolloin pyöritin ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa. Hän halusi tätä nimenomaan siksi, että olin kirjoittanut hänen musiikistaan tylysti. Popkriitikon kokemukseni pohjalta voisin todeta tuollaisen eleen niin äärimmäisen harvinaiseksi, että siihen oli pakko tarttua. Kuinka ollakaan, Aukio oli Kelan paras levy siihen asti ja haastattelu hyvin palkitseva, joten mitään trollaus-dissausjuttua tuosta ei syntynyt.
Sitten muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi se Kelan nimetön "kasarilevy", josta saatoin lopulta sanoa pitäväni vilpittömästi todella paljon, ja pääsin tuon näkemykseni Nuorgam-verkkomediassa myös ilmaisemaan. Ongelmani Kelan musiikin suhteen oli viimeistään tuolla käsitelty, ja vaikken ole hänen sen jälkeisistä levytyksistään pitänyt niin paljoa, oli minulla esimerkiksi viime vuoden kesällä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla hänen keikallaan todella hauskaa, pikkudarrassa alkuiltapäivästä.
Ehkei Kela tee kansanmusiikkia, mutta kliseisesti sanottuna hän tekee kyllä kansan musiikkia, ja se tuli Kaustisillakin selväksi. Suuri joukko ihmisiä oli kellonaikaan nähden melkoisessa hurmoksessa. Tuollakin keikalla suopeimman vastaanoton saivat 2010-luvun hittien ohella Nummelan biisit. Kela bändeineen teki parhaansa nostattaakseen niitä livenä suuremmiksi elämyksiksi kuin ne levyltä ovat, mutta edelleen ne tuntuivat hyvin kämäisiltä verrattuna hänen myöhempään tuotantoonsa. Tässä on se ristiriita, joka kaipaa käsittelyä tässä sarjassa. Kelan ensimmäinen soololevy on hänen huonoimpansa ja edelleen suosituimpansa, vaikka poistaisi sen myyntilukutasoituksen vuosien 2001 ja 2017 väliltä.
Olen aina ihmetellyt Nummelan valtavaa myyntiä. Tottakai tietyn pisteen jälkeen levy yksinkertaisesti myy lisää sen takia, että se on jo myynyt paljon - lumipallo kasvaa. Näin oli ainakin siihen aikaan. Mutta eihän voi tehdä lumipalloa, ellei ole lunta, sen 2000-luvun helsinkiläinen nyt ainakin tietää. Sekin tiedetään, että lumipallo voi syntyä paskastakin lumesta, mutta paitsi ettei Nummela ole kummoinen levy, ei siinä oikeastaan ole mitään ilmeisen vedätyshitin aineksiakaan. Siinä on tietysti joitakin 2000-luvun alun popissa kansainvälisestikin vaikuttaneita aineksia - akustis-elektroninen variantti sellaisesta 70-luvun lightfolkpopista, vähän samankaltaista menoa kuin jollain David Graylla, josta tuli supersuosittu briteissä niin vähän ennen Kelan debyyttiä, ettei kummempaa vaikutussuhdetta varmaankaan ole ehtinyt olla. Sitten tällaisia hieman marginaaleihin ajautuneiden ihmisten tarinoita, joissa on vaihtelevassa määrin Springsteeniä, Hectoria, Mikko Kuustosta ja kaikkia sellaisia artisteja, jotka voi laventaa noiden kolmen nimen pohjalta. Itse tarinoiden ohella niiden moodikin sijoittuu jonnekin mainitun kolmikon epämääräiseen risteyskohtaan: niissä on patetiaa, nostalgiaa, pyrkimystä detaljitason arkihavaintoihin ja näistä avautuviin yleisempiin elämäntotuuksiin.
Kelan ongelma on sitten se, ettei hän varsinkaan vielä tässä vaiheessa osaa kertoa tarinoita. Ne jäävät luonnoksiksi. Puistossa, Kaksi sisarta, Mikan faijan BMW - kolme levyn neljästä varsinaisesta hitistä ovat tekstiensä puolesta lähinnä ranskalaisilla viivoilla vedeltyjä synopsiksia, joiden pohjalta todellisen työn olisi vasta pitänyt alkaa. Asiaa ei auta sekään, että nämä kaikki ja jotkin muutkin levyn biisit kuulostavat sävellyksellisestikin samanlaisilta, oikeastaan varsin ankeilta jollotuksilta, joiden melodista harmautta Kelan luontainen äänenväri vielä alleviivaa valitettavalla tavalla. Myöhemminhän on käynyt ilmi, että hän on laulajana ja jopa räppärinä loistava aivan erilaisen materiaalin, eli mahtipontisen kasarirokin tai vaikkapa JVG-mukaelman Kasarin lapsi parissa.
Nummelan taustat tuntuvat vanhentuneilta nekin. Sama käppäinen rumpukonerytmi melkein jokaisessa biisissä, akustiset kitarat kuulostavat muovisilta, huuliharppu kuulostaa huuliharpulta, mikä on hyvässä biisissä ihan hyvä asia, mutta kääntyy huonossa itseparodiaksi. Tämän olisi kai tarkoitus olla jotenkin ihmisläheisen ja vähäeleisen kuuloista musiikkia, ja ymmärtääkseni levy kuitenkin tehtiin aika DIY-hengessä, mutta jotenkin tuon aikakauden valju tuotantotyyli, joka rinnastuu ehkä parhaiten samoihin aikoihin yleistyneeseen baarien ja kahviloiden vaaleasävyiseen, neutraaliin sisustukseen, eksyi silti mukaan. Tai siis 2000-luvun taitteessa nimenomaan oltiin valjulla tavalla vähäeleisiä. Oikeastihan vähäeleisyyden voima kumpuaa siitä, että jätetään paljon sanomatta, mutta jos vain sanotaan vähän eikä synny vaikutelmaa, että mitään jäisi sanomatta, on kyse latteudesta.
Loppuun jotain positiivistakin. Nummelan kaksi viimeistä biisiä ovat sen parhaat. Kissanpäivät-kappaleen hieman unenomaisesti väreilevä tausta toimii aivan hyvin, ja tekstikin on ajatuksia herättävämpi kuin sitä edeltäneet. Levyn kohokohta on silti sen päättävä nimikappale, ehkä siksi, että siinä Kela tuntuu vain kertovan omasta elämästään kirjoitushetkellä edes yrittämättä mitään laajempaa lankojen yhteen solmimista. Vähän huvittavastikin Nummela päätösbiisinä tuntuu kuitenkin väistämättä lankojen yhteen solmimiselta, niitä lankoja vain ei ole. Mutta sellainenhan voi olla vilpitön kuva orastavan taiteilijan elämästä ja tunnetilasta tietyllä hetkellä, ja tämä biisistä kyllä välittyy. Jotenkin Nummela on sävellyksenäkin, aika yksioikoisena sellaisenakin, vahvempi ja vakuuttavampi kuin muu levy, mikä tuntuu heijastelevan artistin omaa intensiteettiä aiheesta riippuen.
Näen asian ehkä näin: Nummelan muissa biiseissä Kela yrittää olla tarinankertoja. Nimibiisissä hän ei sitä yritä, ja kuinka ollakaan, hänestä tulee tarinankertoja.
53/100
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti