Monenlaista musiikkialalla yrittäneen Kaija Koon läpimurtolevy Tuulten viemää olikin sitten melkoinen läpimurto, sillä n. 175 000 kappaleen myynnillään se on Suomen seitsemänneksi myydyin albumi koskaan. Kaiken lisäksi sen voi katsoa olennaisilta osin käynnistäneen uran, joka jatkuu edelleen yhtenä maan suosituimmista artisteista, joskin viime vuosikymmen oli hieman vaisumpi välivaihe. Striimausaikakaudella Kaija Koo onkin sitten löytänyt aivan uudenlaisia yleisöjä, tehnyt yhteistyötä vaikkapa Cheekin kanssa, esiintynyt Vain elämää -sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja tehnyt melkoisen osan kaikkein isoimmista hiteistään.
Hän on siis harvinaisen ajankohtainen artisti tähän sarjaan, niin kuin tietysti viimeksi käsitelty Anssi Kelakin. Näitä kahta yhdistää valtavan hyvin menestynyt debyytti/läpimurtolevy, muutaman vuoden kuluttua alkanut laskukausi ja onnistunut paluu uuden musabisnesaikakauden toimintamalleja hyödyntämällä - ja Vain elämää. Hyvin erilaisiakin heidän reittinsä silti ovat, ja erilaista on toki musiikkikin. Myöskään Kaija Koon Tuulten viemää ei juuri tuppaa klassikkomainintoja saamaan, vaikka artistina hänellä ehkä jonkinlainen klassikkostatus jo onkin.
Mutta jos näitä aakkosjärjestyksen mielivaltaisesti kirvoittamia vertailuja Nummelaan jatketaan, niin siinä missä Kela on tehnyt sittemmin parempia levyjä, ansaitsisi Kaija Koo glooriaa nimenomaan kahden ensimmäisen albuminsa perusteella. Ne molemmat todella ovat suomalaisia iskelmäpop-klassikkoja, lähes täydellisiä teoksia genressä, jossa sellaisia harvemmin tapaa.
Tuulten viemään voi nähdä suhteutuvan ilmestymisaikansa musiikilliseen maisemaan melko samaan tapaan kuin Nummelan omaansa. Ihan yksi yhteen tämä rinnastus ei mene, ehkä 90-luvun alkupuolen Suomessa soundeja omaksuttiin hitaammin kuin 2000-luvun taitteessa, tai sitten Kaija Koolla ja hänen säveltäjämiehellään Markku Impiöllä ei ollut tarkoituksenakaan tehdä mitään niin ajantasaista. Silti levyllä kuuluu selvästi sellainen kansainvälisessä vähän aikuisemmassa popissa 90-luvun alkuun mennessä kiteytynyt, väljästi sanoen elektroakustinen äänimaisema - konerummut, paksu syntikkamatto, seassa vähän akustista tai sähköistä kitaraa. Suomelle tyypillistä lienevät melodiset ja välillä instrumentaation tasollekin yltävät muistumat yleiseurooppalaisista popularisoiduista kansanmusiikkihommista. Jälkikasarin mahtipontinen kaiku soi tällä levyllä melkein kaikkialla, mikä on yksi dramaattinen ero Nummelan minimalismiin. Itse kappaleet eivät silti ole paisuteltuja, vaan hyvinkin kompakteja poplauluja, melkeinpä moderneja folksävelmiä.
Yksi ilmeinen referenssipiste varsinkin Kuka keksi rakkauden -jättihitille - joka Kaija Koon varsinaisesti breikkasi - on tietysti Mike Oldfieldin ja Maggie Reillyn vuoden 1983 new age -romantiikkaa ja söpöä folkpoppia yhdistelevä Moonlight Shadow, joka oli Suomessa todella iso menestys ja jonka merkityksestä meikäläisen aikuisehkon popin estetiikalle pitäisi puhua ja kirjoittaa paljon enemmän: hatusta voisin repäistä väitteen, että se on yksi kymmenestä ulkomaisesta biisistä, jotka ovat eniten vaikuttaneet suomalaiseen populaarimusiikkiin. Juuri niihin aikoihin, kun Tuulten viemää ilmestyi, lauloin sitä itse kerran toisensa jälkeen rovaniemeläisen yläasteen musiikkiluokassa, halusin tai en.
Tällaisten pintapuolisten tekijöiden alta löytyvät tietysti ne Tuulten viemään menestyksen todella ratkaisseet tekijät: todella kova biisimateriaali ja Kaija Koon laulajapersoona ja hänen ja Impiön tekemät sanoitukset. Joiltakin osin levyn soundimaailma kuulostaa vähän vanhentuneelta, mutta itse kappaleet ovat tänä päivänä aivan yhtä tehokkaita kuin vuonna 1993, tehokkaampiakin, kun helvetin hyvän biisin merkitys on kutistunut listapopissa olemattomiin. Tavanomaisella tämänkin aikakauden iskelmä- tai valtavirtapoplevyllä voi olla muutama osuma ja paljon täytettä, mutta Tuulten viemäällä asia menee karkeasti ottaen toisin päin. Se ehkä kärsii vähän cd:n kultakaudelle tyypillisestä biisijärjestyksestä, jossa kovimmat ammukset tykitellään heti alkuun ja vähemmän kovat säästetään viimeisiksi, kun levyä ei ole enää tarvinnut ajatella a- ja b-puolten kannalta. Mutta alkuperäisen Tuulten viemää -painoksen 11 biisistä niitä todella kovia on ensimmäiset seitsemän, eivätkä viimeiset neljäkään huonoja ole, ainoastaan "ihan hyviä".
Luetellaanpa noita biisejä levyn alusta: Kuka keksi rakkauden, Viimeinen lento, Niin kaunis on hiljaisuus, Hanat aukeaa, Tule lähemmäs beibi, Kylmä ilman sua, Tuulten viemää... Aivan hämmentävä putki klassikoita. Enpä taida tietää ainoatakaan toista edes väljästi tämänsorttista suomalaista levyä, joka voisi rehvastella aivan vastaavalla tyrmäysiskujen sarjalla. Biisit ovat vieläpä tunnelmiltaan ja toteutukseltaan sen verran erilaisia, ettei mitään puutumisefektiä pääse syntymään.
Mitä tulee teksteihin, niiden valtava samastumispinta ja omaleimaiset tavat ilmaista lukemattomille kuulijoille tuttuja tunteita ovat tässä tietysti hyvin ratkaisevassa roolissa. Tärkeää on huomata, ettei Tuulten viemää ole muotonsa puolesta mitään pseudominäkerrontaa tai ensimmäisen persoonan tilitysmusaa, vaan useimmat tekstit ovat kolmannessa persoonassa kerrottuja tarinoita tai tilannekuvia - oikeastaan sekoitus kumpaakin strategiaa, sillä folk-pohjaisen musiikin varsinaista narratiivisuutta yksityiskohtineen ei teksteistä löydä, mutta silti rivien välissä on aivan selviä tarinahahmotelmia, jotka kuulija voi sitten täydentää itse. Kaija Koon hyvin vilpitön ja intensiivinen laulajapersoona viimeistelee nämä biisit pienoismaailmoiksi, joista sadat tuhannet ihmiset ovat voineet löytää jotain itseään koskettavaa. Tulkinta heijastelee erinomaisesti myös sellaista, sanoisiko ikiaikaisen ja modernin kohtauspintaa, jolla tekstit tuntuvat liikkuvan. Sellainen oli ehkä erityisen paikallaan varhaispostmodernissa ja sitten jo lamaan syöksyneessä Suomessa, ja tästä on muitakin esimerkkejä. Samaa kai jokin Rafaelin enkelikin edustaa, Lentäjän poika taas voisi olla Viimeisen lennon suora esikuva, mene tiedä. Joka tapauksessa näissä teksteissä tupakkaa polttavat tytöt haluaisivat unohtaa, unelmien rakastavaiset kulkevat arkisessa elämässään toistensa ohi, läheisyyttä kaivataan, mutta harvemmin saadaan.
Mainittu Viimeinen lento on oikeastaan levyn kiehtovin sanoitus. Se tasapainoilee hyvin täsmällisesti konkreettisen tarinan ja paljon syvemmälle menevän metaforan välissä. Se on optimaalisen samastuttava kappale, koska jokainen voi sovittaa siihen jonkin oman kokemuksensa. Sama taitaa olla levyn (ja ehkä Kaija Koon myöhempienkin sanoitusten) salaisuus ylipäätään.
Sen ja yhtä herkän, eniten "kansanmusiikillisen" (melkeinpä Nordmania ennakoivan) Niin kaunis on hiljaisuus -helmen jälkeen tulevat räväkämmät klassikot Hanat aukeaa ja Tule lähemmäs beibi toimivat biisijärjestyksessä niin hyvin, että juuri tämä neljän kappaleen putki edustaa Kaija Koon musiikkia selvästi parhaimmillaan. Vuoden 1995 Tuulikellolta löytyy kyllä ihan yhtä hyviä biisejä, kuten upea Maailman tuulet vie. Sen jälkeen konsepti alkoi vähän väsähtää ajoittaisista klassikoista huolimatta - ja mitä tulee uudempaan Kaija Koohon, niin kyllähän ainakin Kaunis, rietas, onnellinen on kiistatta sukupolvet ylittävä voimautumisklassikko ja yksi tämän vuosikymmenen merkittävimmistä popkappaleista tässä maassa.
86/100
Hanat aukeaa Youtubessa
Tuulten viemää -juhlapainos Spotifyssa . (Sisältää alkuperäisen levyn ohella vain perään lätkäistyt eurodancemman version Tule lähemmäs beibistä ja vielä herkemmäksi tarkoitetun tulkinnan Kylmä ilman sua -balladista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti