Halusin käsitellä Johanna Kurkelaa tässä sarjassa, koska hänen viimeisen reilun 10 vuoden aikana nauttimaan suosioon nähden olen kuullut hänen musiikkiaan aika vähän. Eniten on tullut vastaan Marmoritaivas-läpimurtolevyn (2007) iso hitti Sun särkyä anna mä en, joka on omassa sentimentaalisessa sarjassaan hieno biisi, eikä sen suosiossa ole mitään yllättävää. Kenties ajattelin, että Kurkelan tuotannosta löytyy lisääkin tällaista perusnykyiskelmän latteuksia vähän syvempää tunnetta ja parempaa sävelmateriaalia. Hänellähän on vähän sellaista profiilia diipimmän ihmisen iskelmätähtenä, vähän jo semmoiseen laatuviihteen suuntaan ja näin. Kurkelan vähän etäinen, dramaattinen ja "eteerinen" imago vie ajatuksia samaan suuntaan, kuten tietysti on haluttukin.
Käsiteltäväksi levyksi valitsin kuitenkin Hyvästi, Dolores Hazen, lähinnä siksi, että se on Kurkelan toistaiseksi ainoa listaykkönen, vaikkei mitenkään riidattomasti hänen menestynein albuminsa. Tältä levyltä en kai ollut kuullut aiemmin mitään, en edes tuolloisen pariskunnan Paula Vesalan ja Lauri Vesalan tekemää Rakkauslaulua, joka on levyn ainoa, mutta varsin iso hitti. Semmoinen käsitys minulla on, että tämä, kuten erinäiset muutkin Kurkelan esitykset, ovat myöhempien aikojen isoimpia hää- ja kihlakaraokeklassikoita, ja levyn kuunneltuaan voi vain päätellä, että tämä aika suppea genre on ihan selvästi Kurkelan ominta metsästysmaastoa yleensäkin.
Selvin ensivaikutelma tästä levystä on, etten pidä Kurkelan laulutavasta. Hänen äänensä on klassisella / kliseisellä tavalla kaunis, mutta hän laulaa jotenkin tosi kireästi. Yhdistelmä on aika vaikean kuuloinen: kun laulu ei hengitä luonnollisesti, ei musiikillakaan ole siihen mahdollisuuksia. Äänikuva ajetaan tähtitaivaskuvioidun pahvipuristimen läpi ja sitten ulos tulee tähtitaivaskuvioista pahvia. Musiikkikin kuulostaa varsinkin levyn alkupuolella todella lattealta pop-iskelmältä. Kaija Koon jälkeisessä Suomessa tällaista koskettimin ja muovisin akustisin kitaroin ja laivabändikompein säestettyä pseudolohdullista bulkkia on tehty loputtomiin, ja kyllähän se tuntuu aina menevän ihmisiin täydestä, kun esittäjän persoona vain on jotenkin myytävissä.
Ennakko-oletukseni oli, että tässä olisi vähän enemmän yksisarvisromantiikkaa tai edes niitä K-marketin kelttipillejä, joita levyn parempaan päähän kuuluvassa Ilta saapuikin -biisissä sentään kuullaankin. Se parempi pää nyt ei ole kovin kummoista parhaimmistoa tässä tapauksessa kuitenkaan.
Mainittu Rakkauslaulu on varmasti ymmärrettävissä vetovoimaiseksi esitykseksi, jos tunnetila on semmoinen siirappiin alttarilla hukkuvan ihmisen tyyppinen. Toki biisissä on vahva "vaikeuksien kautta sinne alttarille" -fiilis, mikä on ainakin Suomessa tällaiselle esitykselle oikeastaan pakollinen kuvio, pitäähän sitä olla melankoliaakin, muuten suuri päivä ei tuntuisi miltään. Tänään ei satanutkaan, vaikka taivas on ollut painava pitkään. Siinä se hääpäivän toive, ja sen jälkeen modulaatio. No, Rakkauslaulu voi silti olla levyn toiseksi paras sävelmä, ainakin se on sen isoin sävelmä. Sitä ei vain ole helppoa kestää.
Omalle lapselle omistettujen biisien genreen kuuluva Ainutlaatuinen alkaa olla nimeään myöten vielä enemmän liikaa. Kuinka ollakaan, se on Teemu Brunilan säveltämä! Hänen ansaintalogiikkansa nokkeluus ja monipuolisuus eivät lakkaa hämmästyttämästä.
Levyn loppupuolella taso kohenee hieman. Se paras sävelmä on Tuure Kilpeläisen tekemä Kosketusta vailla vapiseva mies, jonka Vuokko Hovattakin on levyttänyt, pikaisen netinselailun perusteella about samoihin aikoihin Kurkelan kanssa, niin että on vähän vaikea tältä pohjalta sanoa, onko se "tarkoitettu" jommalle kummalle. En edes tähän hätään muista, olenko kuullut Hovatan versiota, mutta moni tuttavani on siitä arvostaen puhunut, ja ainakin Hovatta on paljon Kurkelaa parempi laulaja ja muistaakseni noihin aikoihinkin sovittajanaan Kerkko Koskinen, joka tekee ihmeitä keskinkertaisemmallekin biisille. Kosketusta vailla vapiseva mies on Kurkelankin esittämänä hänen levynsä kohokohta, oikeasti hyvä sävellys ja vähän pateettisenakin toimiva teksti, jossa on oivallusta. Pitääpä kuunnella ensi tilassa Hovatan versio.
Tämän levyn biisintekijälista on toki melkoinen suomibulkin all stars -luettelo, siellä on edellä mainittujen lisäksi mm. Timo Kiiskistä, Juha Tapiota ja Eppu Kososta. Ja niin, onhan siellä Tuomas Holopainenkin. Satojen merien näkijä on hänen säveltämänsä ja suomeksi sanoittamansakin odotuksenmukainen herkkä balladi, joka uhkaa jo hukkua siihen kuusenkerkkämahlaan, mutta onhan siinä jossain todella arveluttavan tahmeassa mielentilassa jotain koskettavaakin, ja ainakin Holopaisen sanavarasto on vähän erilainen kuin levyn muiden tekstittäjien. Kertoisikohan se vaikkapa maailmaa kiertävän muusikon ja enimmäkseen Suomessa vaikuttavan muusikon ihmissuhteesta poikkeuksellisen runollista kiertotietä? Mene tiedä. Holopaisen sävellys on imelyydessään kuitenkin selvästi asiansa osaavan ihmisen työtä, siis "hienostunut".
Eppu Kososen käsialaa niin tekstin kuin sävelmän osalta on levyn päättävä nimibiisi, joka on itse asiassa varsin kaunis kappale, vaikka Kurkelan väkinäinen ylitulkinta ei sitäkään parhaalla tavalla palvele. Mietityttämään jää, miksi tämä levy on haluttu assosioida Vladimir Nabokovin Lolitaan siinä määrin, että sekä koko albumin että sen päätösbiisin nimi viittaavat klassikkoromaaniin. (Tietysti niin, ettei kriittistä Lolita-sanaa mainita kappaleenkaan tekstissä lainkaan, se olisi tässä viitekehyksessä kai liian provokatiivista, mutta Dolores Hazehan on teoksen päähenkilön oikea nimi, ja Kososen tekstilläkin on yhteytensä aiheeseen.)
Ehkä tämä siis on teemalevy viattomuuden lopusta ja aikuisuuden alkamisesta? Voisihan noita vastaavia diibadaaba-tulkintoja heittää muitakin, enkä minä tiedä, miten asia on tarkoitettu. Ihan kiinnostavalla tavalla tässä liikutaan pseudosyvällisyyden ja tarkoituksettoman tunnemassan välimaastossa, ja osa levystä yltää musiikillisestikin ainakin tavoittelemisen arvoisten paikkojen suuntaan. Melkoista sokerinkestävyyttä tämän kuunteleminen kokonaan silti vaatii.
48/100
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti