Alamaisema: Leningrad Cowboys Go Space (1996)

Suomessa on saatu paljon listamenestystä hyvin hämmentävillä konsepteilla, ja joku voisi tietysti laskea Sleepy Sleepersin sellaiseksi, mutta toisaalta, jos suomalaista kulttuuria tuntee, ei varmaan oikeasti erityisemmin jaksa ihmetellä tuon bändin pitkään jatkunutta vankkaa suosiota. Sen muuntautuminen Leningrad Cowboysiksi Kaurismäen elokuvavitsin siivellä ja suosion jatkuminen tällä konseptilla onkin jo erikoisempi homma, jota on oikeastaan mahdotonta tarkastella ottamatta huomioon Neuvostoliiton loppuaikojen ja ensimmäisten sen hajoamisen jälkeisten vuosien ajanhenkeä. Sliipparithan olivat Brezhnev-vuosina ehtineet joutua kevyisiin hankaluuksiin itänaapurin rienaamiseksi koetun levytystoiminnan takia, mutta Leningrad Cowboysin kulta-aikana neuvostomeiningistä oli jo mahdollista vääntää kevyttä huumoria sympaattisella otteella, ja tämä kai sitten koettiin vapauttavaksi. Olennaista on huomata, että LC:n suhde neuvosto- ja slaavikuvastoon on kitchissään rakkaudentäyteinen. Kun suurta naapurimaata ei (väliaikaisesti) koettu uhaksi, oli myös siihen kohdistuvilla hellyydenosoituksilla luonteva purkautumistie, ja tästähän juuri oli kyse suomalaisrenttujen kaulaillessa Puna-armeijan ukkoja Senaatintorilla. Nykyään tällaisen tekeminen olisi tunnetuista syistä taas mahdotonta.

Leningrad Cowboys on perusluonteeltaan niin selvä kertavitsi, että on yllättävääkin huomata, miten menestyksekäs sen levytysura oli. Vuosina 1992-97 bändi ylsi albumilistan top 20:een viisi kertaa (ja vielä kerran kokoelmalla vuonna 2009). Listakakkoseksi ylsivät Senaatintorin Puna-armeija -keikalta äänitetty livelevy ja tämä originaalimateriaalia sisältänyt albumi, jonka muistaakseni toivottiin ajan haastatteluissa breikkaavan LC:n "maailmalla". Niin ei tietenkään käynyt (vaikkakin Wikipedian mukaan levy näkyy yltäneen Itävallassa listasijalle 48 ja Saksassa sijalle 88), mutta joka tapauksessa Leningrad Cowboys oli vielä tuolloin Suomessa hyvin iso nimi, vaikka se suosio sitten hiipuikin aika äkkiä, ja vaikka bändin uran ehdottomaksi huippuhetkeksi jääkin levytysten sijaan tuo Senaatintorin keikka. Ei nyt tee kuitenkaan yhtään mieli kuunnella sitä rock-klassikkojen tuhoamista levytetyssä muodossa, joten tämä itselleni aika vieraaksi jäänyt albumi pääsköön mukaan sarjaan.

Levyn nimi on tietysti viittaus Leningrad Cowboys Go America -leffaan, mutta nyt siis mennään avaruuteen, eli puhutaan kosmonauteista, Sputnikista ja näin. Toisaalta on aivan sama, mistä Leningrad Cowboys laulaa. Rock-klassikoita turmeltaessa tekstejä ei tarvinnut miettiä, originaalimateriaaliin siirryttäessä niille piti keksiä jotain aiheitakin, jotka ovat niitä ilmeisimpiä. Levyllä nimitsekataan erilaisten avaruudellisten paikkojen lisäksi Leningrad ja Ulan-Bator (se on kylläkin Mongoliassa, mikä teema jatkui sitten seuraavalla Mongolian Barbeque -levylläkin). Tietysti useampi kappale kantaa venäläistä naisennimeä. Puna-armeijan kuoro on raahattu nyt studioon asti. Noihin aikoihin classic rockin kaikkein suomalaisimpiin tekijöihin kuuluvat Ben Granfelt ja Jore Marjaranta olivat keskeinen osa bändiä, Marjaranta on päävokalisti ja molemmat kaverit näkyvät vahvasti biisikrediiteissä. Niiden osalta suurin yllätys on huomata itsensä Per Gesslen tehneen Jupiter Calling -biisin, mutta vaikkei se nyt levyn paskinta antia edustakaan, niin Gesslen sävelkynän tuotoksia listattaessa se saattaisi sijoittua aika alhaalle. 

Perusongelmahan on, että oikeastaan kaikki biisit ovat jo itsessään pastisseja tai parodioita jostakin, minkä mallintamisessa ei edes enää vuonna 1996 ollut paljoakaan järkeä. Tyypillinen kappale Go Spacella on laimeaa aikuisrokkia, johon on sekoitettu kevyitä muistumia slaavilaisista ikivihreistä. Marjarannan varsin lattea tulkinta ja kankea englannin ääntäminen käyvät rasittamaan nopeasti. Ulan Bator Girlsissä vedetään jotain ihme ripaskahumppaa, mikä kuulostaa vielä kauheammalta. Levyn ainakin Spotifyssa suosituin biisi Leningrad (sillä on lähes 300 000 kuuntelua, yllättävänkin paljon, mutta ehkä osa niistä on keskieurooppalaista perua) on Scorpionsin juustoballadimenoa kliseisimpään slaavilaisromantilliseen melodiakieleen yhdistävä hehkutus, mutta silti mahdollisesti myös levyn paras biisi. Puna-armeijan kuoro vain ja ainoastaan raskauttaa näitä esityksiä.

Todella kankean sävellystyön ja jäykän aikuis/hardrock -soittomenon ohella levyä raskauttaa se syvällisempi ongelma, että tämä musiikki putoaa humoristisen ja vakavan väliin olematta lopulta kumpaakaan. On jotenkin lähtökohtaisesti selvää, ettei Leningrad Cowboys ainakaan vakavaa ole, mutta mistä tässä sitten pitäisi huvittua? Jostain metafyysisestä Neuvostoliiton ideasta? 90-luvun jälkeen itäblokkikitchiä on tietysti tehty pilvin pimein, ja ymmärrettävistä syistä Suomi on ollut sille poikkeuksellisen otollinen markkina-alue, mutta tuntuisi vähä-älyiseltä ikään kuin nauraa vain siksi, että joku sanoo "maatuska". Go Spacen aikoihin tässä touhussa ei ollut enää jälkeäkään siitä pointista, joka siinä vuonna 1993, eräänlaisen kieli poskessa toteutetun kansojen yhteistyön pahvikulissin muodossa, ehkä oli. Ei ole sinänsä ihme, että Cowboysin ura hiipui pian tämän väsynyttä aikuisrokkia ja halvinta mahdollista kuvastoa peluuttaneen uravaiheen alettua.

En oikein tiedä, käykö tämä levy edes paljastavasta ajankuvasta. Eiköhän se ole vain yksi niistä kovin monista aikanaan menestyneistä kulttuurituotteista, joiden on syytä antaa vajota kohti sitä jätevuoren pohjaa.

26/100

Levy Spotifyssa