Mambasta lienee mahdotonta kirjoittaa nykyään mainitsematta Tero Vaaran natseilu- ja aseharrastuksia, joten mainitaanpa ne heti kärkeen. Debatti siitä, missä määrin taiteilijan mielipiteet ja ulkotaiteelliset tekemiset vaikuttavat mahdollisuuksiin nauttia hänen taiteestaan, on debateista sitkeimpiä. Aika usein päädytään sellaiseen vastaukseen, että tiettyyn pisteeseen asti nämä eivät vaikuta, mutta se tietty piste on kuitenkin olemassa, missä se sitten kenelläkin meneekään. Näin asia on varmasti omallakin kohdallani. Toisaalta joudun hyvin harvoin tilanteeseen, jossa sen rajan ylittäisi sellainen taiteilija, jonka teoksista muuten aidosti nauttisin.
Tero Vaaran kaltaisiin tapauksiin törmään paljon useammin. Vaaran mielipiteet ovat todella nihkeitä, mutta vaikea sanoa niiden vaikuttaneen suhteeseeni Mamban musiikkiin, josta en ole juurikaan nauttinut koskaan. Nyt päätin käsitellä Mambaa tässä blogisarjassa lähinnä kokeillakseni, miltä yhtyeen varhaisen musiikin kuunteleminen vuonna 2018 sitten tuntuu. Premissi toki on, etteivät Vaaran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmät mielipiteet millään tavalla kuulu näissä lauluissa, joista itselleni ennalta tuttuja olivat ne suosituimmat, eli nimikappale ja Älä jätä minua.
Lauantai-ilta on Mamban toinen albumi. Debyytti oli jo saanut kohtalaista suosiota Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä -hitin avittamana. Tämä menestyi kuitenkin selvästi paremmin: parhaaksi listasijoitukseksi jäi viides, mutta listaviikkoja kertyi 42. Kolmoslevy Syksy ylsikin sitten jo listaykköseksi, ja myöhemmin Mamba sai hajanaisella urallaan valtavia menestyspiikkejä Vaaran vuodet -kokoelmalla ja Vielä on kesää jäljellä -"klassikon" sisältävällä Meille vai teille -albumilla, mutta halusin tosiaan käsitellä tässä nimenomaan Mamban varhaistuotantoa.
Klassikkoa tästä albumista ei ole tullut, kuten ei mistään muustakaan Mamban albumista. Yhtye muistetaan aika suuresta joukosta irtobiisejä, joista on kyllä tullut (ristiriitaisia tunteita herättäviä) klassikoita. Lauantai-illan kappaleista merkittäviä striimimääriä ovat keränneet yllä mainitut kaksi sekä 60-luku -coveri Tyttö tuollainen, muiden lukemat ovat kovin vaatimattomia. Tämä korreloi varmaan aika suoraan sen kanssa, mitä kappaleita löytyy Mamban omilta kokoelmilta ja erinäisiltä suomipop-soittolistoilta. Viime vuosina Tero Vaaran poliittiset mielipiteet ovat varmasti nostaneet esteitä Mamba-revivalin tielle. Jokin aika sittenhän oli puhetta jopa jonkinlaisesta radioboikotista. Tämä on ironista ottaen huomioon, miten harmitonta ja mahdollisimman moneen vetoavaa musiikkia Vaara on aina pyrkinyt tekemään. Hän on harvinainen esimerkki taiteilijasta, jonka arveluttavuus hahmona ei suhtaudu oikein mitenkään hänen taiteeseensa. Pragmaattisesti ajatellen Vaaran olisi vain kannattanut pitää turpansa kiinni ja tehdä lisää harmitonta suomipoppia.
Heti alkuun kuultava Lauantai-ilta on varmasti nimikkoalbuminsa kiinnostavin biisi. Easy listening / latinokompilla kulkeva kertosäkeetön biisi kertoo varsin kliseisen tarinan nuoresta jätkästä, joka tapaa baarissa tytön, päätyy tämän kämpille harrastamaan seksiä ja tulee tytön kihlatun / aviomiehen yllättämäksi, jolloin joutuu pakenemaan ikkunasta kadulle vaatteet kainalossa. Tekstissä on kaksi kiinnostavaa aspektia: ensinnäkin sen suoraan todellisuudesta selvin, vertauskuvattomin päälausein kertova ilmaisu on ilman muuta velkaa punkin ja uuden aallon tekstiestetiikalle, vaikka musiikillinen ilmiasu on aivan muuta, ja toiseksi teksti, joka ei narratiivin tasolla johda yhtään mihinkään, huipennu mihinkään tai sisällä minkäänlaista väittämää todellisuudesta, on oudon inkongruentti kuulijan odotuksiin nähden. Banaalia tarinaa keritään auki, kunnes se vain yhtäkkiä päättyy: kertoja pysähtyy pakomatkallaan, pukee vaatteet ylleen ja jatkaa kotia kohti kävellen. Siinä se.
Lauantai-ilta vaikuttaa yrittävän olla tarinalaulu, mutta tarina on huono ja päättyy kuin seinään. On kuin Aku Ankoista sivistyksensä imenyt henkilö yrittäisi kirjoittaa 50-luvun modernismia. Tämä totaalinen kädettömyys itse asiassa, outoa kyllä, tekee biisistä kiehtovalla tavalla konventioita rikkovan. Vaikutelma on sittenkin kiinnostavampi kuin jollain Anssi Kelan Nummelalla, jonka tekijä ymmärtää riittävästi narratiivisesta lauluntekemisestä osatakseen emuloida sitä kattavasti, mutta varsin huonosti. Vaara ei pääse edes siihen pisteeseen asti, vaan jää kertojansa lailla kadulle seisomaan, ja hölmistyneen ilmeen voi kuvitella elävästi.
Muuten levy on varsin tylsä. Tekoaikaan nähden sen musiikilliset vaikutteet ovat kyllä tavallaan kiinnostavia. Mamba ammentaa 60-luvun popista, popsoulista, easy listeningistä, jopa doo-wopista ja tangosta. Kansainvälisesti tällaisia retrotrendejä oli samoihin aikoihin olemassa - tietysti enimmäkseen puleerattuina, tuotettuina ja valkaistuina kasariversioina - mutta Suomessa todellisten roots-nostalgikkojen ja kasarijuuston väliin ei mahtunut juurikaan tällaista varhaisen cd-aikakauden aikuista viihdemusiikkia. Sitäkin oudompaa, että nimenomaan Pori tuli tunnetuksi mahtipontisen, melodramaattisen rock-romantiikan pääkaupunkina - tuo musiikki kuulostaa aivan erilaiselta kuin Mamban. Vaaran konkreettiset, arkiset tekstitkin ovat todella kaukana Jussi Hakulisen tai Neumannin mielikuvamaailmasta. Tässä lienee ollut avain Mamban varhaiseen suosioon, sillä bändi pääsi debytoimaan vuoden, pari muiden suurten porilaisten jälkeen, eikä Dingo-kloonilla olisi tuossa vaiheessa ollut enää juuri kysyntää, kuten kaikenlaiset tannat saivat huomata. Mamban on kenties mielletty jo edustaneen vähän päivitettyä, loppukasarin kaupunkilaista ja kepeämpää ajanhenkeä, jotakin vähän epäsuomalaisempaa.
Mutta biisit ja tekstit ovat keskinkertaisia, soitannollis-tuotannollisesti meno hajutonta ja mautonta (Riku Mattila tuskin laskee tätä parhaiden tuotantotöidensä joukkoon), ja Vaaran pinnistelevän kireä laulutapa tuskastuttaa. Usein yhtyeen meiningissä on jotain syvästi teennäistä ja väkisin muotoon puristettua, mistä Älä jätä minua, rehellisesti kauhea kappale, on paras esimerkki. Sen doo wop -taustalaulut pitäisi toimittaa avaruuteen kapselissa, jonka pintaan olisi kaiverrettu kaikilla tunnetuilla kielillä teksti Huono Idea.
Ja niin. Tämän levyn kuunteleminen ajattelematta Tero Vaaran ongelmallisia mielipiteitä osoittautui kyllä mahdolliseksi. Oli aivan helppoa keskittyä ajattelemaan vain tämän levyn melko ongelmallista huonoutta ja huonoa ajansietokykyä.
39/100
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti