Alamaisema: Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988)

Myönnän rehellisesti, että sivuutin tässä vaiheessa muutaman blogisarjan konseptiin periaatteessa paremmin sopivan artistin vain päästäkseni kirjoittamaan vaihteeksi hyvästä musiikista. Jonkinlaisia perusteita Miljoonasateen mukaan ottamiselle silti on. Vaikka yhtyettä voi kaiketi pitää "klassikkobändinä" ja useat sen kappaleet ovat ilman muuta klassikoita, ei sen tuotannosta nouse esiin selkeitä klassikkostatusta saavuttaneita albumeja. Tämä on myöskin epäoikeudenmukaista, sillä vuoden 1994 Käärmeenkantajaan asti jokainen Miljoonasade-levy sisältää useita todella hyviä biisejä, ja enemmän tai vähemmän albumikokonaisuuksiakin ne ovat, eivät vain irtokappaleiden kokoelmia. Veitsen valossa, Nuoli ja väri ja Käärmeenkantaja ovat varmaankin kaikkein parhaat albumit, mutta bändin toinen levy Laukauksia viulukotelossa ei niille paljoa häviä, ja käsittelen sitä nyt tässä, koska se oli mainittuja isompi menestys, kaiketi Miljoonasateen suosituin studiolevy: kaksi viikkoa listaykkösenä, 22 viikkoa listalla. Puhtaiden numeroiden perusteella sen selvin kilpailija on seuraavaksi ilmestynyt Veitsen valossa, niin ikään listaykkönen ja 22 listaviikkoa, mutta "vain" yksi viikko kärjessä. IFPIn myyntitilastoissa Laukauksia viulukotelossa on Miljoonasateen studioalbumeista ykkönen ja yksi kolmesta kultalevyn saavuttaneesta: 32 000 myytyä levyä, Veitsen valossa yltää 26 tuhanteen, näiden välissä Lelukaupan häät 29 000 lukemallaan. Oireellista toki on, että Miljoonasateen selvästi myydyin levy on 48 000 kertaa kodin löytänyt Pullo hunajaa -kokoelma.

Miljoonasateen musiikki mielletään siis usein yksittäisten biisien kautta. Niitä on kuultu radiosta, soitettu jukeboksista ja vähän myöhempinä aikoina laulettu karaokessa. Jo yhtyeen Pesuhuoneesta keittiöön -debyytillä oli yksi tällainen sukupolvikokemusbiisi, Lapsuuden sankarille, jonka klassikkoasema tosin lujittui sen verran hiljalleen, että listamerkinnänkin se sai vasta Laukauksia viulukotelosta -levyn Ison Biisin vanavedessä. Ei ole varmaan perustelematonta väittää, että Marraskuu on selvästi tärkein syy juuri tämän Miljoonasade-levyn asemaan myydyimpänä.

Ja kyllähän Marraskuu on tietysti hyvä biisi. Toinen juttu sitten, onko se niin hyvä biisi, että se kestää vuonna 2018 kaikkien vuosikymmenten mittaan kertyneiden soittojen ja yleisen "tämä kertoo Suomesta ja suomalaisesta miehestä" -suhtautumistavan painolastin. Aikanaan oli toki huomionarvoista tajuta, että kappaleen rumpukonebiitti - joka todella kuulostaa siltä kuin rytmiä lyötäisiin niillä tekstissä mainituilla dinosauriinluilla - on aika "erilainen" 80-luvun lopun suomirokissa. Yleensäkin Miljoonasateen syntikkavoittoinen soundi kiertää suomirock-kliseet, vaikka samalla Heikki Salon laulutapa ja lyyriset mieltymykset vievät musiikin kiistatta siihen suuntaan. Aina hän on silti vetänyt viistoonkin suuntaan, ja niin myös Marraskuussa, mutta lienee niin, etteivät säkeistöjen aika uskalletut ja vahvat kielikuvat kerta kaikkiaan vaan pääse tasaiselle, jos kertosäkeessä lauletaan kaipauksesta, kuolemasta ja kaljakorista marraskuussa.

Yksinäisyys, syrjäytyminen, menestysyhteiskunnan kyydistä putoaminen, luokkaristiriidat - tällaiset teemat kuuluvat juppiaikakauden rappiovaiheessa ilmestyneellä Laukauksia viulukotelossa -levyllä selvästi. Se alkaakin Roskaa-biisillä, joka on vain yksi Salon köyhälistöanthemien sarjan osa - tämänhän aloitti jo debyyttilevyn Köyhät, sittemmin tuli ainakin Kerjäläisen tarina. Nämä kaikki ovat eräänlaisia alaluokan yhteisöllisyyden lietsomisen instrumentteja, mutta yksilöllisemmällä tasolla Salo käsittelee samoja teemoja tyyliin joka toisessa biisissä. Tällä levyllä duunarirakkauslaulu Ostarin helmi tai ahdistunutta teiniä ymmärtävä Anna-Liisa kuuluvat vaivatta tähän kategoriaan. Toisaalta joku Voipallo - aika ärsyttävän populistinen kaljabaarilaulu, eikä läheskään niin hyvä kuin se Marraskuu - on sekin tulkittava optimismin ja lievän vallankumoushengen tarjoamiseksi huono-osaisille.

Levyä raskauttaa hieman helppojen biisien melkoinen ylivalta - merkkejä upeudesta on, mutta näinkin varttuneiksi muusikoiksi Miljoonasateen tyypit tavallaan löysivät itsensä aika myöhään, eli pitkälti juuri Veitsen valossa -levyn myötä. Tuosta Käärmeenkantajaan yltävä jatkumo koostuu melkein pelkästään yli 80 pisteen levyistä. Mutta Laukauksia... saa melkoista bonusta yhdestä kappaleesta, joka on Miljoonasateen uran parhaita - ja lienee merkityksellinen bändillekin, onhan levyn nimikin napattu sen kertosäkeen punchlinesta.

Ootko muistanut Iiris on eräs parhaita koskaan tehtyjä romantillis-traagillisia nuoruudenmuistelulauluja. Tämäkään lajityyppi ei todellakaan ole Salolle vieras, mutta koskaan sittemmin hän ei ole osannut pelata sillä yhtä hyvin kuin tässä todella herkistävässä, jonkinlaista pohjalaista Springsteeniä edustavassa balladissa, jonka teksti kieputtaa viatonta, idealistista varhaisteinisuhdetta ja kyynistä varhaiskeski-ikäisyyttä tai myöhäistä nuoruutta - elämän ja maailman aatteita rapauttavaa vaikutusta - saagaksi, jonka tietää olevan totta, vaikka ei haluaisikaan.

Laukauksia viulukotelossa. Leipää ja sirkushuveja. Miten usein aikuisuus, eli sen sitten juoppona tai perheenäitinä, tuntuu antautumiselta, luovuttamiselta. Luotien osumiselta maaliinsa. Vaikka itsehän oli tarkoitus olla se, joka laukaisee.


77/100


Albumi Spotifyssa