Tässäpä levy, joka oli aikanaan hyvin suosittu ja on eittämättä muodostunut jonkinlaiseksi klassikoksi, mutta on jo tyylilajinsa - hengellistä populaarimusiikkia - raskauttamana tavallisen popin kuuntelijan näkökulmasta marginaalissa. Levy oli epäilemättä ensimmäisiä varsin suuren yleisön löytäneitä albumikokonaisuuksia Suomessa: albumilistan hyvin varhaisessa vaiheessa se vietti listalla 60 viikkoa, joista neljä ykkösenä. Mårtensonin suurin albumimenestys se on ilman muuta. Hänen lisäkseen levyllä kuullaan useita muitakin solisteja, mutta hän ikään kuin kuratoi albumin ja käsittääkseni myös sävelsi kaikki biisit, Sauvo Puhtilan toimiessa sanoittajana Solja Tuuli -nimimerkin suojista. Levystä Spotifysta löytyvä versio on uudelleenjulkaisu vuodelta 1977, mutta ei ilmeisesti eroa originaalista. Yhden nettitiedon mukaan eroaisi sen verran, että Kerro sen kaikille -biisin laulaa tässä Pepe Willberg alkuperäissolisti Eddyn sijaan, mutta ainakin Spotify ilmoittaa kyllä Eddyn tässä kuultavan version laulajaksi... otapa näistä selvää.
En ollut tiennyt tuntevani ainoatakaan tämän albumin kappaletta, mutta heti avausbiisin soimaan laitettuani huomasin olleeni väärässä. Jumala rakastaa maailmaa on varmasti tuttu laulu useimmille ainakin minun sukupolveni suomalaisille. En oikeastaan edes muista, missä olen sitä kuullut. Rippikoulussa? Koulun uskonnontunneilla? Kenties sekä että, joka tapauksessa olen kuullut sitä paljon, laulanutkin kai, tai ollut laulavinani. Biisi on tietysti sävellyksenä erittäin vahva, sellainen instant-hitti omassa kategoriassaan, mutta aika vaikea sitä on irroittaa sellaisesta "parrakas, lempeä nuorisopappi puhuu Jessestä" -skenestä. Tämän koulukunnan moderni hengellinen musiikki on jotenkin tosi positiivista ja rohkaisevaa, ja kun itse en piintyneenä ateistina tai agnostikkona (vähän makuasia kumpaa termiä käyttää) saa kristinuskosta sitä lohtua, vaan enemmänkin esteettisiä elämyksiä (joita vanhatestamentillinen tulikivihomma herättää enemmän), jään väistämättä en-niin-vaikuttuneeksi.
Päättelen Mårtensonin levyn - tai ainakin joidenkin sen kappaleiden - eläneen klassikoina nimenomaan ripari- ja seurakuntanuorimaailmassa. Itse en tosin tunnista näistä muita. Osa ei oikein sopisikaan ripariyhteislauluiksi, sillä mukana on myös jazzahtavia urkuvetoisia instrumentaaleja ja hämmentävä, enemmänkin jonkinlaiselta "meitä on leegio" -tyyppiseltä riivaajasetiltä kuulostava Credo-niminen vokaalikollaasi. Mårtensonille tyypillisesti kevyt jazz, bossanova ja viihdemusa ovat levyn musiikillinen viitekehys, mikä on epäilemättä ollut aikansa hengellisessä musiikissa uraauurtavaa. Ajan henkeä taas voi aistia Terve, rauha -biisin sodanvastaisessa sanomassa, mutta kun 60-luvun valtavirtakristillisyyden kuva oli edelleen arkkipiispa paheksumassa milloin Juhannustansseja, milloin Sikamessiasta, niin tämäkin lienee radikaali ratkaisu tai ainakin sellainen, joka asemoi tekijät sukupolvien välisessä sodassa selvästi nuoremmalle puolelle. (Mårtenson tosin oli ajan mittapuulla jo varhaiskeski-ikäinen eikä oikeastaan kai koskaan minkään sortin radikaali, enkä nyt tosiasiassa usko tämän levyn kuulostaneen edes 50 vuotta sitten varsinaisesti provosoivalta - ehkä enemmänkin freesiltä ja uudenaikaiselta sellaisella suht kiltillä ja laajoja kansalaispiirejä viehättäneellä tavalla.)
Nyt se kuulostaa vähän laimealta, mukavan sisäsiistiltä musiikilta. Uskonnollinen sanoma tekee hankalammaksi suhtautua levyyn; onhan niin, että tämän levyn keskeisin varsinainen tarkoitus jää väistämättä itselleni vieraaksi, eikä se voi olla vaikuttamatta kuuntelukokemukseen. Ei tämä silti mitenkään ärsyttävääkään kuunneltavaa ole, siinähän tuo menee taustalla. Epäilemättä merkittävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos.
68/100
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti