Eiköhän Negative täytä tämän blogisarjan peruskriteerit, sillä vaikka yhtyeen "loiston" päivistä ei niin kauaa olekaan, tuntuvat ajat muuttuneen sen jälkeen melkoisesti ja tehneen tällaisesta musiikista menneisyydeltä tuoksahtavaa. Sen aisti myös soolouralle hypännyt Jonne Aaron, mutta nyt kun soolosuosiokin tuntuu olevan laskusuhdanteessa, ei tämä Negativen musiikkia ainakaan ajankohtaisemmaksi tee. Ehkä bändillä on vielä jossain uskollisia faneja, jotka pitävät lippua korkealla ja kuuntelevat näitä levyjä, mutta itse en ole kuullut Negativen musiikkia missään vuosiin. Kuitenkin bändi oli aikanaan hyvin suosittu: kakkoslevy Sweet And Deceitful oli ensimmäinen kahdesta listaykkösestä ja vietti listalla 22 viikkoa. Peräti viisi singleä ylsi oman listansa ykkösiksi tai kakkosiksi, joskin noihin aikoihin tämä oli toki ison perusfanikunnan omaavalle rockyhtyeelle mahdollisempaa kuin koskaan ennen tai jälkeen.
Itse suhtauduin Negativeen aikanaan varsin nihkeästi, enkä ole näkemyksiäni joutunut tarkistamaan, no, tietty siksikään, kun en tosiaan ole musiikkiin missään törmännyt. Semmoinen hatara aavistus minulla on, että Jonne Aaronin soolotekemisiin verrattuna tämä voisi kuitenkin olla ihan siedettävää musiikkia. Levy soimaan siis - ensimmäinen kerta, kun kuuntelen yhtyeen albumin kokonaan. Spotifysta löytyvä versio lienee jokin kansainvälinen uusintapainos, ja sille on ympätty myös debyyttilevyn iso hitti Moment Of Our Love, varmastikin bändin tunnetuin kappale.
Levyn kovimmat ässät onkin isketty heti intron perään, kun ensin kuullaan tämän levyn kärkisingle, erikoisesti nimetty Frozen To Lose It All, ja sitten tuo yllämainittu. Englannin nyanssien tavoittaminen ei ole Jonne Aaronin tärkeimpiä vahvuuksia: jo aikanaan naureskelimme kavereiden kanssa Moment Of Our Loven kertosäkeen painotukselle: I've been waiting for this moment of our love / WITH YOU. Ei siis esimerkiksi naapurin koiran kanssa, vaan juuri sinun. Hyvä tietää.
Aaronin poikamaisen käheä laulusoundi ei myöskään viehätä - liikaa sukua Rasmuksen Laurille, jonka vokaalit ovat aina myös ottaneet vähän vaikeasti - eikä se englannin lausuminenkaan ihan A1-tasoa ole. Mutta toki tällaiset puutteet voisi paikata riittävän hyvillä biiseillä. Kyllä Negativen tyypeillä kohtalainen melodisen hardrockin säveltämisen taito onkin, vaikka ym. hittibiiseillä se nujertuu yleisen pliisuuden alle. Sitä vastoin (jälleen aika eksentrisesti otsikoitu) Locked In The Dark Side on retrosyntikoineen ja uhkeine kitarasooloineen aika hyvää kasaripaatosta, ihan yllättävänkin hyvää. Tämmöisessäkin kappaleessa Aaronin laulullisen kapasiteetin rajat vain tulevat turhan äkkiä vastaan.
Kuinka paljon Negativen yhteydessä pitää puhua HIM:istä? Ei loputtomiin, mutta varmasti ainakin ohimennen. Melodioissa on yhtäläisyyksiä, miksei yleissoundissakin. Negativelta toki puuttuu silmää iskevä näennäisessä synkkyydessä rypeminen, ja Jonne Aaron kuulostaa vain poikamaisen tunteelliselta. Tässä voi halutessaan aistia aika tyypillisen kulttuuri-ilmiön, jossa jokin tietty ison jäljen jättävä idea lähes automaattisesti monistuu ja monistuessaan liudentuu. Taustalla voi olla levy-yhtiöiden tai muusikoidenkin opportunismia, mutta ilmiö ei tyhjene pelkästään näihin selityksiin. Iso musiikillinen idea voi ikään kuin tarjota valmiit puitteet perässä tuleville, vielä omaa näkemystään hapuileville tekijöille, varsinkin kun nämä ovat usein kovin nuoria.
Mitäs muuta tästä sanoisi. Neil Youngin My My Hey Heyhin ei olisi varmaankaan kannattanut koskea, mutta onko sillä lopulta väliä sen enempää Negativen kuin Younginkaan faneille. Jokuhan on varmasti tämän perusteella löytänyt alkuperäisenkin. Coverin jälkeen kuultava voimaballadi Neverending Parade merkitsee sitä tarkkaa pistettä, jossa Sweet And Deceitfulin kuuntelu alkaa uuvuttaa. Tämä ei tarkoita, että biisi olisi erityisen heikko, vaikka ylipitkä ja tylsä se kyllä on, eikä kitarasooloilukaan nyt maita.
Levyn loppupuoli tarjoileekin enimmäkseen samaa - sävellysten tasokin on tyypillisen tapaan täällä heikompi samalla, kun alkaa olla aktiivisesti vaikeaa olla kiinnostunut enää mistään. Huomion kiinnittää lähinnä balladinyyhkyilyn huipentava About My Sorrow, jonka paatoksesta voi jo aistia ennusmerkkejä Jonne Aaronin itkuisesta soolotuotannosta. Ei levy tolkuttoman ylipitkä ole, 52 minuuttia tänä versiona, mutta vähän siltä se tuntuu.
Ei mitenkään viihdyttävän huonoa musiikkia, vähän turhan keskinkertaista, turvallista ja innotonta vain.
48/100
Locked In The Dark Side Youtubessa
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti