Tomi Putaansuun hirviöshow nousi Suomessa varsin suureen suosioon heti Get Heavy -debyyttialbumin myötä (2002), joskin "heti" kuuluu tässä lainausmerkkeihin, olihan Putaansuu etsinyt Lordille musiikillista linjaa ja kaupallisia puitteita vuosikaudet. Melko nopeasti suosio olisi varmasti hiipunutkin ilman nokkelaa päätöstä pyrkiä euroviisuihin. Taannoisesta, kiinnostavasta Monsterimies-dokumenttielokuvasta oli helppo havaita, miten ristiriitaisin tuntein Putaansuu on tähän uransa käännekohtaan sittemmin suhtautunut, mutta selvää on ainakin se, ettei hän ilman viisuvoittoa pystyisi enää tekemään Lordia työkseen. Ymmärtääkseni yhtyeen keikkasuosio on mm. Keski-Euroopassa edelleen huomattavaa luokkaa, vaikka levymyynnilliset saavutukset hyytyivätkin viisuvuoden jälkeen pahasti.
Hard Rock Hallelujahin sisältävän The Arockalypsen tunnusluvut varsinkin Suomessa ovat kuitenkin kovaa luokkaa. Tasan vuosi listalla, 11 viikkoa ykkösenä, tuolloinen 90 000 kappaleen triplaplatinaraja rikki, vuoden 2006 myydyin levy. Kansainväliseksi myynniksi Wikipedia ilmoittaa 350 000 kpl, joka on kelpo määrä. Kultaa levyn kerrotaan myyneen myös Saksassa ja Ruotsissa. Hard Rock Hallelujah oli myös viimeinen kunnollinen suomalainen brittihitti ennen Alman viimevuotista Chasing Highsia. Suomessa historiallinen euroviisuvoitto käytännössä takasi suursuosion, mutta eurooppalaisella tasolla Lordin menestys oli suurempaa kuin useimpien satunnaisten viisuvoittajien, mikä kertoo konseptin erilaisuuden herättämästä kiinnostuksesta, jossa oli toki hyvin vahva novelty-elementti. Muistan hyvin, miten jännitimme kavereiden kesken alkamassa ollutta viisufinaalia ja arvuuttelimme Lordin mahdollisuuksia, jolloin paikalla ollut Kanadasta muuttanut ystävä sanoi pitävänsä itsestäänselvänä, että se voittaa, koskapa erottuu ainoana joukosta.
En ole ennen tätä kuunnellut koskaan The Arockalypsea kokonaan. Lordin debyyttiin tutustuin tuoreeltaan, koska tiesin Putaansuun Rovaniemi-taustan takia. Levyn varsin tarttuvat juustohevihitit viehättivätkin hetken, mutta vain hetken, ja kakkosalbumi jäi väliin. Euroviisuhuuma tarttui minuunkin, ja onhan Hard Rock Hallelujah todella hyvä kappale, mutta ei se herättänyt halua kuunnella koko albumia aikana, jolloin tämä ei vielä onnistunut kätevästi Spotifyn kautta. Myöhemmin olen kuunnellut useampiakin uudempia Lordi-levyjä, koska sain ristikseni niiden arvostelemisen Lapin Kansaan, mutta aika vaikeaa kahlaamista on ollut. Siellä täällä on sentään pilkottanut sellaisia kovahkoja junttakertosäkeitä, joissa yhtyeen ainoa vahvuus on.
The Arockalypsea Putaansuu ja kumppanit vaikuttavat lähteneet tekemään ihan kunnon yrityksen maku suussa. Tämähän tuntui tekovaiheessa varmasti make or break -levyltä, ja siksi kai sinne euroviisuihinkin mentiin. Ilman ylimääräisiä temppuja bändi olisi jo vajonnut hyvää vauhtia obskuriteettiin kaikkien popmaailman normaalien lainalaisuuksien mukaan. Viisuhommien ohella tärkein satsaus näkyy levyn vierailijakaartissa, johon Putaansuu haali mm. Udo Dirkschneiderin, Dee Dee Sniderin ja Bruce Kulickin. Sebastian Bachiakin yritettiin. Näiden kavereiden panos levyllä on toki kosmeettinen, ja vaikea sanoa, oliko heistä edes suurta markkinointiapua. Hieman huvittavasti tähän kasarisankarikavalkadiin peilaten levyn tuottajaksi sitten päätyi mm. Apulannan levyjä tehnyt Jyrki Tuovinen. Edelleen Wikipedian perusteella Putaansuu ei ollut ratkaisuun ihan hirveän tyytyväinen, ja jonkinlaisia näkemyksellisiä ristiriitoja studiossa oli. Vaikka Lordin ominaissoundi on pysynyt täysin tunnistettavana koko ajan, on The Arockalypse kuulokuvaltaan silti oleellisesti kevyempi kuin viimeisimmät levyt. Putaansuun oma visio Lordin musiikista tuntuu koko ajan olleen astetta "rankempi" kuin kaikkien muiden visio siitä. Viisuvoiton ja suursuosion herättämä vastareaktio kumpuaa varmasti pitkälti juuri tästä. Keväällä 2006 Lordista tuli melkeinpä lastenmusiikkia. Näin itse viisufinaalin alla jossakin kaupan kassajonossa, miten noin nelivuotias poika tuijotti haltioituneena iltapäivälehden lööppikuvaa ja totesi: "Loodi!" Tämmöinen kohdeyleisö ei nyt sitten nähtävästi kuitenkaan ollut se, jota Putaansuu oli tavoitellut.
The Arockalypsella Putaansuun ja joihinkin kappaleisiin kreditoidun bändikaveri Kidan kertosäekorva on vielä melko hyvässä iskussa - tai siis on haluttu tehdä paljon tarttuvia kertosäkeitä, tuskinpa se myöhemminkään on muusta ollut kiinni. Hard Rock Hallelujah on toki omaa luokkaansa, joskin albumiversiossa on turhia mutkia, jotka kolmeen minuuttiin rajatusta euroviisueditistä piti karsia, mikä on biisille pelkästään eduksi. Chainsaw Buffet on myös menevä ralli, ja siinäkin esiintyvä euroviisumodulaatio hymyilyttää. Who's Your Daddy, levyn toiseksi menestynein biisi ja kakkossingle, kuuluisi myös tuuttauspisteidensä puolesta kärkiryhmään, mutta olalta heitetyn sovinistinen "bitch who's your daddy" -retoriikka ärsyttää. Vastaavia juttuja on ollut uudemmillakin Lordi-levyillä, eikä selitykseksi kelpaa se, että "tämä on viihdettä ja vähän kuin sarjakuvaa", kun ei Lordin sarjakuva minusta millään tavalla edellytä tällaisten aiheiden käsittelyä ylipäätään.
Mitähän muuta. Pieni plussa on tulee Good To Be Badin lähes eurodance-tyyppisistä syntikoista. Levyn avaava radiolähetyssimulaatio on typerä. Kaikki kanavat punaisella tuutataan niin koko ajan, että jo se tekee koko albumin kuuntelemisesta vähän uuvuttavaa, ja tämä sama seikka on pätenyt jokaiseen kokonaan kuuntelemaani Lordi-levyyn. Tämmöinen estetiikka nyt vain viehättää Putaansuuta, mutta minua se ei viehätä. Tässä ei myöskään olla tavoitettu mitään todellista kasarisoundia, ainoastaan 2000-luvun alun digitalisoitu versio siitä, mutta tämäkin saattaa olla ihan tarkoituskin. Putaansuu on pitkän päälle aika väsyttävä vokalisti, ja myös varsin rajoittunut, mikä leikkaa olennaisia osia pois tällaisesta musiikista, jossa pitäisi tykittää korkealta ja kovaa. Onneksi levyllä on pituutta sentään vain 44 minuuttia. Sen enempää ei todellakaan tarvita. Muistikuvieni mukaan Get Heavy on ainakin astetta parempi levy, mutta uusimmat Lordi-tuotokset taas astetta huonompia. Näin käy usein, kun jäädään toistamaan samaa peruskaavaa ilman uutta inspiraatiota. Putaansuullahan sitä kyllä tuntuisi olevan, mutta se kanavoituu uusien esiintymisasujen suunnitteluun.
The Arockalypse ei ole sysipaska levy, mutta ilman viisukontekstia tuntuisi absurdilta ajatella sen olleen jonkin kalenterivuoden myydyin. Kyllä näitä on varmaan myyty eurolla kirppareillakin jo parin, kolmen vuoden sisään. Oletan, ei ole näköhavaintoja.
47/100
Levy Spotifyssa
Viisufinaaliesitys Youtubessa koska hyvä Suomi ja torilla tavataan ja tästä tulee aina vaan hyvälle tuulelle, ei voi mitään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti