Tuskin tulen käsittelemään tässä sarjassa Yön musiikkia, sillä olipa siitä mitä mieltä tahansa, bändin suosituimmilla levyillä on kuitenkin myös tiettyä klassikkoarvoa, tai ainakin suuri osa niiden biiseistä tunnetaan hyvin yhä edelleen. Olli Lindholmin sielunmaisemaan voi kuitenkin hypätä myös hänen soolotuotantonsa kautta. Se käsittää kolme levyä, joista yksi lastenlevy. Kun nämä kaikki on tehty 2000-luvulla, jonka ajan Yökin on käytännössä ollut Lindholmin johtama pk-yritys, voi tietysti kysyä, miksi hän on edes tehnyt soololevyjä. Lastenlevyn tapauksessa vastaus on ilmeinen, ensimmäisen soololevyn (Voima, 2000) osalta kovin selvää motiivia ei erotu, tämän sooloalbumeista menestyneimmän kohdalla selitykseksi tarjoutuu sen temaattinen luonne: kaikki kappaleet ovat Vexi Salmen sanoittamia, osa tuoreita tekstejä tälle levylle, osa klassikko-osastoa.
Maailma on kaunis ylsi albumilistan ykköseksi, kuten Yö-levyilläkin on suurimman osan tätä vuosituhatta ollut tapana tehdä. Miksipä ei olisi noussut, sillä markkinointimielessä Lindholmin nimellä lienee melkein sama painoarvo kuin Yönkin, eikä levyn musiikillinen ilmiasu oleellisesti poikkea saman ajan Yö-levyistä. Vexi Salmi -kulmaa ei muistaakseni tarvinnut erikoisesti tuoda levyn mainonnassa esiin, ja itsekin olin ollut siinä luulossa, että tämä olisi ihan vain yleisluontoinen coverlevy. Useimmat kappaleet eivät sinänsä erityisesti assosioidukaan Salmeen, tämä pätee oikeastaan vain Irwinin myöhäiskaudelta poimittuihin herkistelyihin Maailma on kaunis ja Viimeinen laulu (arvatkaa toki, kuullaanko jälkimmäinen esim. levyn avausbiisinä). Salmen kaltainen tyyppi on sanoittanut niin paljon ja monelle, etten olisi osannut nimetä esimerkiksi Kai Hyttisen Kurkea ("ei vapaata vangita voi, me kumpikin tiesimme sen) hänen tekstikseen. Irwin-vetojen ohella se on tunnetuimmasta päästä levyn suomalaisperäistä materiaalia, sitten mukana on kyllä myös käännökset ikivihreistä Goodbye Yellow Brick Road ja Alone Again (Naturally), tosin ensin mainittua en pääse kuuntelemaan, kun se jostain syystä ei soi Spotifyssa. Uusia biisejä on ilmeisesti mukana viisi, joista neljä Ollin sävellyksiä ja yksi tietysti Jonne Aaronin. Tuo Aaronin Surun aika on kammottavan, sielua syövän ranteet auki -musiikin eittämätön, joskin kuuntelukelvoton mestariteos. Levytys on ajalta ennen Jonne Aaronin huonoudessaan legendaarista soolotuotantoa, mutta liekö hän sitten ottanut Salmen tähän teokseen kirjoittamasta kuralätäkkösynkistelystä enemmänkin vaikutteita omiin myöhempiin teksteihinsä - ainakin asiayhteys tuntuu ilmeiseltä, kun vertaa johonkin Taivas itkee hiljaa -"klassikkoon".
Perustiedoista mainittakoon vielä, että Lindholmin taustalla soittaa "Alabama House Band", johon kuuluvat mm. Ari Toikka ja levyn tuottaja Pekka Siistonen. Tämä Siistonen mainitaan Wikipediassa pitkän linjan studiomuusikoksi, jonka meriitteihin lukeutuu mm. manserock-musikaalin Vuonna 85 sovituksista vastaaminen - ja samainen Alabama House Band siinäkin veivasi taustalla. Tästä voimmekin jo päätellä, että raskaskätistä baaribändisuomirokkia Lindholmin levynkin ilmiasu edustaa, ja patetianmaksimointisyistä taustalle on ängetty välillä orkesterisoittimiakin. Kaikkialla koskettimet soivat syvän apeaa tunnemaisemaa alleviivaten, komppia hakataan kuin halkoja silloin kun halkoja hakataan laiskasti, ajoittain vingutetaan vähän kitaraa, Lindholm yrittää irrottaa laulustaan kaikki suomalaisen miehen surun vähäiset värisävyt. Perinteisempiä viihdetunnelmia, jopa big band -sävyjä tavoittelevat Kuolleen toiveen maa ja Istun ullakolla yksinäin auttavat tavallaan asiaa hieman, mutta niihin Lindholmin kailotus istuu vielä perussettiä huonommin.
Tässä konseptissa originaalisävelmät eivät edes hirveästi erotu suuntaan tai toiseen klassikkomateriaalista, kun kaikki vedetään samalla masentavalla otteella, ja Lindholmin ahdistava läsnäolo vaanii joka kulman takana. En nyt ole myöhempien aikojen Yö-levyjä kokonaisuuksina kuunnellut, mutta niiltä on kuitenkin aika ajoin löytynyt ilmeisiä hittibiisejä, joiden voi sentään katsoa istuneen yhtyeen profiiliin niin hyvin, ettei niiden tiettyä banaalia vetovoimaa oikein voi kiistää. Maailma on kaunis on vielä kankeampaa suorittamista, ja Lindholm liikkuu liian usein ja tuskastuttavasti mukavuusalueensa laitamilla. Eipä tämän äänitteen tekemiselle oikein voi keksiä muita kuin kaupallisia syitä. Voi kai olettaa kohtalaisen monen jotenkin liikuttuneen tämän äärellä, mikä kertoo vain siitä, millaisia tunneautomaatteja ihmiset usein ovat: kun Olli Lindholm laulaa pateettisesti jotain, se triggeröi itsestään vaikutelman suomalaisen miehen syvästä tunteesta.
Ja itse taas, kun en ole niin altistunut tällaisille triggereille (joillekin muille varmaan kyllä), kuulen tässä vain tylsistyneen ammattilaisen (ei viittaa tässä taitotasoon, vaan tulotasoon) laulamassa levylle mitä tahansa kauppalistan korviketta, vastaavalla tavalla tekemiseensä suhtautuvien muusikoiden soitellessa menemään taustalla.
20/100
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti