Tommi Läntinen on tyyppiesimerkki sellaisesta artistista, jolta tuo mystinen ja epämääräisesti hahmottuva katu-uskottavuus puuttuu täysin. Pieniä oireita jonkinlaisesta ironisesta diggailusta on myöhempinä aikoina ollut, mutta enimmäkseen Läntiseen viitataan vain, jos halutaan mehustella jotain oikein huonoa. Hyvänä tosielämän esimerkkitapauksena tulee mieleen se kerta vuosia sitten, kun muuan tuttava lauloi itähelsinkiläisessä karaokebaarissa Syvälle sydämeen sattuu -koulukiusausbiisin "tykitellen" eli täysin överisti kertojahahmon tuskaan eläytyen. Läntis-huumoria harjoitetaan myös nostamalla esiin tämän levyn avausbiisistä Kevät ja minä tehty futisversio Jari ja minä tai Via Dolorosa -hitin tyhjentävä kertosäe: "Oo, Via Dolorosa / Oo, kärsimysten tie!"
Artisteja vihataan ja väheksytään monista eri syistä, eikä voi automaattisesti sanoa, että "asianharrastajien" taajaan esiintyvät ja poikkeuksellisen negatiiviset reaktiot viittaisivat siihen, että he oikeasti "salaa" tykkäävät inhoamastaan artistista. Kyllä paskaa monesti pidetään paskana vain siksi, että se on paskaa, yritti asiaa käännellä mihin asentoon tahansa. Aktiivisten musiikinkuluttajien Läntis-suhteessa tuntuisi kuitenkin olevan ripaus lukkarinrakkauttakin mukana. Tätä näkemystäni en voi sen kummemmin perustella, vaan intuition varassa mennään. Siksi Läntinen onkin kiinnostavampi tapaus kuin moni verrokki.
Hänen isoin soolosuosionsa meni aika nopeasti ohi. Boycottin farmariautorockhan oli ollut melko suosittua 80-luvun lopulla, mutta pieni lamavaihe ehti olla välissä ennen kuin soolodebyytti Veijareita ja pyhimyksiä ilmestyi keväällä 1994 ja teki Läntisestä vähitellen aika ison tähden. Maalla, merellä ja ilmassa -levyn julkaisun aikaan syksyllä 1995 Läntinen lienee ollut uransa huipulla: levyltä irtosi useita hittejä, ja vuoden kuluttua sitä buustattiin vielä kultapainoksella, joka sisältää mm. juuri tuon Via Dolorosan, päivitetyn version Läntisen omasta vanhasta kasaribiisistä. Sen jälkeen seurasi loiva laskusuhdanne, joka 2000-luvun puolella kiihtyi samalla, kun levytystahtikin harveni. Läntinen ei ole pystynyt tekemään suurta comebackia, eikä sellaiseksi osoittautunut Boycott-nimellä taannoin tehty levykään.
Periaatteessa näen Läntisessä edelleen potentiaalia isomman mittakaavan paluuseen. Voihan hänet kuvitella vaikka saamaan nostetta Vain elämää -sarjasta, johon hänen hittiluettelonsa ilman muuta hänet kelpuuttaisi. Luulen, että pinnan alla on yllättävän paljon Läntiseen kohdistuvaa goodwilliä, joka vain odottaa purkautumistietään.
Tähän sarjaan olisi voinut aika tasaveroisesti valita kumman tahansa Läntisen kahdesta ensimmäisestä soololevystä, mutta päädyin nyt tähän. Sekä parhaalla listasijoituksella (7.) että listaviikkojen määrällä (22) mitattuna tämä on hänen menestynein albuminsa. Rohkenen väittää, että Läntisen semmoinen yleiseen läsnäoloon ja ilmatilan hallintaan perustuva suosio oli noihin aikoihin kovempaakin kuin nämä numerot antavat ymmärtää.
Mitä Läntinen halusi sooloartistina olla? Ei missään nimessä iskelmälaulaja, eikä myöskään Mikko Kuustonen -osaston pseudosyvällinen lauluntekijä, vaikka moisille oli runsaasti kysyntää juuri hänen aloitellessaan soolohommia. Ilmeisin vertailukohta on mielestäni Bryan Adams. Siis kevyemmän laidan aikuisrokkia, jossa on kitarariffejä, mutta tilaa myös balladeille. Aika usein perusvire on suomalaiseksi mainstream-musaksi varsin positiivinen, mutta tietysti välissä pitää olla herkistelyäkin. Adamsin klassikkolevy Reckless (1984) on hyvä vertailukohta sille, mitä Läntinen lienee hakenut.
Samalle tasolle Maalla, merellä ja ilmassa nyt ei yllä, mutta ei sellaista varmaan kukaan Läntiseltä odotakaan. Kokonaisvaikutelmaksi jää kuitenkin, että tämä on miellyttävämpää musiikkia kuin olisin kuvitellut. Entuudestaan tuttuja ovat lähinnä levyn alkuun pakatut hittibiisit, joista varsinkin Kevät ja minä on hyväntuulisuudessaan vetävämpi ja mukavampi biisi kuin muistinkaan - toki kirjoitusajankohtana taas vaihteeksi vallitseva tammikuinen sohjo vaikuttanee tähän tunteeseen. Jäit kiinni katseeseen on helposti sulavaa, vaikkakin melko yhdentekevää soul-rokkia, Mä matkustan viittauksineen pyhällä vuorella seisomiseen varmasti banaali, jos asian haluaa niin nähdä, mutta asiaa ei ole mikään pakko nähdä niin.
"Albumiraidoista" semidramaattinen puoliballadi Atomitie on lopulta levyn paras kappale, vaikka teksti melkoista diibadaabaa taas onkin. Rautalankatyyppinen kitarasoundi yhdistettynä rockballadin rakenteeseen osuu johonkin sellaiseen klassiseen kultasuoneen, josta erittyy välitöntä mielihyvää. Yleisesti ottaen levyn sävellykset ovat varsin vahvoja, ja vaikka tuotantopuolella sorrutaan välillä kaavoittamaan vähän liikaa jousiarreja ja herkullisia koskettimia biisien taustalle - ja se iskelmähommakin meinaa välillä puskea läpi nimenomaan sovituksissa - niin mitään huvittavaa ajankuvaa tämä ei ole, vaan lajissaan kohtalaisen kuranttia toimintaa edelleen.
Valitettava tosiasia on kyllä sitten sekin, että Tommi Läntinen on itse oma isoin ongelmansa. Hänen pinnistävä laulutyylinsä ei palvele näitä kappaleita mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla juuri tuo ilmaisutapa tietysti kuuluu olennaisena osana pitkällä punaiseksi värjätyllä leijonanharjalla varustetun tunteellisen rokkijätkän imagoon - ja vie tätä musiikkia selvimmin pois sellaisista esteettisistä maisemista, joissa itse viihdyn. Jostain tältä tangentilta löytyy se tekijä, jonka takia tämä ilmaisu taipuu niin helposti urheilukisoihin ja firman bileisiin.
Ehdoton edellytys tällaiselle on tietysti myös musiikin sisällöllinen mitäänsanomattomuus - se välittää "fiilistä", joka on ehkä suomen kielen epämääräisin sana ainakaan ilman mitään etu- tai jälkitarkennuksia. Voi käydä niin, että "fiilis" tappaa kuulijan fiiliksen. Levyn loppupuolen heikompiin biiseihin päästäessä tämä alkaa olla jo todellinen ongelma. Ei tätä musiikkia silloinkaan osaa vihata, ei siinä ole mitään suunnattoman huonoa - se on vain yhdentekevää.
Ja aikuisrock saakin olla sitä. Mutta perusvaatimus on silloin, että tyhjänpäiväisen musiikin pitää kuulostaa helvetin hyvältä, jolloin se ei enää ole tyhjänpäiväistä. Tässä päästään parhaimmillaan lähelle, mutta ei perille asti kuitenkaan.
59/100
Atomitie Youtubessa
Levy Spotifyssa . Kyseessä kultapainos, jolle lisätty Via Dolorosa ja mm. varsin uhkaavalta kuulostava versio Balladista elokuvasta Klaani. Pidättäydyin itse kuuntelemasta bonusbiisejä, 13 ekaa ovat varsinaiselta levyltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti