70-luvun alkuvuodet olivat vielä niin varhaista aikaa isomman mittakaavan albumimyynnin Suomen-historiassa, että kaikenlaisia varsin erikoisia tapauksia pääsi nousemaan ilmiöiksi. Näin tuntuu käyvän silloin, kun ei ole vielä oikein selviä markkinoita uudelle formaatille. Toisaalta valistuksellista tehtäväänsä toteuttaneen Yleisradion asema oli aivan eri maailmasta kuin nykyään, ainakin "aikuisyleisön" näkökulmasta hegemoninen mitä musiikkiin tuli, ja taas toisaalta jonkinlainen murroskauden ja uusien musiikillisten tuulien tuntu nosti esiin monenlaisia yllättäviäkin juttuja. Voi tuntua paradoksaaliselta, että keskipohjalaisen pelimannimusiikin diggailu sopi tähän laajasti ymmärrettynä "progressiiviseen" kuvioon, mutta varmasti se on ollut monelle tavalliselle musiikinkuluttajalle uusi ja jännittävä maailma verrattuna vaikkapa Dannyn kuunteluun.
Niinpä kuusikymppinen kaustislainen viulisti Konsta Jylhä nuoremmista soittajista koottuine Purppuripelimanneineen nousi hetkellisesti isoksi tähdeksi. Hän oli kyllä saanut jo 50-luvulta asti edustaa virallisissa yhteyksissä omaa musiikillista perinnettään, mutta levymyynnillinen suosio rajoittui vuosiin 1971-72. Listahistoriaa tutkaillessa voi päätellä elokuussa 1971 listoille nousseen ja haikeaksi kansanmusiikki-instrumentaaliksi aivan poikkeuksellisen isoksi hitiksi edenneen Vaienneen viulun olleen tässä tärkeänä tekijänä: samassa kuussa listoille nousi myös tämä kokoelma Purppuripelimannien parhaita, joka näyttää kyllä julkaistun jo vuonna 1970. Tilastoihin kerran päästyään se vietti siellä yli vuoden ja oli parhaimmillaan kakkosena.
Wikipedian mukaan Vaiennut viulu oli sävelletty jo jouluna 1964, ja sama lähde kertoo myös juoksijalegenda Paavo Nurmen halunneen, että Jylhä soittaisi sen hänen hautajaisissaan. Tämä kuvaa varmasti hyvin kappaleen ikonista luonnetta. Nurmen toive ei aivan toteutunut, sillä kun hänet haudattiin vuonna 1973, oli Jylhä itse sairaalassa, ja nuorempi Purppuripelimanni Hannu Rauma laitettiin asialle.
Edelleenkin Wikipedian perusteella Jylhän elämäntarina vaikuttaa "poptähdelle" kohtalaisen karulta ja hyvin suomalaiselta: päivätyöuransa kuorma-autonkuljettajana tehnyt mies joutui 60-luvun alussa ensin työtapaturmaan, josta seurasi kallonmurtuma, ja kärsi heti sen perään sydänkohtauksen. Automiehen hommat loppuivat siihen ja taloudellisia vaikeuksia seurasi, mikä vähän pakottikin keskittymään musiikkiin - mutta terveydelliset ongelmat jatkuivat ja lopettivat julkisen soittourankin vuonna 1974, vain pari vuotta suurimman menestyksen jälkeen.
Jylhän hämmentävästä crossover-statuksesta 70-luvun alussa kertoo sekin, että Purppuripelimannit oli eräs ensimmäisen Ruisrockin esiintyjiä vuonna 1970. Muistaakseni suomirock-historiikissa Jee jee jee mainitaan, että paikalle saapunut melko hippihenkinen yleisö olisi ollut aika fiiliksissä.
Niin, kirjoitin näinkin paljon Jylhän elämästä ja urasta lähinnä sen takia, ettei Konstan parhaiden ensimmäisen osan sisältämistä pelimannisävelmistä oikein ole sanottavaa, tai siis minulla ei ole, kun tämä on minulle - ei nyt vieras musiikin lajityyppi, mutta sellainen, jonka asiantuntija en todellakaan ole. Minullahan on kyllä pohjalaisia juuria, olen Kaustisen kansanmusiikkijuhlillakin käynyt ensimmäisiä kertoja jo ihan pienenä ja viime vuonna kävin siellä pitkästä aikaa uudestaan ja nautin tapahtumasta ja musiikista todella paljon. Mutta nykyäänhän Kaustisilla kai kuulee tällaista peruskamaa lähinnä erilaisten "pelimanniesiintyjien", käsittääkseni usein ihan koululaisorkestereiden ja vastaavien esittämänä - ihan puristista kamaa ei varmastikaan monikaan ns. luova taiteilija koe mielekkääksi soitella. Toisaalta tietysti jonkun on täytynyt aikanaan paaluttaa tämä homma levymuotoon, ja Purppuripelimannit teki varmasti nimenomaan sen. Ilmeisesti ainakin suurin osa Konstan parhaiden biiseistä on Jylhän omaa tuotantoa, ei ikivihreitä, mutta tässä genressä näiden rajat hämärtyvät amatöörin korvissa helposti.
Muille amatööreille levyn sisältämää musiikkia voisi kuvailla suunnilleen näin: viulu on lead-instrumentti, haitari pitää poljentoa yllä, lisäksi mukana kuuluisi olevan kontrabasso ja urkuharmooni. Tämä ei ole mitään rivakkatempoista polskaa, vaan enimmäkseen keski- tai hidastempoista. Vaiennut viulu on toki upea, mutta sen nyyhkytaajuuksilla ei kuitenkaan muuten juuri liikuta. Musiikki soi täyteläisenä ja korvaa miellyttävänä, mutta jää helposti taustalle. Materiaali on tosiaan täysin instrumentaalista, ainoatakaan lauluosuutta ei levyllä ole. Kappaleet sekoittuvat kieltämättä helposti toisiinsa.
Tätä voisi varmaan käyttää kirjoitusmusiikkina tietyntyyppisissä jutuissa, eikä tämä taustalla soidessaan kai häiritsisi juuri missään tilanteessa, mutta vaikea tähän on jaksaa kunnolla paneutua. Kun tätä kuuntelee vuoden 2017 loppumetreillä striimauspalvelusta, ei voi kuin ajatella, että kaikki muu lähi- ja kulttuurihistoria tämän musiikin ympärillä on sittenkin kiinnostavampaa kuin itse musiikki.
75/100
Vaiennut viulu Konsta Jylhän juhlakonsertissa 1971
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti