Loppuvuodesta 2017 kirjoitin tähän blogiin Musta Valo -yhtyeen oikein hyvästä Kaikki on haurasta -albumista ja ennen kaikkea sen loistavasta Suola-aavikko -lopetusbiisistä. Teksti näyttää jääneen yhtyeen mieleen, sillä muutama viikko sitten minua lähestyttiin sähköpostilla, jossa sitä kehuttiin ja johon oheistettiin striimi nyt jo ilmestyneestä Tuleville sukupolville -albumista. Kuunneltuani levyä nyt jo aika monta kertaa pidän siitä koko ajan enemmän: kokonaisuutena se on vielä selvästi vahvempi kuin edeltäjänsä ja mahdollisesti paras ensimmäisellä vuosineljänneksellä ilmestynyt suomalainen albumi.
Mutta eihän sitä tietenkään ole mediassa pahemmin noteerattu, joten koen suoranaiseksi velvollisuudekseni kirjoittaa siitä edes jotain.
Mustalla Valolla ja sen laulaja-biisintekijä Lauri-Matti Parppeilla on rohkeutta käsitellä mahdollisimman suuria aiheita, joten ei ole yllättävää, että Tuleville sukupolville -levyn väljänä taustakehikkona häälyy ilmastokriisi ja ehkä nimenomaan sen epäoikeudenmukainen sukupolviulottuvuus. Tämä alkaa avautua levyn kolmantena kuultavassa Saariston lapset -kappaleessa, joka on aivan häkellyttävän upea post punk -tykitys ja yltää sietämättömän pakahduttavalle draaman tasolle kasvattaessaan kahta ulkopuolista nuorta kuvaavan mustavalkoisen viivapiirroksen romanttis-lohduttomaksi apokalypsiksi: lopussa katsellaan ikkunasta, kuinka meret nousee, ja se on pysäyttävä, tyhjentävä ja avoin loppu, jonka kuulija voi viimeistellä vain yhdellä tapaa.
Niin kuin parhaassa goottirockissakin yksityinen ja yleinen ahdistus ja paatos sekoittuvat tummaksi maisemamatoksi, jossa yhtä ei voi erottaa toisesta.
Mutta Parppei vaihtaa näkökulmaa biisistä riippuen. Kaikki mun ystävät on vähän samanlainen musiikillisesti jämäkkä aloitusmanifesti kuin Laterna Magica edellislevyllä, mutta pakotetun itsevarmuuden ja selviytymisuhman lomasta tihkuu verta haavoitetusta sydämestä. Kaikki mun ystävät on tulossa tänään / Ja ehkä pian en ajattele sua enää. Ehkä niin, mutta todennäköisemmin kertoja tanssii polvensa sohjoksi yksin, ja mieli kestää murtumatta niin kauan kuin kestää. Musiikillisesti biisi on kuin Sisters Of Mercyn soittamaa post punk -funkia tai väreistä luopunutta Japan-yhtyettä.
Bileet mielikuvitusystävien kanssa ovat näiden nopeasti eskaloituneiden koronaviikkojen aikana saaneet uusia sivumerkityksiä, ja on vähän aavemaistakin, miten merkittävät osat Tuleville sukupolville -albumia sopivat juuri tämän hetken taustamusiikiksi, vaikka eivät voi sitä tietoisesti olla. Ilmeinen "hittikappale" Musta Valo soittaa mun talossani järjestää yksityiset bileet kertojansa päässä, ja marssitetaanpa niiden estradille muitakin esiintyjiä - anteeksi, naapurit! Samastun apologiaan, sillä olen tainnut kuunnella itsekin viime aikoina kotona musiikkia aika paljon ja aika kovalla. Muun muassa Tuleville sukupolville -levyä, jonka paatos hyötyy volyyminappulan holtittomasta käsittelystä enemmän kuin moni näennäisesti rokkaavampi teos. Mitä kovemmalla tätä kuuntelee, sitä tehokkaammin musiikin musta matto kääriytyy kuulijan ympärille ja kaikki sanottu alkaa tuntua todelta.
Tälläkin kertaa päätöskappaleella on erityinen painoarvonsa, eikä vain siksi, että Kaksoisolento kestää yli kahdeksan minuuttia. Unenomainen bilekohtaaminen keriytyy auki kertojan dialogiksi itsensä kanssa, ja kertosäkeessä sanotaan se levyn olennaisin: Vanhempiemme sukupolvi vihas niin paljon lapsia / että ne päättivät tuhota meiltä koko planeetan.
Useat levyn kappaleet viittaavat näennäisesti bileisiin, mutta mitään bileitä ei koskaan tule. Tai ne menivät jo. Tanssi raunioilla on romanttinen käsite, mutta sopii huonosti todellisuuteen, jossa apokalypsi ei tule tanssien. Senkin on nykyinen kulkutauti meille viimeistään osoittanut.
Tämä on kevään 2020 tärkeintä musiikkia ja luultavasti tärkeämpää kuin mikään koronan innoittama tulevaisuuden musiikki voi olla, koska tämä on tässä ja nyt eikä selittele jälkikäteen. Ja mitä ilmastokriisiin tulee, siitähän me emme voi edes tehdä jälkiviisaita taideteoksia, emme nyt emmekä ehkä koskaan.
Tuleville sukupolville Spotifyssa
Saariston lapset -lyriikkavideo Youtubessa
maanantai 30. maaliskuuta 2020
maanantai 30. joulukuuta 2019
Salamaisema-palkinto vuoden parhaalle kotimaiselle albumille
Salamaiseman osalta vuosi on lopullisesti hoidettu parhaan kotimaisen albumin palkitsemisen myötä. Tämän teen jo kuudetta kertaa, alla lista aiemmista voittajista:
2014 Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015 Janne Westerlund: Marshland
2016 Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 Poikkeuksellisesti neljän levyn kesken jaettu palkinto, jotka olivat Joose Keskitalon Julius Caesarin anatomia, Lau Naun Poseidon, Mikko Joensuun Amen 2 ja Riitaojan Täytettyjä lintuja
2018 Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
Vuoden 2019 Salamaisema-palkinnon saa Chisun Momentum 123 -kokonaisuus. Digitaalisesti se julkaistiin kolmessa osassa, mutta fyysisesti yhtenä äänilevynä, ja lisäksi Chisu esitti sitä temaattisilla keikoilla, joten sen luokittumisesta perinteiseksi albumiksi ei ole kysymystä. Ja juuri niitä Salamaisema-palkinnolla on tarkoitus palkita.
Valinta ei ole sinänsä itsestäänselvä, sillä tänäkin vuonna ilmestyi paljon erittäin hyviä kotimaisia levyjä, ja vaiheilinkin päätöksen kanssa aikani. Esimerkiksi Antti Aution Pihalla tuulee taas, Viitasen Piian Meidän jälkeemme hiljaisuus ja viime metreillä kisaan ilmoittautunut Liila Jokelinin Kaamos on huono esileikki olivat vahvoilla.
Lopulta mieleni teki kuitenkin palkita jompikumpi niistä kahdesta artistista, jotka olivat hyvin lähellä tunnustusta vuonna 2015, ja joista jompikumpi olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt silloin valita. Sillä kyllähän Chisun Polaris ja Pekko Käpin & K.H:H:L:n Sanguis meus, mama! ovat soineet vuosien mittaan enemmän kuin Westerlundin toki erinomainen Marshland.
Vuonna 2019 Käppi ja Chisu loistivat jälleen. Ensin mainitun Väärä laulu sisältää ehkä parhaan yksittäisen tänä vuonna kuulemani kappaleen, Ikonin. Koko levykin on loistava. Tämän pelin ratkaisi Chisun eduksi kuitenkin kurkottaminen aivan uusille taiteellisen ilmaisun alueille siinä missä Käppi enemmänkin hyödynsi vanhoja vahvuuksiaan.
Chisu on rikkonut suomalaisen nykypopin totunnaisuuksia nyt jo ainakin kahdella albumilla peräkkäin - oma, erottuva linjansa hänellä toki oli jo ennen Polarista. Tuolla levyllä hän otti nähdäkseni itsevarmoja sivuaskeleita omaan fantasiamaailmaansa, ja vaikka Polariksen tähtipölypopissa ei ole mitään kovin vaikeaa, tarkoittivat nämä linjanvedot myös muutamaakin askelta striimauslistojen keskiöstä syrjään. Tuolloinen vaikutelmani oli, että Chisu erkanee banaalista ja arkipäiväisestä tarkoituksella. Hänen tulokulmansa oli ajaton.
Tähän nähden onkin mielenkiintoista, että Momentum-kokonaisuudella hän ikään kuin palaa "tähän päivään", mutta takavasemmalta, oltuaan viimeksi Suomen suosituimpien artistien joukossa noin seitsemän vuotta sitten. Hän tekee sen täysin itsevarmasti ja ikään kuin näyttää, mitä kaikkea popmusiikki vuonna 2019 voi olla joutumatta silti tinkimään tarttumapinnastaan. Monet niistä moderneista ideoista, joita tämän päivän parikymppiset hyödyntävät automaattisesti ja joita striimauspoppia kirjoittavat ja tuottavat ammattimusiikintekijät hamuilevat epätoivoisesti, taipuvat Chisun ilmaisuun kuin itsestään, vaikkeivät ne voi olla hänen muotokielelleen sisäsyntyisiä. Voisin kuvitella prosessin vaatineen yrityksiä ja erehdyksiä, mistä pidemmänpuoleinen julkaisutaukokin kielii, mutta lopputuloksessa tätä ei kuule: Momentum on musiikkia, joka kuulostaa tällaiseksi syntyneeltä.
"Tällaisella" tarkoitan perinteisen draamankaaren ja laulurakenteen rikkomista, samoin kuin teatteripuheesta tutun neljännen seinän, joka erottaa kuulijaa ja esiintyjää. Vain Chisun melodiavaistolla varustettu säveltäjä on voinut toteuttaa tällaisen projektin näin vetovoimaisesti - Momentum-trilogia on täynnä korvamatoja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisia biisejä, vaan yksittäisiä kohtia niissä. Silti sellaiset kappaleet kuin Chisu kuka? tai Tipping point ovat aidosti radikaalia suomalaista popmusiikkia, jollaista ei olla aiemmin kuultu. Ehkä viime vuoden hypejuttu Ruusut pääsisi lähemmäksi, mutta se on minun korviini epämääräisempää ja pyrkimyksiltään ambivalentimpaa musiikkia kuin Momentum, joka ei kaikesta huolimatta myöskään väistä kuulijaa, vaan pitää korttinsa ns. avoimesti esillä.
Niinpä kuulijan ei tarvitse arvailla trilogian teemoja: niin ykkösosaa hallitseva eron ja elämänmuutoksen aiheisto, kakkososan itsekriittinen tähteystutkielma kuin kolmososan summaus näistä, maustettuna vielä ilmastokriisin syövereihin ajautuvan ihmiskunnan tilan ruotimisella, välittyvät lopulta mutkattomasti, mikä on aina ollut Chisun vahvuuksia sanoittajana. Hän ei pelkää isoja aiheita, eikä ole syytäkään, sillä hänellä on oma kielensä niiden käsittelemiseen.
Niinpä kun hän laulaa Tipping pointissa lauseita, kuten "jäätiköt sulaa mun colaan", "mä tein paljon virheitä" ja "rakas, tuleeks hyvät ajat vielä takas?", sulautuu yksityinen yleiseen poikkeuksellisen luontevasti ja samalla todistusvoimaisemmin kuin olisi mahdollista vain saarnaamalla tai vain ruikuttamalla.
60-luvun iskulause oli, että henkilökohtainen on poliittista, mutta nykyään sen voisi korvata nimenomaan sanomalla: yksityinen on yleistä.
Tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa tarkastella kumpaakaan näistä elämän perusosa-alueista, mutta ainakin Momentumin näkemyksellisen elektropopin siivittämänä se tuntui tänä vuonna itselleni henkilökohtaisesti kaikkein vetoavimmalta.
Tipping point Youtubessa
Momentum 1 Spotifyssa
Momentum 2 Spotifyssa
Momentum 3 Spotifyssa
2014 Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015 Janne Westerlund: Marshland
2016 Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 Poikkeuksellisesti neljän levyn kesken jaettu palkinto, jotka olivat Joose Keskitalon Julius Caesarin anatomia, Lau Naun Poseidon, Mikko Joensuun Amen 2 ja Riitaojan Täytettyjä lintuja
2018 Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää
Vuoden 2019 Salamaisema-palkinnon saa Chisun Momentum 123 -kokonaisuus. Digitaalisesti se julkaistiin kolmessa osassa, mutta fyysisesti yhtenä äänilevynä, ja lisäksi Chisu esitti sitä temaattisilla keikoilla, joten sen luokittumisesta perinteiseksi albumiksi ei ole kysymystä. Ja juuri niitä Salamaisema-palkinnolla on tarkoitus palkita.
Valinta ei ole sinänsä itsestäänselvä, sillä tänäkin vuonna ilmestyi paljon erittäin hyviä kotimaisia levyjä, ja vaiheilinkin päätöksen kanssa aikani. Esimerkiksi Antti Aution Pihalla tuulee taas, Viitasen Piian Meidän jälkeemme hiljaisuus ja viime metreillä kisaan ilmoittautunut Liila Jokelinin Kaamos on huono esileikki olivat vahvoilla.
Lopulta mieleni teki kuitenkin palkita jompikumpi niistä kahdesta artistista, jotka olivat hyvin lähellä tunnustusta vuonna 2015, ja joista jompikumpi olisi jälkikäteen ajatellen pitänyt silloin valita. Sillä kyllähän Chisun Polaris ja Pekko Käpin & K.H:H:L:n Sanguis meus, mama! ovat soineet vuosien mittaan enemmän kuin Westerlundin toki erinomainen Marshland.
Vuonna 2019 Käppi ja Chisu loistivat jälleen. Ensin mainitun Väärä laulu sisältää ehkä parhaan yksittäisen tänä vuonna kuulemani kappaleen, Ikonin. Koko levykin on loistava. Tämän pelin ratkaisi Chisun eduksi kuitenkin kurkottaminen aivan uusille taiteellisen ilmaisun alueille siinä missä Käppi enemmänkin hyödynsi vanhoja vahvuuksiaan.
Chisu on rikkonut suomalaisen nykypopin totunnaisuuksia nyt jo ainakin kahdella albumilla peräkkäin - oma, erottuva linjansa hänellä toki oli jo ennen Polarista. Tuolla levyllä hän otti nähdäkseni itsevarmoja sivuaskeleita omaan fantasiamaailmaansa, ja vaikka Polariksen tähtipölypopissa ei ole mitään kovin vaikeaa, tarkoittivat nämä linjanvedot myös muutamaakin askelta striimauslistojen keskiöstä syrjään. Tuolloinen vaikutelmani oli, että Chisu erkanee banaalista ja arkipäiväisestä tarkoituksella. Hänen tulokulmansa oli ajaton.
Tähän nähden onkin mielenkiintoista, että Momentum-kokonaisuudella hän ikään kuin palaa "tähän päivään", mutta takavasemmalta, oltuaan viimeksi Suomen suosituimpien artistien joukossa noin seitsemän vuotta sitten. Hän tekee sen täysin itsevarmasti ja ikään kuin näyttää, mitä kaikkea popmusiikki vuonna 2019 voi olla joutumatta silti tinkimään tarttumapinnastaan. Monet niistä moderneista ideoista, joita tämän päivän parikymppiset hyödyntävät automaattisesti ja joita striimauspoppia kirjoittavat ja tuottavat ammattimusiikintekijät hamuilevat epätoivoisesti, taipuvat Chisun ilmaisuun kuin itsestään, vaikkeivät ne voi olla hänen muotokielelleen sisäsyntyisiä. Voisin kuvitella prosessin vaatineen yrityksiä ja erehdyksiä, mistä pidemmänpuoleinen julkaisutaukokin kielii, mutta lopputuloksessa tätä ei kuule: Momentum on musiikkia, joka kuulostaa tällaiseksi syntyneeltä.
"Tällaisella" tarkoitan perinteisen draamankaaren ja laulurakenteen rikkomista, samoin kuin teatteripuheesta tutun neljännen seinän, joka erottaa kuulijaa ja esiintyjää. Vain Chisun melodiavaistolla varustettu säveltäjä on voinut toteuttaa tällaisen projektin näin vetovoimaisesti - Momentum-trilogia on täynnä korvamatoja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisia biisejä, vaan yksittäisiä kohtia niissä. Silti sellaiset kappaleet kuin Chisu kuka? tai Tipping point ovat aidosti radikaalia suomalaista popmusiikkia, jollaista ei olla aiemmin kuultu. Ehkä viime vuoden hypejuttu Ruusut pääsisi lähemmäksi, mutta se on minun korviini epämääräisempää ja pyrkimyksiltään ambivalentimpaa musiikkia kuin Momentum, joka ei kaikesta huolimatta myöskään väistä kuulijaa, vaan pitää korttinsa ns. avoimesti esillä.
Niinpä kuulijan ei tarvitse arvailla trilogian teemoja: niin ykkösosaa hallitseva eron ja elämänmuutoksen aiheisto, kakkososan itsekriittinen tähteystutkielma kuin kolmososan summaus näistä, maustettuna vielä ilmastokriisin syövereihin ajautuvan ihmiskunnan tilan ruotimisella, välittyvät lopulta mutkattomasti, mikä on aina ollut Chisun vahvuuksia sanoittajana. Hän ei pelkää isoja aiheita, eikä ole syytäkään, sillä hänellä on oma kielensä niiden käsittelemiseen.
Niinpä kun hän laulaa Tipping pointissa lauseita, kuten "jäätiköt sulaa mun colaan", "mä tein paljon virheitä" ja "rakas, tuleeks hyvät ajat vielä takas?", sulautuu yksityinen yleiseen poikkeuksellisen luontevasti ja samalla todistusvoimaisemmin kuin olisi mahdollista vain saarnaamalla tai vain ruikuttamalla.
60-luvun iskulause oli, että henkilökohtainen on poliittista, mutta nykyään sen voisi korvata nimenomaan sanomalla: yksityinen on yleistä.
Tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa tarkastella kumpaakaan näistä elämän perusosa-alueista, mutta ainakin Momentumin näkemyksellisen elektropopin siivittämänä se tuntui tänä vuonna itselleni henkilökohtaisesti kaikkein vetoavimmalta.
Tipping point Youtubessa
Momentum 1 Spotifyssa
Momentum 2 Spotifyssa
Momentum 3 Spotifyssa
sunnuntai 29. joulukuuta 2019
Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2019 huonoimmalle suomalaiselle popbiisille
Lanseerasin tässä blogissa viime vuonna Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle. Nimensä palkinto sai ensimmäisenä kruunatusta kappaleesta: Nikke Ankaran hitissä tuntuivat esiintyvän tiivistetyssä muodossa kaikki ne viat, joita tämän ajanhetken suomipopissa yleensä kuulee. Eiköhän se kelpaa paskuuden mittatikuksi jatkossakin.
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
Syyllistyisin tekohurskauteen, jos väittäisin tämän palkinnon tarkoitusperien olevan kasvatuksellisia. En toki oleta paskan musiikin tekijöiden lotkauttavan korviaan tällaiselle yksityisajattelulle. Oikeastaan pääasiallinen tavoitteeni on muistuttaa omin vaatimattomin keinovaroineni täällä internetissä siitä, että edes myöhäiskapitalismin oloissa kaikki suosittu ei ole tarpeellista tai toivottavaa - että suuri osa siitä on vahingollista ja kauheaa.
Niinpä Rikkinäinen prinsessa -palkintoa ei voi saada mikä tahansa tyypillisen keskinkertainen esitys. Sen saadakseen on tehtävä haitallista musiikkia - äänisaastetta, jolla voi nähdä olevan myös moraalisesti arveluttavia piirteitä.
Historian toisen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Stereon ja Etan Vuosien päästä. Haloo Helsingistä lomailevien Jere Marttilan ja Leo Hakasen perustama dj-duo Stereo, "Suomen Chainsmokers", on saastuttanut päättyvän vuoden musiikkimaisemaa suurella joukolla julkaistuja kappaleita, joista todelliseksi hitiksi nousi kuitenkin vain tämä yksi. Kirjoitettaessa yli kahdeksan miljoonan striimauksineen se onkin yksi vuoden isoimmista biiseistä ja soi hyvin myös radiossa. Se täyttää siis palkinnon perusedellytyksen: se on vaikuttanut heikentävästi kulttuuri-ilmapiiriimme laajan levikin ja suuren suosion voimin.
Lisäksi se on järkyttävää roskaa. Huonoista hiteistä ei ollut tänäkään vuonna pulaa, mutta valinta oli silti helppo.
Vuosien päästä on musiikkia, jota tehdään silloin, kun ei tiedetä, millaista musiikkia tehtäisiin. Kolme- ja puoliminuuttiseen teokseen on ängetty iskelmäräppiä, kankeasti ontuvaa biittiä, akustista simuloivaa kitaraa, täysin palkein keuhkottua kertosäettä ja edm-synakoukkua. Selvästi Marttila ja Hakanen on päästetty hiekkalaatikolle: sivuprojektin parissa puuhastellessa missään ei tarvitse olla enää sitä vähäistäkään järkeä, joka Haloo Helsingiltäkin uhkasi jossain siellä Hulluuden highwayn kieppeillä kadota. Fiittaajia ja vaikutteita on haalittu kuin täytteitä känniseen fantasiapizzaan, ja lopputulos on suunnilleen yhtä toimiva. Yksikään yksittäinen elementti ei leiki naapurinsa kanssa, tuhannen palan palapeli on koottu "ei se ole niin justiinsa" -metodilla.
Aikamme estetiikkaa luonnehditaan usein sirpaleiseksi, mutta vaikka hajonneen astian sirpaleet voivat levitä laajalle, on niistä ainakin teoriassa mahdollista koota vielä sama astia. Jos joku yrittäisi samaa Vuosien päästä -teokselle, päätyisi hän itsemurhaan todettuaan, että astioiden ohikiitäviä ideoita on kymmenittäin, mutta kokonaisesta astiasta ei kukaan ole kuullutkaan. Vaikutelma on sama kuin allekirjoittaneen yrittäessä aikanaan tehdä peruskoulun puukäsityötunneilla käyttötarve-esineitä.
Tämän raivostuttavan sekasotkun kruunaa teksti, jossa päättyneen ihmissuhteen osapuolet hirttäytyvät toistensa muistoon ja nostalgiaan - nostalgiaan, joka ei edes kohdistu rakkauden onnellisiin hetkiin, vaan traumaattiseen eroon. Sen eeppistä painoarvoa kasvatetaan Notre-Damen ja Tähtitorninmäen kaltaisilla syvähenkisyyttä merkitsevillä iskusanoilla. Jäyhä sentimento yhdistettynä täydelliseen kädettömyyteen oman äidinkielen suhteen tuntuu olevan nykysuomipopin tekstuaalista ydintä. Lähes aina nämä herkistelyt myös kompuroivat yksiavioisen heteroparisuhteen raunioilla tiristämässä kuolevasta aiheesta viimeisiä mahdollisia kyyneltippoja.
Toivoa sopii, että vuosien päästä kukaan ei koe tarvetta muistella rakkauksiaan tämän eltaantuneen, tunteita ja turboahdettua soundimaailmaa yhtä väkinäisesti suorittavan musiikin tahtiin.
Vuosien päästä Youtubessa
torstai 14. marraskuuta 2019
Salamaiseman erityinen ja ekslusiivinen palkinto 2010-luvun parhaalle suomalaiselle albumille ja albumikokonaisuudelle
Vuosikymmen alkaa olla jo niinkin lähellä loppuaan, että voin määritellä sen kaikkein parhaat musiikkiteokset. Jos joku marras-joulukuussa ilmestyvä suomalainen albumi osoittautuu tässä esiteltyjä paremmaksi, lupaan huomioida sen aikanaan 2020-luvun parasta palkitessani.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tietysti palkita vain yksi vuosikymmenen paras albumi, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni se osoittautui mahdottomaksi. Niinpä palkitsen yhden albumin ja yhden laajemman kokonaisuuden.
Salamaiseman paras 2010-luvun suomalainen albumi on Scandinavian Music Groupin Terminal 2 (2014). Myönsin levylle aikanaan ensimmäisen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaana kotimaisena levynä, ja vaikka ensi-innostukset toki aina laantuvat, on tämä vedonnut ja inspiroinut kaikkien näiden vuosien ajan aina, kun levyn on laittanut soimaan.
Vuonna 2014 olin kovalla maailmanlopputripillä ja kumarsin Terminal 2:n äärellä siitäkin syystä. Nyt viisi vuotta myöhemmin maailmanloppu tuntuu valitettavasti paljon enemmän todellisuudelta kuin vain tripiltä. Tämä kehitys on vain alleviivannut Terminal 2:n todistusvoimaa, vaikka samalla olen viime aikoina levyä kuunnellessani kysynyt itseltäni, ylitulkitsinko sitä aikanaan. On herännyt vaivihkainen ajatus, että tässä kolutaan sellaisia viimeisiä romantiikan jättömaita, joiden ehkä alitajuisestikin ymmärtää jäävän pian myrskytulvien alle. Terminal 2 on psyyken ja ihmissuhteiden haikeaa apokalypsia, mutta toisaalta se, miten me elämäämme elämme, on myös sidoksissa maailmaan ympärillämme. Puhuttiin sitten ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen tai yhteiskuntamallin suhteesta ympäröivään maailmaan, on tunnistettavissa halu jättää jälkeensä legenda hyvästä voittajasta. Paino sanalla legenda, paniikki sanojen välissä.
Musiikillisesti Terminal 2 on seesteisen ja ajattoman-modernin popmusiikin juhlaa. Levy on Suomen Rumours tai On Every Street tai Division Bell. Se kuuluu edelleen väistämättä ja kyselemättä tyhjien kauppakeskusten äänimaisemaksi tai laskuhumalaisille aamuyön tunneille. Scandinavian Music Group ei ole julkaissut albumia neljään vuoteen, ja toivon koko sydämestäni tämän johtuvan siitä, että tulossa on jotakin yhtä suurta.
2010-luvun paras suomalainen laajempi kokonaisuus on sitten Mikko Joensuun Amen-trilogia (2016-17). Olisi vaikeaa nostaa esiin yhtäkään näistä erilaisista ja samaa ydinmehua välittävistä teoksista mainitsematta muita. Herkkä ykkönen, tähtiä tavoitteleva kakkonen ja tähdenlentona maan päälle laskeutuva kolmonen muodostavat niin saumattoman trilogian, että vaikka sitä voi ja tuleekin kuunnella mielentilan mukaan levy kerrallaan, ei tunnu oikealta arvostella sitä niin. Joensuun kokonaisnäkemys on kirkkaasti säkenöivin tässä maassa tänä ajanjaksona. Mitään aivan tällaista ei kukaan muu Suomessa ole koskaan tehnyt. Suurta kuin musta taivas yllämme ja haavoittuvaa kuin marraskuinen kulkija ilman heijastinta.
Terminal 2 Spotifyssa
Amen 1 Spotifyssa
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tietysti palkita vain yksi vuosikymmenen paras albumi, mutta asiaa tarkemmin mietittyäni se osoittautui mahdottomaksi. Niinpä palkitsen yhden albumin ja yhden laajemman kokonaisuuden.
Salamaiseman paras 2010-luvun suomalainen albumi on Scandinavian Music Groupin Terminal 2 (2014). Myönsin levylle aikanaan ensimmäisen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaana kotimaisena levynä, ja vaikka ensi-innostukset toki aina laantuvat, on tämä vedonnut ja inspiroinut kaikkien näiden vuosien ajan aina, kun levyn on laittanut soimaan.
Vuonna 2014 olin kovalla maailmanlopputripillä ja kumarsin Terminal 2:n äärellä siitäkin syystä. Nyt viisi vuotta myöhemmin maailmanloppu tuntuu valitettavasti paljon enemmän todellisuudelta kuin vain tripiltä. Tämä kehitys on vain alleviivannut Terminal 2:n todistusvoimaa, vaikka samalla olen viime aikoina levyä kuunnellessani kysynyt itseltäni, ylitulkitsinko sitä aikanaan. On herännyt vaivihkainen ajatus, että tässä kolutaan sellaisia viimeisiä romantiikan jättömaita, joiden ehkä alitajuisestikin ymmärtää jäävän pian myrskytulvien alle. Terminal 2 on psyyken ja ihmissuhteiden haikeaa apokalypsia, mutta toisaalta se, miten me elämäämme elämme, on myös sidoksissa maailmaan ympärillämme. Puhuttiin sitten ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen tai yhteiskuntamallin suhteesta ympäröivään maailmaan, on tunnistettavissa halu jättää jälkeensä legenda hyvästä voittajasta. Paino sanalla legenda, paniikki sanojen välissä.
Musiikillisesti Terminal 2 on seesteisen ja ajattoman-modernin popmusiikin juhlaa. Levy on Suomen Rumours tai On Every Street tai Division Bell. Se kuuluu edelleen väistämättä ja kyselemättä tyhjien kauppakeskusten äänimaisemaksi tai laskuhumalaisille aamuyön tunneille. Scandinavian Music Group ei ole julkaissut albumia neljään vuoteen, ja toivon koko sydämestäni tämän johtuvan siitä, että tulossa on jotakin yhtä suurta.
2010-luvun paras suomalainen laajempi kokonaisuus on sitten Mikko Joensuun Amen-trilogia (2016-17). Olisi vaikeaa nostaa esiin yhtäkään näistä erilaisista ja samaa ydinmehua välittävistä teoksista mainitsematta muita. Herkkä ykkönen, tähtiä tavoitteleva kakkonen ja tähdenlentona maan päälle laskeutuva kolmonen muodostavat niin saumattoman trilogian, että vaikka sitä voi ja tuleekin kuunnella mielentilan mukaan levy kerrallaan, ei tunnu oikealta arvostella sitä niin. Joensuun kokonaisnäkemys on kirkkaasti säkenöivin tässä maassa tänä ajanjaksona. Mitään aivan tällaista ei kukaan muu Suomessa ole koskaan tehnyt. Suurta kuin musta taivas yllämme ja haavoittuvaa kuin marraskuinen kulkija ilman heijastinta.
Terminal 2 Spotifyssa
Amen 1 Spotifyssa
keskiviikko 6. marraskuuta 2019
Salamaiseman erityinen ja ekslusiivinen Rikkinäinen prinsessa -palkinto koko 2010-luvun huonoimmalle suomalaiselle popbiisille
Vuosi sitten lanseerasin tässä blogissa vuoden paskimmalle suomalaiselle pophitille myöntämäni Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Kuinka ollakaan, ensimmäisen sellaisen sai Nikke Ankaran kappale Rikkinäinen prinsessa. Se on niin huono ja vastenmielinen, että tuntui aivan perustellulta nimetä koko palkinto sen mukaan.
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
Joulukuussa saatte sitten tietää, mikä hirvitys saa tämän vuoden Rikkinäinen prinsessa -palkinnon. Mutta jo nyt on aika antaa aivan erillinen palkinto koko vuosikymmenen kauheimmalle suomalaiselle pophirvitykselle.
Harvoinhan sitä pääsee vuosikymmenenvaihdetta seuraamaan, ja olen ajatellut ottaa tästä kohta koittavasta kaiken irti täällä blogini puitteissa. Kaikenlaisia palkintoja ja muita katsauksia on loppuvuoden aikana luvassa sen verran, että jo nyt on hyvä aloittaa tittelistä, joka ei tule muuksi muuttumaan.
Ystävät ja kylänhenkilöt: 2010-luvun huonoin suomalainen pophitti on tämän blogin näkemyksen mukaan Cheekin ja Jukka Pojan Jossu, YleX:n kesäkumibiisi vuosimallia 2013.
Tässä äänisaasteessa on kaikki väärin, tekijöistä alkaen. Cheek on Suomen lahjattomin supertähti koskaan. Hän ei osaa räpätä, hänellä ei ole pelisilmää hankkia levyilleen musiikista mitään tajuavia tuottajia, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään muuta sanottavaa kuin uhoa ja uhriutumista vapaavalintaisessa järjestyksessä. Parasta hänen ikinä tekemäänsä oli lopettaminen, niin kauan kuin päätös pitää. Kenttä tuntuu nyt jo aika vapaalta ja miellyttävältä, kun ei ole pariin vuoteen tarvinnut katsoa Cheekiä. JVG on usein hauska, Antti Tuisku on usein sympaattinen ja Pyhimys on usein fiksu - kiitos, Cheek, että poistuit mestoilta ja jätit tilaa heille.
Jukka Poika ei ole lopettanut, hän vain romahti. Tarkemmin sanottuna hänen suosionsa romahti. Se tapahtui häkellyttävän nopeasti ja heti Jossun jälkeen. Parin sitä edeltävän vuoden ajan hän oli ollut yksi Suomen suosituimmista artisteista täysin sattumanvaraisen oloisesti. Se oli se lyhyt ajanhetki, joka tuntuu nyt pitkältä ja jonka kestäessä ns. suomireggae oli maamme suosituinta popmusiikkia.
Jukka Poika ei ole niin lahjaton kuin Cheek. Vuodet vain kuorivat hänestä opportunistin. Reggaehippi huomasi vetoavansa yllättävän laajoihin kansanjoukkoihin tekemällä yksinkertaisia lastenlauluja eroista ja rakastumisista ja kylmästä ja lämpimästä. Sitten jo moralisoitiin Älä tyri nyt -jättihitillä niitä nuoria, joita kiinnosti enemmän jokin muu kuin kauppaopistoon pyrkiminen. Haastatteluissa esittäydyttiin uuden "siideripissiksen" kanssa, eikä se aiempi kumppani, jonka kanssa oltiin rakennettu idylliä läntisellä Uudellamaalla, tullut enää mainituksi missään.
Kumpikin näistä hahmoista on joka tapauksessa täysin ei-ylemäinen. He eivät kanna kulttuuriamme harteillaan, he tuhoavat sitä. Heidän lyöttäytymisensä yhteen kesäkumibiisille on sinänsä loogista.
Kesäkumibiisi on 90-luvun puolivälissä kulta-aikaansa eläneen Radiomafian aloittama instituutio, joka on lähtökohdiltaan ehdottoman positiivista valistustoimintaa ja taiteellisessa mielessä tuottanut sekä ihan hyviä että todella huonoja esityksiä - ja kaikkea siltä väliltä. Hassuttelu kuuluu asiaan, kun toiminta suunnataan kuitenkin teineille. Jotkut onnistuvat siinä paremmin kuin toiset, ja aikojenkin muutos näkyy kesäkumibiisien listaa tarkastellessa selvästi. Kaikkien aikojen ensimmäisen kesäkumibiisin - Raptorin jätkien ja Movetronin Päivi Lepistön tekemän Kumia ja nahkaa -klassikon - kaltainen ysärihuumori tuskin olisi vedonnut edes viiden vuoden päästä kesäkumi-ikään tulleisiin.
Ehkäpä voi myös perustellusti arvella, ettei Klamydian jo silloin kolmeakymmentä lähestyneiden jätkien kai pornoleffojen liikakatselusta innoittunutta huumoribiisiä Onnesta soikeena enää nykyään julkaistaisi teinien valistamiseksi. Siitähän tuli sen ajan myyntisinglekulttuurin avittamana vissiinkin kaikkein menestynein kesäkumibiisi koskaan. Mutta, kuten toisessa saman vuoden hittikappaleessa todetaan: "se oli silloin".
Keskimäärin kesäkumibiisi-instituutiota ylläpitävien tahojen pelisilmä on pitänyt melko hyvin vielä 2010-luvulla, popmusiikin ja Ylen rappion aikoinakin. Esimerkiksi Robinin Kesärenkaat (2014) on herttainen ja sympaattinen teinierotiikan kuvaus, yhtä vilpittömän innostunut kuin sellaiset kokemuksetkin tapaavat olla. Vastaavasti Gasellien Suojaus petti (2019) hyödyntää simppeliä ihmissuhdemetaforaa ja on esittäjiensä näköinen tulkinta aiheesta. Periaatteessa kaikki onnistuneet kesäkumibiisit soveltavat muutettavat muuttaen jompaakumpaa näistä kahdesta strategiasta.
No, Jossuunkin pätee, että se on esittäjiensä näköinen kappale. Taikapeilin ysärikertosäkeen varastava paskasäkki on misogyynisintä roskaa, mitä suomipopissa on vuosikymmenen mittaan kuultu - eikä sen kilpailun voittaminen oikeastaan ole kovin helppoa. Cheekin pikkuoravaääninen kertojahahmo tulee onnettomuudekseen ihastuneeksi Johannaan, joka on ehkä harrastanut seksiä jonkun muunkin kanssa. "Jossulla on toinen", ja wingmanina esittäytyvä Jukka Poika muistuttelee kaveriaan tosiasioista. Oot ehkä sokee, mut mä nään mikä tää biatch on / Se ei oo viaton, sen laji on triathlon.
Cheekin hahmon ongelma on vain se, että hän haluaisi parisuhteen tytön kanssa, mutta koska tämä on villimpi tapaus, ei semmoinen käy laatuun. Ois parempi, jos se ois sulle vaan yhden illan makaus, Jukka Poika ohjeistaa avuliaasti. Eli huora on huora ja sellaisena pysyy ja sellaisena sitä voidaan kohdella, mutta ihmistä siitä ei saa panemallakaan eikä seurustelukumppania ainakaan.
Tämä tuleekin kappaleen "kliimaksissa" todistetuksi. Kesäkumibiisidiiliin kaiketi kuuluu, että itse asia pitää mainita ainakin jossakin kohtaa, ja Jossussa se hoidetaan lopussa todella elegantisti. Jonkin ihmeen landereissun puitteissa Cheekin hahmo saa lopulta Jossun ns. yhdyntään, mutta sitten:
Ja siinä innoissaan kun poika haluu nussii / hypättiin Jossun käytettyyn makuupussiin / Ja pesää tuli / mut sen jälkeen varpaan välis jonkun toisen kesäkumi / fuck!
Tällaista maailmankuvaa sitä sitten 15-vuotiaille tarjotaan. Lattean iskelmä-dancehallin säestämänä toki.
Jossu Youtubessa
sunnuntai 9. kesäkuuta 2019
Gettomasa: Diplomaatti - supertähti takavasemmalta
Gettomasa on epäilemättä viime aikojen suomiräppisensaatio. Hän nousi genren maakuntasarjasta todelliseksi listatähdeksi vähän varkain. Havahduin itse asiaintilaan käydessäni viime vuoden lopulla läpi Suomen Spotifyn vuositasolla kuunnelluimpia. Siellä top 50 -listalla oli moninkertaisesti julkisuutta saaneiden supertähtien seassa Gettomasa vuoden alussa julkaistulla Lössi-biisillään. Kuuntelin kappaleen, ja se osoittautui erittäin toimivaksi uho- ja possebiisiksi, jossa on minun makuuni ja taustaani juuri sopivasti helsinkiläisille vittuilua ja suomiräpin viime vuosikymmenen puolivälin kultakaudesta muistuttavaa reteää meininkiä. Tuotannollisesti se ottaa toki huomioon tämän päivän trendit, mutta on silti "hyvää perusmenoa", ja myönnettäköön, että kun kaikki kokeellinen soundikikkailu menee useinkin yli hilseeni, pidin tätäkin virkistävänä piirteenä isossa hittibiisissä.
Tänä vuonna Gettomasasta onkin sitten kuultu ja paljon. Alkuvuodesta julkaistusta Muijii stadis -biisistä tuli Lössiäkin isompi hitti, sitten artisti pääsi esiintymään kiekkokansan kultajuhliinkin, ja sopivasti samoilla kieppeillä julkaistu seitsemän biisin kokonaisuus Diplomaatti on ollut nyt kaksi viikkoa albumilistan ykkösenä. Taakseen se on jättänyt esim. Marko Hietalan ja Olavi Uusivirran uutuudet, mitä on vaikea olla näkemättä jonkinlaisena symbolina jostakin.
Diplomaatti on puhtaasti striimauskäyttöön tarkoitettu teos, jota ei vanhaan aikaan olisi kutsuttu albumiksi, mutta tällainenhan on tätä päivää. Vaikea tätä 26-minuuttista kuunnellessa on ratkaisua kritisoidakaan. Nyt levyllä ei ole yhtään varsinaisesti turhaa biisiä, joten mihin tässä tarvittaisikaan niitä viittä muuta, joiden taso ei ehkä yltäisi yhtä korkealle. Diplomaatti esittää aika pitkälti myös yhden statementin: nousussa oleva räppäri kertoo olevansa nousussa ja määrittelee oman olemuksensa ja identiteettinsä nousussa olevana räppärinä. Ei tässä mitään kovin monimutkaista ole, ja halutessaan Masan "läpästössä" voi nähdä ongelmallisia piirteitä, mutta toisesta vinkkelistä tämä on virkistävä ilmiö Cheekin jälkeisessä suomiräpissä.
Tämä oli perusfiilikseni tutustuessani Gettomasan musiikkiin viimeaikaisten singlejen ja nyt Diplomaatin myötä. (On varmasti syytä todeta, etten vielä ole perehtynyt hänen aikaisempaan tuotantoonsa.) Ensin oli vaistonvarainen diggailu, niinhän se aina menee. Vasta sitten aloin pohtia, miksi tämä meno miellyttää. Yksi selvä syy on tuo maakuntakeskeisyys. Ilmeisistä henkilökohtaisista syistä se on kytkeytynyt suomiräppisuhteeseeni siitä asti, kun Tulenkantajien Rollofunk oli ensimmäinen todellinen kolahdukseni genren piiristä. Gettomasa hehkuttaa Jyväskylää, joka sattuu myös olemaan minulle omakohtaisestikin tärkeä kaupunki. Helsingissähän tässä on tullut asuttua jo pian 20 vuotta, mutta aina jotain Lössin tapaista kuunnellessani asetun vaivatta siirtotyöläisen rooliin ja peukutan kaikkea lievästi murteellista uhoa ja maailmanvalloittajan asennetta junasta asemalla noustaessa.
Mutta onhan myös Cheek Lahdesta. Mahdollisesti jossain kohtaa hänen laajaa tuotantoaan myös hehkutetaan Lahtea, siitä en tiedä, koska en ole perehtynyt tuohon tuotantoon pintaa syvemmältä. Joistakin muista viime aikojen kaupallisesti menestyneimmistä räppäreistä ei oikein tiedä, mistä he tulevat, koska he eivät sitä mitenkään alleviivaa - ainakaan konkreettista, maantieteellistä taustaansa. Usein toki puhutaan yleisellä tasolla vaikeista kasvuolosuhteista, zoomataan kuin Google Mapsissa ikään yksittäiseen kerrostaloon jossakin metaforisessa "vaikeassa paikassa", mutta kuvaa varotaan huolella laajentamasta niin, että kuulija saisi käsityksen edes naapurikorttelin meiningistä. Se on osa ainakin valtavirtaisimman suomiräpinkin soluttanutta autonomista yksilöä ja hänen "kamppailuaan" painottavaa kehitystä. Suomiräpin 2010-luvun kirjoiksi ja elämäkertaelokuviksi asti eskaloituneissa menestystarinoissa uhotaan menestyksellä ja toisaalta uhriudutaan ja nyyhkitään "vihaajien", ikävien naisihmisten ja kriitikkojen kapuloihin panemien rattaiden innoittamana. Niinpä mainstream-räpistä on tullut iskelmää sen paskimmassa merkityksessä, ja usein se on ottanut kahdesta erilaisesta musiikillisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä kummankin nihkeimmät puolet. Siten - ja Nelonen Median suosiollisella avustuksella - tämä musiikki on saatu kaupatuksi mahdollisimman suurelle yleisölle.
Ollakseen miljoonia striimaava listaykkönen, Gettomasa tuntuu onnistuneen pelin sääntöjen muuttamisessa. Hän ei soi radiossa (ainakaan vielä) eikä sääli itseään tai hyödynnä iskelmävaikutteita (ainakaan vielä). Toivottavasti sulkeet säilyttävät kuranttiutensa jatkossakin. Tavallaan hän on palauttanut räpin räppiin. Hänen biisinsä ovat populistisia ja tarttuvia ja nykyiseen tapaan räpiksi aika laulullisia, mutta niissä ei kuulla Eminemiltä periytyvää kamalaa melodramaattisesti tilittävää äänenväriä. Diplomaatti sisältää pelkästään perinteistä reteää räppiuhoa suht rajallisesti vaihtelevista näkökulmista, tarkoituksellisesti korostetulla maakuntatwistillä, valtavirran ja pusikon välimaastossa tasapainoillen niin, että skumppaa kyllä kitataan, mutta se tehdään jossain Jyväskylän Tuomiojärven rantsussa, kaukana punaisista matoista. Gettomasa tekee myös hyvin selväksi viimeistään levyn päättävässä nimibiisissä, että hän asemoituu uudeksi valtavirraksi, jonka ei tarvitse nuolla kenenkään persettä tai tehdä "edm:ää". Hän tiedostaa tarkkaan mahdollisuutensa esiintyä takavasemmalta tulleena supertähtenä, joka voi uskottavasti lesoilla olevansa jotain vähän muuta kuin nämä pelikentän aiemmat valtiaat, joita hän ei ehkä strategisesti mainitse nimiltä - koska miksi kahliutua mihinkään yksittäiseen biiffiin?
Jollain tasolla räppiperinteitä kai ilmentää sekin, että Gettomasan toistaiseksi paras bängeri, Diplomaatin aloittava Silmät, on myös se hänen kappaleensa, joka herättää tekstinsä puolesta eniten vähän epämukavia fiiliksiä, jos sitä erehtyy liikaa kelailemaan. Siinä Masa kuittailee "feministeille", jotka ovat epäilleet häntä "myrkyllisestä maskuliinisuudesta". En tiedä, onko mitään "oikeaa kohua" ollut, mutta Diplomaatin muunkaan annin perustella sellaista ei varsinaisesti voisi ihmetellä. Naisten esineellistäminen ja omilla valloituksilla kehuskeleminen parhaiden räppitapojen mukaan on levyn tematiikan ytimessä. Voi ei -biisin fiittaaja Lauri Haav on "haukannut priimamarjaanaa" ja tehnyt "kilteistä tuhmia", ja tosiaan Masalla itsellään on täällä stadissakin niitä muijia, joista "ainakin mun mittaril" on "aika kuumii pari".
Tämmöisiin seikkoihin myönnän kuitenkin kiinnittäneeni huomiota vähän velvollisuudentunnosta ja muodostettuani jo vaistonvaraisesti voimakkaan positiivisen mielikuvan Gettomasan musasta. Kai hyvä räppäri pystyy laittamaan aika suuren osan retoriikkaansa genrepiirteiden piikkiin. Tai sanailee niin svengaavasti, että huomio kohdistuu siihen. Tosin on varteenotettava pointti, ettei aikamme suosituimman pop-genren typistäminen eräänlaiseksi todellisuudesta irrallaan olevaksi sarjakuvameiningiksi palvele kenenkään intressejä. Ja juurihan itse ankkuroin Gettomasan maakuntaräpin "syvemmälle todellisuuteen" kuin jonkin Cheekin tuotannon. Silloin se kyseinen todellisuus olisi tässä tapauksessa jyväskyläläisen yökerhon tanssilattialla kolmen jälkeen kuultavia lausuntoja elämästä ja vaikkapa nyt sukupuolten välisistä suhteista.
Siksi on hyväksyttävä, että tämä tuntuu todellisuudelta. Sen kuvaukselta, ei yritykseltä muokata sitä muuten kuin oman ura-aseman edistämisen verran. Gettomasa levyttää kuitenkin PME Recordsille, eikä hän retoriikastaan huolimatta ole musabisneksestä irrallinen saareke, vaan hyvin mahdollisesti tarkkaan mietitty täsmäohjus valtavirran ytimeen. Nohevat pelaajat ovat aavistaneet jo tovin, että iskelmäräpin aika on ohi. Osa siitä tulee sulautumaan osaksi yleistä valtavirtabulkkia ja pysymään pinnalla, mutta terävimmät hittikärjet tulevat jatkossa muunlaisella itseilmaisulla.
Nähtäväksi jää, mitä se laajemmin tarkoittaa, mutta ainakin Diplomaatin osalta se tarkoittaa sitä, että listakärjessä on toimivinta uutta kotimaista valtavirtamusaa vähään aikaan.
Diplomaatti Spotifyssa
Tänä vuonna Gettomasasta onkin sitten kuultu ja paljon. Alkuvuodesta julkaistusta Muijii stadis -biisistä tuli Lössiäkin isompi hitti, sitten artisti pääsi esiintymään kiekkokansan kultajuhliinkin, ja sopivasti samoilla kieppeillä julkaistu seitsemän biisin kokonaisuus Diplomaatti on ollut nyt kaksi viikkoa albumilistan ykkösenä. Taakseen se on jättänyt esim. Marko Hietalan ja Olavi Uusivirran uutuudet, mitä on vaikea olla näkemättä jonkinlaisena symbolina jostakin.
Diplomaatti on puhtaasti striimauskäyttöön tarkoitettu teos, jota ei vanhaan aikaan olisi kutsuttu albumiksi, mutta tällainenhan on tätä päivää. Vaikea tätä 26-minuuttista kuunnellessa on ratkaisua kritisoidakaan. Nyt levyllä ei ole yhtään varsinaisesti turhaa biisiä, joten mihin tässä tarvittaisikaan niitä viittä muuta, joiden taso ei ehkä yltäisi yhtä korkealle. Diplomaatti esittää aika pitkälti myös yhden statementin: nousussa oleva räppäri kertoo olevansa nousussa ja määrittelee oman olemuksensa ja identiteettinsä nousussa olevana räppärinä. Ei tässä mitään kovin monimutkaista ole, ja halutessaan Masan "läpästössä" voi nähdä ongelmallisia piirteitä, mutta toisesta vinkkelistä tämä on virkistävä ilmiö Cheekin jälkeisessä suomiräpissä.
Tämä oli perusfiilikseni tutustuessani Gettomasan musiikkiin viimeaikaisten singlejen ja nyt Diplomaatin myötä. (On varmasti syytä todeta, etten vielä ole perehtynyt hänen aikaisempaan tuotantoonsa.) Ensin oli vaistonvarainen diggailu, niinhän se aina menee. Vasta sitten aloin pohtia, miksi tämä meno miellyttää. Yksi selvä syy on tuo maakuntakeskeisyys. Ilmeisistä henkilökohtaisista syistä se on kytkeytynyt suomiräppisuhteeseeni siitä asti, kun Tulenkantajien Rollofunk oli ensimmäinen todellinen kolahdukseni genren piiristä. Gettomasa hehkuttaa Jyväskylää, joka sattuu myös olemaan minulle omakohtaisestikin tärkeä kaupunki. Helsingissähän tässä on tullut asuttua jo pian 20 vuotta, mutta aina jotain Lössin tapaista kuunnellessani asetun vaivatta siirtotyöläisen rooliin ja peukutan kaikkea lievästi murteellista uhoa ja maailmanvalloittajan asennetta junasta asemalla noustaessa.
Mutta onhan myös Cheek Lahdesta. Mahdollisesti jossain kohtaa hänen laajaa tuotantoaan myös hehkutetaan Lahtea, siitä en tiedä, koska en ole perehtynyt tuohon tuotantoon pintaa syvemmältä. Joistakin muista viime aikojen kaupallisesti menestyneimmistä räppäreistä ei oikein tiedä, mistä he tulevat, koska he eivät sitä mitenkään alleviivaa - ainakaan konkreettista, maantieteellistä taustaansa. Usein toki puhutaan yleisellä tasolla vaikeista kasvuolosuhteista, zoomataan kuin Google Mapsissa ikään yksittäiseen kerrostaloon jossakin metaforisessa "vaikeassa paikassa", mutta kuvaa varotaan huolella laajentamasta niin, että kuulija saisi käsityksen edes naapurikorttelin meiningistä. Se on osa ainakin valtavirtaisimman suomiräpinkin soluttanutta autonomista yksilöä ja hänen "kamppailuaan" painottavaa kehitystä. Suomiräpin 2010-luvun kirjoiksi ja elämäkertaelokuviksi asti eskaloituneissa menestystarinoissa uhotaan menestyksellä ja toisaalta uhriudutaan ja nyyhkitään "vihaajien", ikävien naisihmisten ja kriitikkojen kapuloihin panemien rattaiden innoittamana. Niinpä mainstream-räpistä on tullut iskelmää sen paskimmassa merkityksessä, ja usein se on ottanut kahdesta erilaisesta musiikillisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä kummankin nihkeimmät puolet. Siten - ja Nelonen Median suosiollisella avustuksella - tämä musiikki on saatu kaupatuksi mahdollisimman suurelle yleisölle.
Ollakseen miljoonia striimaava listaykkönen, Gettomasa tuntuu onnistuneen pelin sääntöjen muuttamisessa. Hän ei soi radiossa (ainakaan vielä) eikä sääli itseään tai hyödynnä iskelmävaikutteita (ainakaan vielä). Toivottavasti sulkeet säilyttävät kuranttiutensa jatkossakin. Tavallaan hän on palauttanut räpin räppiin. Hänen biisinsä ovat populistisia ja tarttuvia ja nykyiseen tapaan räpiksi aika laulullisia, mutta niissä ei kuulla Eminemiltä periytyvää kamalaa melodramaattisesti tilittävää äänenväriä. Diplomaatti sisältää pelkästään perinteistä reteää räppiuhoa suht rajallisesti vaihtelevista näkökulmista, tarkoituksellisesti korostetulla maakuntatwistillä, valtavirran ja pusikon välimaastossa tasapainoillen niin, että skumppaa kyllä kitataan, mutta se tehdään jossain Jyväskylän Tuomiojärven rantsussa, kaukana punaisista matoista. Gettomasa tekee myös hyvin selväksi viimeistään levyn päättävässä nimibiisissä, että hän asemoituu uudeksi valtavirraksi, jonka ei tarvitse nuolla kenenkään persettä tai tehdä "edm:ää". Hän tiedostaa tarkkaan mahdollisuutensa esiintyä takavasemmalta tulleena supertähtenä, joka voi uskottavasti lesoilla olevansa jotain vähän muuta kuin nämä pelikentän aiemmat valtiaat, joita hän ei ehkä strategisesti mainitse nimiltä - koska miksi kahliutua mihinkään yksittäiseen biiffiin?
Jollain tasolla räppiperinteitä kai ilmentää sekin, että Gettomasan toistaiseksi paras bängeri, Diplomaatin aloittava Silmät, on myös se hänen kappaleensa, joka herättää tekstinsä puolesta eniten vähän epämukavia fiiliksiä, jos sitä erehtyy liikaa kelailemaan. Siinä Masa kuittailee "feministeille", jotka ovat epäilleet häntä "myrkyllisestä maskuliinisuudesta". En tiedä, onko mitään "oikeaa kohua" ollut, mutta Diplomaatin muunkaan annin perustella sellaista ei varsinaisesti voisi ihmetellä. Naisten esineellistäminen ja omilla valloituksilla kehuskeleminen parhaiden räppitapojen mukaan on levyn tematiikan ytimessä. Voi ei -biisin fiittaaja Lauri Haav on "haukannut priimamarjaanaa" ja tehnyt "kilteistä tuhmia", ja tosiaan Masalla itsellään on täällä stadissakin niitä muijia, joista "ainakin mun mittaril" on "aika kuumii pari".
Tämmöisiin seikkoihin myönnän kuitenkin kiinnittäneeni huomiota vähän velvollisuudentunnosta ja muodostettuani jo vaistonvaraisesti voimakkaan positiivisen mielikuvan Gettomasan musasta. Kai hyvä räppäri pystyy laittamaan aika suuren osan retoriikkaansa genrepiirteiden piikkiin. Tai sanailee niin svengaavasti, että huomio kohdistuu siihen. Tosin on varteenotettava pointti, ettei aikamme suosituimman pop-genren typistäminen eräänlaiseksi todellisuudesta irrallaan olevaksi sarjakuvameiningiksi palvele kenenkään intressejä. Ja juurihan itse ankkuroin Gettomasan maakuntaräpin "syvemmälle todellisuuteen" kuin jonkin Cheekin tuotannon. Silloin se kyseinen todellisuus olisi tässä tapauksessa jyväskyläläisen yökerhon tanssilattialla kolmen jälkeen kuultavia lausuntoja elämästä ja vaikkapa nyt sukupuolten välisistä suhteista.
Siksi on hyväksyttävä, että tämä tuntuu todellisuudelta. Sen kuvaukselta, ei yritykseltä muokata sitä muuten kuin oman ura-aseman edistämisen verran. Gettomasa levyttää kuitenkin PME Recordsille, eikä hän retoriikastaan huolimatta ole musabisneksestä irrallinen saareke, vaan hyvin mahdollisesti tarkkaan mietitty täsmäohjus valtavirran ytimeen. Nohevat pelaajat ovat aavistaneet jo tovin, että iskelmäräpin aika on ohi. Osa siitä tulee sulautumaan osaksi yleistä valtavirtabulkkia ja pysymään pinnalla, mutta terävimmät hittikärjet tulevat jatkossa muunlaisella itseilmaisulla.
Nähtäväksi jää, mitä se laajemmin tarkoittaa, mutta ainakin Diplomaatin osalta se tarkoittaa sitä, että listakärjessä on toimivinta uutta kotimaista valtavirtamusaa vähään aikaan.
Diplomaatti Spotifyssa
tiistai 14. toukokuuta 2019
Haastattelu Pekka Aarniosta vuonna 2014
RIP Pekka Aarnio, yksi suomalaisen populaarimusiikin historian tärkeimmistä taustavaikuttajista. Ohessa haastattelujuttu, jonka tein hänestä Kansan uutisiin huhtikuussa 2014. Teksti on toimitukseen lähettämässäni muodossa, netissä siitä oli ainakin viime vilkaisulla vain alun sisältävä versio.
___________
___________
Pekka Aarnio on kutsunut tekemään
haastattelua kotiinsa Helsingin Jollakseen. Agit Prop -kvartetista ja
Love- ja Johanna -levy-yhtiöiden pitkäaikaisena tuotantopäällikkönä
tunnettu Aarnio asuu appiukkovainaansa sotien jälkeen
rakennuttamassa omakotitalossa. Viime vuosikymmeninä näille
luonnonkauniille rannoille on noussut lähinnä raharikkaiden
palatseja, ja Aarnio hymähtääkin, ettei hänellä enää olisi
asiaa muuttaa tänne.
Musiikkibisneksestä Aarnio on
vähitellen jättäytynyt eläkkeelle, mutta 2000-luvulla elvytetty
Agit Prop jatkaa, tai ei ainakaan ole tehnyt päätöksiä
lopettamisesta. Tänä vappuna tiedossa on taas konsertti
Kulttuuritalolla. Ohjelmistossa on muutama uusikin laulu, kuten
Kerkko Koskisen Aulikki Oksasen tekstiin säveltämä “Korintin
ruusut”, allegoria Kreikan nykytilalle.
“Siellä on meneillään ihmiskoe”,
Aarnio määrittelee. “Lääkäri lääkitsee siihen pisteeseen,
jossa potilas kuolee.”
Ennen Agit Propia kvartetin miesäänet,
Aarnio ja Martti Launis, vaikuttivat Guldkurkorna-yhtyeessä. Se oli
60-luvun puolivälin folkbuumin pioneereja, joten Aarniolla alkaa
tulla 50 vuotta täyteen kotimaisen kevyen musiikin keskiössä.
Guldkurkornan jäsenet elivät hyvin
60-lukulaisen sukupolvikokemuksen vapaamielisistä
seurakuntapiireistä Sadankomitean tapaisiin yhden asian liikkeisiin,
Vietnam-protesteihin ja edelleen puoluepolitiikkaan.
“Se radikalisoituminen meni hirveän
orgaanisesti”, Aarnio muistelee. “Ei siinä mistään
hetkellisestä valaistumisesta ollut kysymys.”
Helsingin teinipiireissä oli usein
kyse porvariskodin aatteiden kieltämisestä, vaikka Aarnio haluaakin
huomauttaa, että radikaaleissa oli työläistaustaisia enemmän kuin
oletetaan.
Joka tapauksessa toimintaa leimasi
nuoruuden uhma, hybriskin. Guldkurkornan osalta se kulminoitui ryhmän
viimeiseen ja epäonnistuneeseen keikkaan Kaustisen
kansanmusiikkijuhlilla kesällä 1970. Vasemmistolaiset
taistelulaulut saivat pohjalaisyleisöltä jäätävän vastaanoton.
“Oli siinä vähän diivailua,
haettiin verta nenästä. Tiedettiin, ettei yleisö odottanut
sellaista. Jos keikkaa olisi mainostettu Agit Propin nimellä, sinne
oltaisiin tultu katsomaan kommareita kuin eläintarhaan.”
Agit Prop oli tosiaan tuolloin jo
olemassa SKDL:n vaalitilaisuuksien ohjelmanumerona. Syksyllä 1970 se
kiteytyi kvartetiksi, kun seuraavan kesän Berliinin laulujuhlille
tarvittiin esiintyjä. Aarnio ja Launis saivat rinnalleen
folk-aikojen tuttavansa Sinikka Sokan ja Kiti Neuvosen, jonka sitten
korvasi Monna Kamu. Syntyi tuttu ominaissaundi, jota Aarnio
luonnehtii yhdistelmäksi raakaa ja siloiteltua.
“Arkaainen folk-ilmaisu ja sivistynyt
teatteri- tai chansonilmaisu. Riippuu vähän biisistä, kummalle
puolelle se kallistuu. Jos ajattelee ihan mun ja Launiksen
äänenvärejä, niin teknisestihän niitä käytetään päin
helvettiä, ja rääkymisenähän sitä pidettiin.”
Agit Propilla oli kuitenkin käytössään
sukupolvensa parhaiden säveltäjien ja runoilijoiden taidot, ja
kuohuva aika tarjosi sekin edellytykset luoda muutamassa vuodessa
tuotanto, jota lauletaan vasemmistoyhteyksissä tänäkin päivänä.
Aarnio näkee ajanjakson “anomaliana” ja toteaa, että vastaavia
kultakausia työväenlaulun historiassa ovat lähinnä vuodet 1905-06
suurlakkoineen sekä tietysti vuosien 1917-18 tienoo.
Ajatukset työväenlaulun syklisestä
historiasta ja sen mahdollisesta nykyisestä alennustilasta jäävät
selvästi vaivaamaan Aarniota, sillä myöhemmin hän soittaa ja
haluaa ottaa esiin Reijo Franckin. Hänen oma sukupolvensa löysi
Franckin ja tämän 50-luvun levytykset nuoruudessaan, mutta
2010-luvulla Aarnioon otti yhteyttä Paleface, joka intoili
Franckista ja pyysi tämän puhelinnumeroa. Perinne kehittyy, mutta
jatkuu, paljolti juuri suomiräpin saralla.
Laululiike yhdistetään nykyään
taistolaisuuteen, mutta Aarnio muistuttaa, että kyse oli
laajemmasta, puolue- ja ryhmäkuntarajat ylittäneestä ilmiöstä.
Love Records pyrki julkaisemaan vasemmistolaista laulua
tasapuolisesti demareita myöten. SKP:n vähemmistöstä tuli toki
eniten ja aktiivisimpia tekijöitä. Mutta musiikki saattoi puhutella
niitäkin, jotka eivät olleet liikkeessä lainkaan. Aarnio
huomauttaa jopa porvaritaustaisten muusikoiden soittaneen Agit Propin
komppiryhmässä vapaaehtoispohjalta, koska materiaali oli niin
palkitsevaa.
Tässä lienee syy siihenkin, että
laululiike pysyi elinvoimaisena pidempään kuin asemiinsa luutunut
poliittinen liike.
“Vuoden 1977 Helsingin
laulufestivaalithan oli kaikkein isoimmat. Vielä 80-luvullakin oli
pari isoa tapahtumaa.”
Uusia ryhmiä tai biisejä ei
kuitenkaan enää tullut. Niinpä vuoden 1978 kieppeillä
järjestetyssä Love Recordsin tuotantopalaverissa M.A. Numminen
rohkeni sanoa, että poliittinen laulu on mennyt pois muodista.
“Mä loukkaannuin, että ei tää nyt
mikään muotiasia ole, totuus ja elämä tässä on kyseessä! Mutta
kyllä Numminen oli oikeassa. Just silloinhan punk lähti, ja jos
joku juttu on kiinnostanut isosysteriä, niin ei se oikein enää
pikkusysteriä sitten.”
Aarnio oli tullut Lovelle töihin pari
vuotta aiemmin, mutta konkurssi koitti jo 1979. Aarnio määrittelee
yhtiön kärsineen suuruusharhasta: se yritti dokumentoida kaikkea
kiinnostavaa musiikkia kuin valtion virasto ikään. Julkaisumäärät
kasvoivat tolkuttomiksi.
Hän itse jatkoi Atte Blomin kanssa
Johanna-yhtiössä, joka sai punkista ja uudesta aallosta hyvän
lähtövauhdin. Nimenomaan Blomin estetiikantajuun punk sopi.
“Atte on äärimmäisen brutaali
jätkä, sille Sex Pistols on parasta mitä voi olla”, Aarnio
naureskelee. “Se on populisti, vaikka onkin sivistynyt ja luova ja
loistava tyyppi. Atte is the man!”
Niinpä Blomilla olikin lieviä
vaikeuksia hyväksyä Tuomari Nurmion “Valo yössä”
-ensisingleä, jota hän piti liian kirjallisena, kuin Lauri Viitana.
Hyväksyi kuitenkin hieman nikoteltuaan, ja Nurmion Kohdusta
hautaan -albumista tuli sekä myyntimenestys että klassikko.
Sittemmin niitä ilmestyi Blomin ja
kumppaneiden siipien suojissa kymmenittäin. Aarnio vastasi itse
tuottajana mm. Badding Somerjoen uraauurtaneista 80-luvun levyistä
ja suurimmasta osasta Leevi & The Leavingsin ikonista tuotantoa.
Erityisen tärkeäksi hänelle
muodostui yhteistyö Ultra Bran kanssa. Yhtyeessä oli vanhojen
radikaalien lapsia, ja Aarnio suorastaan liikuttuu siitä puhuessaan.
“Se
oli mulle jonkinlainen uusi nuoruus. Jengi, joka on intellektuaalinen
yhteisö, mutta jossa on toisaalta lapsenomaista luovaa älyttömyyttä.
Niiden kanssa oli helvetin nastaa. Tässä samassa huoneessa ne
bileetkin pidettiin, kun levy oli masteroitu.”
On kuvaavaa, että Kerkko Koskinen
Kollektiivin esikoisalbumi on Aarnion ainoa tuotantotyö sen jälkeen,
kun Johanna lopulta myytiin monikansalliselle Universalille vuonna
2010. Johtohahmoilla alkoi olla ikää, digitalisoituvan
musiikkimaailman kyydissä oli yhä vaikeampi pysyä, eikä luontevaa
kotimaista jatkajaa yksinkertaisesti ollut.
“Tottakai
se oli murheellista ja samalla luonnonlainomaista. Mutta sen kanssa
pitää pystyä elämään.”
Levyteollisuuden tunnelin päässä ei
2010-luvulla muutenkaan juuri valoa näy.
“Oli
siinä vähän sitäkin, että mentiin alta pois”, Aarnio myöntää.
Vuosikymmenten ura suomalaisessa
musabisneksessä näyttää siis päättyneen. Mutta vuosikymmenten
ura suomalaisen radikaalin poliittisen laulun lipunkantajana jatkuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)