Eilen sain todistaa Helsinginkadun ravintola Lepakkomiehessä hienoa keikkaa: rovaniemeläinen Pekka Kumpulainen ja ystävät vangitsi hikisen yleisön resuisella arktisella bluesillaan. Kun itse olen Rovaniemeltä kotoisin, olen tietysti erityisen tyytyväinen siitä, että Lapin pääkaupungista taitaa nykyään tulla enemmän maan parhaimmistoon yltävää vaihtoehtomusiikkia kuin koskaan ennen. Kumpulainen itse ja hänen nykyinen rumpalinsa Tuomas Autti soittavat vähintään yhtä loistavassa Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo -orkesterissa. Tuon bändin jäsenillä vaikuttaa sitä paitsi olevan epälukuinen määrä kiinnostavia sivuprojekteja.
Lepakkomiehen eilisillan avasi soolokeikallaan veitsenterävä pohjoinen surrealisti Dxxxa D. Sitten on tietenkin vielä maan paras livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, jonka rumpali Janne Hast taas tunnetaan myös Dxxxan yhteistyökumppanina. "Vanhoista staroista" Absoluuttinen Nollapiste on saanut lammasoopperalevyillään tukun viiden tähden arvosteluja, ja Hannibal taas vaikuttaa ainakin H2Ö:ssä todistamani, Black Motor -yhtyeen kanssa vedetyn keikan perusteella olevan todella kovassa vedossa hänkin.
Rovaniemellä on selvästi tapahtumassa jotain - ja on jo aikakin. Teinivuosinani 90-luvulla pohjoisen angstin mystifiointi suomalaisessa rock-kirjoittelussa liittyi aina Ouluun ja Tornioon, toki aivan ansaitusti. Tuolloin noista kaupungeista tuli useita maan kovimmista rockbändeistä, kun taas Rovaniemen pikkutähdet olivat keskenään aika erilaisia ja tasoltaan vaihtelevia; mistään skenestä tuskin oli mahdollista puhua. Aina mainittiin Greenhouse AC, Jalla Jalla ja Nightingales, vähän myöhemmin Supperheads ja Nollapiste. Kolme ensin mainittua jäivät suuriksi lupauksiksi, eikä Supperheadsistakaan kovasta yrityksestä huolimatta kiintotähtiä tullut.
Voi kylläkin olla, että jonkin tulevan juuret ovat jo tuossa aikakaudessa. Rovaniemen kokoisessa kaupungissa pienillä asioilla on suuri merkitys. Kirjaston musiikkiosastolla oli töissä ammattitaitoisia rockin ymmärtäjiä, joiden osaaminen teki tuosta kellaritilasta nuoren musiikinystävän paratiisin. Vielä' tärkeämpi instituutio oli nuorille bändeille esiintymistilaisuuksia tarjonnut Kirjastorock. En ole kuullut toisesta kaupungista, jossa nimenomaan kirjastolaitoksella olisi ollut näin suuri rockmusiikkia kannustava vaikutus.
Mutta skenen syntyminen vaatii perusedellytysten lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, jotka tulevat löytäneeksi toisensa. Jokin ajatustason johtotähti toimivalla skenellä on oltava. Koska skenejen nimeäminen on kivaa, kutsun tätä nyt nousussa olevaa liikehdintää uudeksi arktiseksi hysteriaksi.
Arktinen hysteria on epämääräinen termi, joka näyttäisi esiintyneen ensimmäisen kerran modernistikirjailija Marko Tapion kesken jääneen pääteoksen nimenä. Sittemmin se on kai tavattu yhdistää Timo K. Mukan, Kalervo Palsan ja Reidar Särestöniemen tapaisiin lappilaistaiteilijoihin, jotka elivät epäterveellistä elämää kaukana sivistyneistä kaupunkilaispiireistä.
Uusi arktinen hysteria on siis väistämättä ja taas kerran pohjoisen mystifiointia: ei Lappikaan sentään ole enää aivan samanlainen kuin 60-70 -luvuilla, vaikka sitä voikin hyvällä syyllä yhä kutsua Suomen villiksi pohjolaksi. Arktisen Voodoon vokalisti Otto Mikkola (tai Oskari Heikkinen, miten vain halutaan) on kuulemma lukenut Palsan päiväkirjat viisi kertaa. Yhtyeen nimikin on paljonpuhuva. Se pyrkii mallintamaan 16 Horsepowerin tai Nick Caven amerikkalaisista syrjäseuduista konstruoidun fantasiamaailman paikalliseen kontekstiin. Sen biiseissä juodaan viikkoja ahdistukseen, yrmeästi etiketitöntä pulloa tuijottaen. Larppaus toimii, koska siinä on aavistus totuutta. Kyllä Lapissa tällaistakin harrastetaan.
Sain viime viikolla kuulla yhtyeen syksymmällä ilmestyvän esikoisalbumin miksaamattomana versiona, ja helvetin hyvältä vaikutti. Oskari Heikkinen & Arktinen Voodoo: nimi kannattaa painaa mieleen, heistä kuullaan vielä.
Pekka Kumpulainen taas on yhtyeen parikymppisten muusikoiden joukossa jo iältään poikkeus, mikä heijastuu hänen oman kokoonpanonsa musiikkiin. Hattupäisen hongankolistajan hahmossa on sellaista uurteista boheemikarismaa, että hänet voisi ikuistaa Juhla Mokka -mainokseen. Kumpulaisen ja ystäviensä soitanto ei yllä aivan samalle demonisen määrätietoisuuden tasolle kuin Arktisen Voodoon, mutta toiminta on läpeensä vakuuttavaa. Sarkastinen asenne leimaa Kumpulaisen lauluja, vaikka niissäkin juodaan viinaa pitämättä hauskaa.
Toisin kuin Arktinen Voodoo, Kumpulainen puuttuu myös politiikkaan, mutta aivan omalla tavallaan. Suosikkibiisini "Vallankumous" vie ajatukset 80-luvun Rovaniemelle, vappu- ja rauhanmarsseihin, joille minua ja velipoikiani aina kuljeteltiin. Kumpulainen lienee suunnilleen saman ikäinen kuin minäkin, ehkä hänkin on marssinut siellä - "ennen vallankumousta Kansankadulla mietti pieni poika hankkimista päihdeongelman", kuten hän laulaa.
Sitä vallankumousta ei koskaan tullut. Päihdeongelma tuli varmasti melko monelle siellä olleelle.
Kumpulainen ja ystävät ovat juuri julkaisseet livelevyn Vanhat tutut, joka kannattaa etsiä käsiinsä. Rosoinen liveäänite palvelee tätä Lepakkomiehen kokoisiin ja näköisiin kapakoihin tarkoitettua musiikkia optimaalisesti.
Arktisen Voodoon viimetalvinen live-esitys parhaimpiinsa lukeutuvasta kappaleesta Tähdet:
https://www.youtube.com/watch?v=QlPhGlKa3bA
Pekka Kumpulainen ja ystävät livenä Jyväskylän Höstfesteillä viime syksynä:
https://www.youtube.com/watch?v=5eZeFnsHcSM
