Rocktoimittaja Nalle Österman kirjoitti äskettäin siitä, miten suomalainen indierock on hänen mielestään "kuolettavaa ulinaa". Österman esitteli pitkän liudan yhtyeitä luetellen, miten monta sekuntia hän kutakin jaksoi kuunnella. Hirveästi tekemistä toistensa kanssa niillä ei ollut, joukkoon mahtui niin Soliti-yhtiön helinäkitarabändejä kuin Hopeajärveä, Pimeyttä ja Them Bird Thingsiäkin.
Tässä tuskin kannattaa aloittaa tuhannetta pohdintaa indie-käsitteen merkityksestä: Östermanille se näyttää tarkoittavan lähinnä pienten yhtiöiden kautta julkaistua musiikkia, vaikka äkkiseltään vilkaistuna tämä ei taida päteä kaikkiin hänen mainitsemiinsa nimiin. Hän joka tapauksessa hämärtää käsitettä myös mainitsemalla minut yhtenä suomalaisen musiikkimedian "indieguruna" Oskari Onnisen ja Samuli Knuutin ohella. En mielelläni asettuisi guruksi millään elämänalueella, ja ainakaan en ole indieguru. En ole koskaan ajatellut, että voisin käyttää tuota termiä jonkun kysyessä, millaista musiikkia kuuntelen.
Oletetaan siis, että Österman puhuu yksinkertaisesti suomalaisesta vaihtoehtopopista ja -rockista - ja tuomitsee lähes kaiken käsiinsä osuvan kuuntelukelvottomaksi. Näin määriteltynä kirjoituksen aihepiiri on pitkälti sama kuin tämän blogin. Oma käsitykseni meikäläisen vaihtoehtomusiikin tilasta on kuitenkin päinvastainen.
Minun mielestäni se nimittäin elää upeaa kultakautta. Tästä on saatu jo tämän vuoden parin ensimmäisen kuukauden aikana lukuisia todisteita, joista osaa olen ehtinyt käsitelläkin blogissa (Lasten Hautausmaata, Them Bird Thingsiä ja Ville Leinosta ainakin). Esimerkiksi Janne Westerlundin loistavasta Marshlandista en vielä ole kirjoittanut, koska olen hullaantunut siihen vasta viimeisen viikon mittaan.
Sitten on esimerkiksi Vähäsarjan erinomaiselta vaikuttava esikoislevy, joitakin kiinnostavia rap-juttuja, Hobo Newsin parhaimmillaan mainio kantrikiekko... Kaikki tämä parissa kuukaudessa.
Ja vuosi näyttää vain paranevan: Pekko Käpin ja K:H:H:L. -kokoonpanon Sanguis meus, mama! ilmestyy 13.3. Olen kuunnellut sitä ihmetyksen ja kunnioituksen vallassa siitä saakka, kun sain promokappaleen haltuuni toissaviikolla. Käppi tekee nimenomaan suomalaista vaihtoehtomusiikkia ilmauksen parhaassa merkityksessä: se ei voisi syntyä missään muualla, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kulttuurin tämänhetkisten valtavirtausten kanssa. Se edustaa ajatonta eksentrisen sekoilun traditiota, jota täällä on harjoitettu savupirttien ajoista asti - itse keksittyä, mutta aina olemassa ollutta suomalaista voodoota, kuten levyn otsikko ja kansitaide vihjaavat.
Käpin "Piika Kaarin" -näytebiisiä Östermankin kyllä kehuu. En tiedä, mitä siitä voisi päätellä, sillä hänen arvostelmansa vaikuttavat muuten aika mielivaltaisilta. Käpin ilmaisu on tietysti varsin erilaista kuin niillä näppärästi "showcase-indieksi" määritellyillä bändeillä, joita Österman pääosin käsittelee.
Tuo musiikinlaji taas ei sanottavasti vetoa minuunkaan, mutta tässä tullaankin nyt siihen, että suomalaisen vaihtoehtomusiikin spektri on näin pieneen maahan todella laaja, ja jokaiselle musiikinystävälle luulisi löytyvän jotakin. Sehän tässä on oikeastaan parasta. On kitarapoppia, hiphoppia, akustista himmailua, kansanmusiikkivaiheisia juttuja, elektronista kamaa ja tietysti elinvoimaiset metalli- ja punkgenret. Ja ennen kaikkea paljon tekijöitä, jotka ovat liian levottomia ja näkemyksellisiä, jotta heidät voisi niputtaa minkään yhden tyylimääreen alle.
Musiikkiteollisuus kuolee, kukaan ei osta enää levyjä, mutta suomalainen vaihtoehtomusiikki voi nähdäkseni paremmin kuin koskaan.
Pekko Käppi & K:H:H:L: Piika Kaarin
