Vuoden 2011 Paranoid-albumin aikoihin Mikko Kuoppala ilmoitti "lopettavansa Pyhimyksen", mikä jo riittääkin vahvistamaan, että kyse on ollut roolihahmosta. Näin siitä huolimatta, että hän esiintyy samalla taiteilijanimellä myös muissa yhteyksissä. Myöhempien aikojen hiphop-kulttuurille tällainen välillä ristiriitainen, toden ja fiktion raja-aitoja kaatava peli on tietysti tyypillistä.
Nyt sooloartisti Pyhimys on joka tapauksessa palannut listaykköseksi yltäneellä Pettymys-albumilla. Tämä on tervetullutta, sillä Teflon Brothersin diskovedätykset käyvät single singleltä tuskastuttavammiksi, ja Ruger Hauerkin on jossain määrin ajautunut itsetarkoituksellisen synkkyyden kierteeseen (eikä tunnu enää juuri kiinnostavan asianosaisia, ainakaan kesäisen livekokemuksen perusteella).
Kuoppala on kuitenkin kiistatta lahjakas artisti, ja monenlaiset toiveet kohdistuvat nyt tähän soololevyyn. Kenties tekijä itse on halunnut suojautua odotuksilta tuolla tyypillisen itseironisella otsikolla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän väistää takavasemmalle sen sijaan, että katsoisi kuulijaa suoraan silmiin.
Pyhimys-roolihahmo ei ole ollut mitään yhtä ja kiveen hakattua missään vaiheessa levytyshistoriaansa, eikä ole sitä Pettymykselläkään. Avausraita "Ei unta ennen Maltsuu" esittelee parrasvaloihin väsähtäneen tähden palaamassa paikallisbussilla kotilähiöön, johon hänellä on vihan ja rakkauden sekainen suhde. Gospelkuoroineen siitä kasvaa varautunut spektaakkeli, jota ei ehkä tarvitse ottaa aivan tosissaan - mutta todella hyvä biisi se on, parempi kuin ensi kuulemalta vaikuttaa. Aloitusbiisiksi se on täydellinen. Sen myötä Pettymyksen maailman voi hahmottaa todellisuuteen perustuvaksi ja sitä hienovaraisin kärjistyksin muokkaavaksi fiktioksi. Pyhimys ei kuulu niihin räppäreihin, jotka kuvittelisivat kuvaavansa näkemäänsä maailmaa sellaisenaan.
Ehkä se, mitä helposti pitää itseironisena väistelynä, onkin paikallaan yritettäessä sanoa asioita samaan aikaan pateettisesti että patetiansa tiedostaen.
Onhan nimittäin niinkin, että eräs levy, johon Pettymystä varmaan väistämättä verrataan, on Paperi T:n suurmenestys Malarian pelko. Kaikista musiikillisista ansioistaan huolimatta se kaatuu omassa katsannossani tekijän kyvyttömyyteen asettua oman itsensä ja kerrottujen skenaarioiden ulkopuolelle Se on liian pateettinen ja sellaisena kiusaannuttava ja raskas. Luulen, että Pyhimykseltä tämän ansan väistäminen käy luonnostaan, hänestä ei ehkä olisikaan vilpittömiin avautumisiin.
Siitä huolimatta näissä levyissä on paljon samaakin. Pettymyksellä ihmissuhdeangsti näyttäytyy keskeisenä motiivina vain muutamassa biisissä, mutta ainakin "Ote" ja "Kaikkea pahaa" ovat selviä tapauksia. Mutta ei Pyhimys näissäkään kykene olemaan todellisella vereslihalla, eikä hänen ehkä kannattaisi yrittääkään. Kumpikaan kappale ei ole levyn parhaimmistoa.
"Ote" perustuu Dave Lindholmin "Pieni ja hento ote" -klassikkoon, ja itse asiassa Pettymys kytkeytyy suomalaiseen musiikki- ja viihdeperimään hyvinkin vahvasti. Tämä tuo levyyn tarttumapintaa, jonka luulisi toimivan varsinaisia hiphop-harrastajia huomattavasti laajemmissa piireissä. Suorien samplejen lisäksi kyse on vaikkapa siitä, että "Kumbayaa" hilpeästi kierrättävä "Äiti anna anteeks" on kepeine itsemurhatarinoineen silkkaa Leevi & The Leavingsia. Levyn päättävällä, kansanomaista kulkurirallia mallintavalla nimibiisillä ääneen pääsee suorastaan Pauli Hanhiniemi. Kumpikin biisi on korvamatoainesta, mutta Pettymyksen syvintä antia nekään eivät edusta. Itse asiassa ne tuntuvat vähän helppojen pikavoittojen tavoittelulta, vaikka ainakaan Hanhiniemen käyttö ei varmaankaan kohderyhmää saa innosta kiljumaan - ehkä sitä on siis pidettävä rohkeana vetona.
Yonan suloisesti laulamaa kertosäettä hyödyntävä "Aina ku Aira" on näitä parempi, ja sen nuoruudenrakkaustarina aivan sympaattinen, joskin moneen kertaan kuultu. Aira Samuliniin viittaaminen on tietysti tyypillisen pyhimysmäinen veto, jolla ehkä pyritään välttää vaikutelmaa, että biisin pitäisi koskettaa oikeasti.
Levyn varsinainen ydin tuntuu silti löytyvän sen vakavimmalta laidalta, nihkeähköt erobiisit pois lukien. Avausbiisin ohella "Sipuli", "1%" ja ennen kaikkea huikea "Sinimusta" nostavat Pettymyksen pisteitä huomattavasti. Viime mainittu kierrättää Suomen Talvisodan "Kasvotonta kuolemaa" ja kasvaa dramaattiseksi äänivalliksi, Pyhimyksen rinnastaessa menneiden sukupolvien aatteiden motivoimat hirmuteot myöhempien aikojen nuorten sisällöttömään, pikkukriminaaliin rähjäämiseen. Lopputulema taitaa olla, että sinimustat olivat sittenkin pahemmin ja syvemmin väärässä. Ja nyt, kun 80- ja 90-lukujen lähiötappelut tuntuvat tämän päivän poliittisiin virtauksiin verrattuna kovin viattomilta, saa biisi sellaista ylimääräistä painoa, jota ei voi lukea tekstin pintatasolta.
Toisaalta loppupuolen "Costa Rica"- ja "Häiriintynyt"-biiseillä ahdistus ja neuroottisuus saavat teennäisiä sävyjä hyvin samalla semi-provokatiivisella tavalla, johon artisti on välillä aiemminkin syyllistynyt, ennen muuta Paranoidilla.
Pettymys on siis epätasainen levy, ja joku voisi pitää sen monitahoisuutta linjattomuutena, mutta lopulta ainakin omalla kohdallani juuri vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä ja pidentää levyn käyttöikää. Klassikoiksi tästä tulee nousemaan pari biisiä: "Ei unta ennen Maltsuu" ja "Sinimusta". Pyhimys artistina ja roolihahmona voi tämän perusteella olla jatkossakin mitä tahansa, joten ehkä roolihahmosta puhumisen voisi yhtä hyvin lopettaa. Uutuus kun tuntuu olevan eniten tekijää itseään sitten Mediumin, hänen parhaan soololevynsä.
Ei unta ennen Maltsuu
