Tässä sarjassa kirjoitan lyhyitä, ylistäviä tekstejä sellaisista suomalaisista populaarimusiikkikappaleista, jotka ansaitsisivat minusta isomman maineen kuin niillä on. Eivätköhän useimmat näistä ole valistuneille harrastajille jo tuttuja, mutta ovat oman näkemykseni mukaan niin definitiivisiä esityksiä, että saisivat valaista meistä kaikkien elämää siinä kuin Paratiisi, Valo yössä tai Kitara, taivas ja tähdet.
Nämä tekstit ovat aika lyhyitä. En halua, että ne vievät liikaa aikaa muulta kirjoittamiseltani ja prokrastinaatioltani. Käsittelemäni biisit ovat kuitenkin helvetin hyviä.
***
Helvetin? Niin, lähdetään sieltä liikkeelle.
Vuoden 2008 alussa monen Kauko Röyhkä -fanin toive toteutui, kun hänen ja Riku Mattilan yhteistyö realisoitui lopulta albumiksi. Röyhkän levyt olivat olleet hapuilevia jo yli vuosikymmenen ajan, mutta 2000-luvun alussa alkoi näkyä merkkejä paremmasta. Esimerkiksi Etsijät, Shangri-la ja 50-luvun kerrostalot ovat kiistatta klassikkobiisejä ja vieläpä keskenään varsin erilaisia. Tuntui kuin Kauko itsekin hapuilisi ysärin lopun tylsän rokkirealismivaiheen jälkeen uusia suuntia.
Riku Mattilan nimi tasaveroisena yhteistyökumppanina ei välttämättä olisi merkinnyt näiden hankkeiden täydellistymistä. Onhan Mattila ammattimiehenä tuottanut vaikka mitä. Kaukostakin hän taisi lähinnä supertuottajan tyyliin saada parhaat irti, eli valikoi valtavista biisiaihiomääristä ne parhaat ja arvatenkin myös esitti näkemyksiään sanoituksista. Mitä tahansa kulissien takana tapahtuikin, ovat kaksi Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä kirkkaasti parasta, mitä Kauko on 2000-luvulla julkaissut. Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset ovat kaikki puhdasta kultaa. Monipuolista, idearikasta, monista eri aikakausista ja tyylilajeista ammentavaa kaunista rockmusiikkia ja teräviä, monenlaisiin aihioihin puuttuvia tekstejä.
Helvetti on silti tämän korpuksen klassisin klassikko. Se on niitä biisejä, joiden valmistuttua voi toivon ja kaiken järjen mukaan laskeskella paikkaansa historiankirjoituksessa. Yhtä definitiivinen, pysäyttävä ja pysähtynyt kuin jokin ikonisen blueshenkilön teos.
Vieraantunutta, lakonista, kylmää ja kaunista. Kauko ei edes laula tässä, melkeinpä puhuu. Johtomelodiaa soittava puupuhallin koristelee sileäksi sen, mitä tekstikin yrittää siloittaa. "Se ei ole mikään kauhun paikka / enemmänkin siellä on surullista."
Näen, että kyse on mielentilan kuvauksesta - enemmästäkin, taiteellisen position kuvauksesta. Röyhkän sellaista on retosteltu paljon ja liikaakin, mutta tässä kappaleessa hän kuvaa sen itse parhaiten. Nåytetään "hauska filmi jonkun synttäreiltä", mutta "sä halut ulos täältä mut sä et pääse / tää on helvetti".
Siinä on folk bluesin helmien veroinen statement heidän veroisellaan musiikkisäestyksellä.
Helvetti Youtubessa
***
Helvetin? Niin, lähdetään sieltä liikkeelle.
Vuoden 2008 alussa monen Kauko Röyhkä -fanin toive toteutui, kun hänen ja Riku Mattilan yhteistyö realisoitui lopulta albumiksi. Röyhkän levyt olivat olleet hapuilevia jo yli vuosikymmenen ajan, mutta 2000-luvun alussa alkoi näkyä merkkejä paremmasta. Esimerkiksi Etsijät, Shangri-la ja 50-luvun kerrostalot ovat kiistatta klassikkobiisejä ja vieläpä keskenään varsin erilaisia. Tuntui kuin Kauko itsekin hapuilisi ysärin lopun tylsän rokkirealismivaiheen jälkeen uusia suuntia.
Riku Mattilan nimi tasaveroisena yhteistyökumppanina ei välttämättä olisi merkinnyt näiden hankkeiden täydellistymistä. Onhan Mattila ammattimiehenä tuottanut vaikka mitä. Kaukostakin hän taisi lähinnä supertuottajan tyyliin saada parhaat irti, eli valikoi valtavista biisiaihiomääristä ne parhaat ja arvatenkin myös esitti näkemyksiään sanoituksista. Mitä tahansa kulissien takana tapahtuikin, ovat kaksi Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä kirkkaasti parasta, mitä Kauko on 2000-luvulla julkaissut. Sävellykset, sanoitukset ja sovitukset ovat kaikki puhdasta kultaa. Monipuolista, idearikasta, monista eri aikakausista ja tyylilajeista ammentavaa kaunista rockmusiikkia ja teräviä, monenlaisiin aihioihin puuttuvia tekstejä.
Helvetti on silti tämän korpuksen klassisin klassikko. Se on niitä biisejä, joiden valmistuttua voi toivon ja kaiken järjen mukaan laskeskella paikkaansa historiankirjoituksessa. Yhtä definitiivinen, pysäyttävä ja pysähtynyt kuin jokin ikonisen blueshenkilön teos.
Vieraantunutta, lakonista, kylmää ja kaunista. Kauko ei edes laula tässä, melkeinpä puhuu. Johtomelodiaa soittava puupuhallin koristelee sileäksi sen, mitä tekstikin yrittää siloittaa. "Se ei ole mikään kauhun paikka / enemmänkin siellä on surullista."
Näen, että kyse on mielentilan kuvauksesta - enemmästäkin, taiteellisen position kuvauksesta. Röyhkän sellaista on retosteltu paljon ja liikaakin, mutta tässä kappaleessa hän kuvaa sen itse parhaiten. Nåytetään "hauska filmi jonkun synttäreiltä", mutta "sä halut ulos täältä mut sä et pääse / tää on helvetti".
Siinä on folk bluesin helmien veroinen statement heidän veroisellaan musiikkisäestyksellä.
Helvetti Youtubessa
