Pakotietä ei ole: Spigu laulaa addiktioista, surusta ja kuolemasta

Verkosta löytyvän Urbaanin sanakirjan mukaan spigu tarkoittaa "huumeruiskua, annosta suonensisäistä huumetta". Maalaispoikana en olisi tätä googlettamatta tiennyt, mutta helsinkiläinen Ville Linna on kyllä valinnut taiteilijanimen musiikkinsa mukaan. Kaupunkien yössä on hänen esikoisalbuminsa, ja heti sen avausraita "Valheita ja kuumetta" vie valottomiin nistikämppiin ja heräämisiin vääristä vuoteista. Päihteiden, levottoman elämän ja kalmankatkun teemat ja tunnelmat leimaavat lyhykäistä levyä kokonaisuudessaankin.

Niin sanottu outlaw country on todennäköisesti se musiikkityyli, jonka yhteydessä tällaiset aiheet toimivat parhaiten. Johnny Cashin ja Townes Van Zandtin kaltaiset rujoa elämää eläneet sankarit ovat ehdollistaneet kuulijansa pitämään tummasävyisen kantrifolkin ja rappioelämästä laulamisen liittoa itsestäänselvyytenä. Spigu taas asettuu avoimesti osaksi jatkumoa versioimalla juuri näiden kahden repertuaaria omien laulujensa lisäksi. Ratkaisu on rohkea, varsinkin kun Van Zandtilta on valittu ikoninen itsetuhoeepos "Waitin' 'Round To Die", pyhä laulu monelle tämän maailman nuhjuiselle boheemille.

Perinteen suomalaista versiota Spigu taas kunnioittaa duetoimalla Pekka Myllykosken kanssa ja laulamalla levyn päätösbiisissä Irwinin kuolemasta. Tyylipuhtaita ratkaisuja.

Lauluntekijällä täytyy olla vahva oma ääni, jottei musertuisi tällaisen kuvaston alle. Spigulla on, ja puhun nyt aivan konkreettisesti hänen äänestään. Se on pehmeä, hauras ja aivan kuulijan korvassa kiinni. Hyvin epäsuomalainenkin, mikä käy ilmi viimeistään Myllykosken vokaaliosuutta vasten peilatessa. Modernista americanasta löytyy vertailukohtia, mutta esimerkiksi Van Zandtin tuulen pieksämästä rosoisuudesta ollaan kaukana. Tämä palvelee hyvin Spigun lauluja, jotka äijämäisemmin tulkittuina alkaisivat helposti vaikuttaa maneerisilta. Tässä ei ole kyse kovilla kokemuksilla rehvastelusta, vaan siitä alistuneesta surusta ja epätoivosta, joka addiktioihin ja huonoihin kierteisiin aina liittyy.

Vähäeleinen on levyn musiikillinen toteutuskin. Kyse ei ole mies ja kitara -menosta, vaan bändipohjaisesta soitannosta, mutta äärimmäisen minimalistisesta ja hienovaraisesta sellaisesta. Se antaa jokaiselle nyanssille melkoisesti painoarvoa. Perusvaikutelma levystä on tämä: kun harhailee useamman päivän huonon elämän jälkeen kaupungilla, sanotaan nyt vaikka jossain Linjojen suunnalla, missä on vielä säilynyt muutama kortteli sitä nuhjaantuneempaa Kalliota, näkee kaiken tuskallisen selvästi. Kaikki yksityiskohdat huutavat merkitystään, koiranpaska maassa, hitaasti etenevä poliisiauto, thaihieromoon sisään livahtava mieshenkilö. Liian kovat äänet tuntuvat porautuvan aivokuoren läpi.

Spigulla on tekstittäjänäkin silmää näille yksityiskohdille: hän mainitsee nistikämpän mustan patjan ja maalaa kohtauksen taustaksi kylmän tammikuun, näin jäätävän kolkko tunnelma on luotu parilla lauseella. Tämä onkin välttämätöntä, jos aikoo laulaa tällaisista ehkä muutamaan kertaan käsitellyistä skenaarioista.

Alle puolen tunnin mitastaan huolimatta Kaupunkien yössä on kyllä melko raskasta kuunneltavaa. Valonpilkahduksia ei ole, nousuhumala ei kuulu näihin lauluihin. Tulee vähän mieleen Zen Cafén loppukauden levy Laiska, tyhmä ja saamaton, joka purki erilaisessa musiikillisessa viitekehyksessä samoja tympeän itsetuhon kehää kulkemisen tuntoja. Sitäkin pidin kunnioitettavana teoksena, jonka toistuvalle kuuntelulle oli vähän hankalaa löytää voimavaroja.

Biisit ovat silti kiistatta hienoja, esimerkiksi "Valheita ja kuumetta" ja käännöskappale"Herra tarkastaja". Suosikikseni taitaa silti nousta se viimeinen esitys, "Irwin kuolee darraan". Tuo kuva kaikkensa antaneesta kansanlaulajasta henkitoreissaan keikka-auton takapenkillä on voimakas ja kylmäävä. Irwin eli leveää elämää, mutta hänenkin tiensä kävi koko ajan kapeammaksi, kunnes sitten päättyi. Näin se tapaa mennä.

Kuolemaa kummempaa pakotietä Spigulla ei ole tarjota. Se on realismia.


Herra tarkastaja:

http://www.youtube.com/watch?v=259bWj71WJ8

Yona ja paikan tuntu

Ilofestival järjestetään Tuusulan Kellokoskella toista kertaa lauantaina 14.6. Olen sillä tavalla osallinen asiaan, että järjestäjät ovat hyviä ystäviäni. Tänä vuonna olen toiminut juuri sähköisesti julkaistun Ilosanomat-festarilehden vastaavana toimittajana. Ajattelin julkaista viikon mittaan tässä blogissa muutaman lehteen kirjoittamani jutun. Kyse on siis mainospuheesta, mutta kaikki kirjoittamani jutut käsittelevät artisteja, joiden musiikkia rakastan syvästi joka tapauksessa.

Tässä pieni mietelmä Yonan taiteesta.

________________________________

Ajattelen usein musiikkia sen kuvaamien paikkojen kautta. Niiden ei tarvitse olla konkreettisia paikkoja, niiden ei tarvitse olla lauluissa nimeltä mainittuja: riittää, että pystyn kuvittelemaan ne. Monesti tuntuu siltä, että parasta musiikkia on se, jossa on vahvin paikan tuntu.

Yonan lauluissa se on alusta asti ollut vahva. Kun hän Pilvet liikkuu, minä en -debyyttinsä nimikappaleessa katselee ikkunasta siirtolapuutarhaa, pystyn asettumaan hänen tilalleen: syksyisin usvaan verhoutuvat siirtolapuutarhat ovat voimakas helsinkiläinen kuva, siinä on muutos ja pysyvyys samaan aikaan. Siinä on enemmän kuin pintatasonsa. Siirtolapuutarha on muutosta täynnä, siellä kasvaa asioita, sieltä korjataan asioita, jotain jää kuihtumaankin; samalla se on idylli, pysähtyneisyyden ilmentymä. Yonan laulun kertoja on niin ikään näennäisesti paikallaan, mutta muutos on tulossa, jotain on tapahtumassa.

Yonan musiikissa mainitaan aika ajoin paikkoja nimeltä – Sturenkatu, Merihaka – mutta lopulta hänen lauluistaan hahmottuu sellainen paikka, joka on olemassa vain niissä. Se on olemassa vain hänen mielikuvituksessaan. Mutta hänellä on taito ja halu johdattaa kuulijakin sinne levyn tai keikan keston ajaksi. Hän tekee sen vaivatta ja ehkä tiedostamattaan.

Värit ovat siellä voimakkaampia ja tunteet suurempia kuin ne värit, joita tässä kirjoittaessani ikkunasta näen tai ne tunteet, joita tunnen.

Siinä on oleellisin taiteen merkityksistä. Se saa elämän tuntumaan elämältä eikä sarjalta banaliteetteja.

Yona: Pilvet liikkuu, minä en

http://www.youtube.com/watch?v=PIGwlRfs08I

Ilofestivalin nettisivu:

http://ilofestival.fi/