Milla Rumi: ilkikurinen ja intensiivinen

21-vuotias Milla Rumi on viimeisin lauluntekijätulokas, jolta odotetaan suuria. Tulevaisuuden tusina -äänestyksessäkin hän sijoittui kärkipäähän ainoana kaltaisenaan, indierokkareiden ja hiphoppareiden lomaan.

Nyt Rumin Ilot, halut ja valheet -debyytti on ollut kuunneltavana jokusen viikon. Listoille se ei ole noussut, eivätkä otsikot ole niin kovin suuria olleet. Mutta toimiiko se? Onko näyttelijäopiskelijan lupa odottaa ensinäytöksen perusteella tulleen jäädäkseen?

Ainakin albumilla esiintyy taiteilija, jonka paketti tuntuu olevan hyvin kasassa jo näin varhaisessa vaiheessa. Halutessaan syitä tähän voi tietysti etsiä kokeneista taustavoimista: Rumin "löytäneestä" Riku Mattilasta ja tuottaja Anssi Växbystä. Esikoislevyn aika isoiksikin kasvavat sovitukset ovat ammattilaisten työtä, ollaan kaukana makuuhuoneen nurkasta.

Täytyykin heti huomauttaa, ettei Milla Rumia pidä olettaa tunnustuksellisia lauluja yksin kitaran kanssa sydänverestään uuttavaksi lauluntekijäksi, jos sellaista stereotyyppiä nyt todellisuudessa edes esiintyy. Hän aloitti myös musiikin tekemisen teatterimaailmassa, ja näytelmällisiä nämäkin laulut ovat. Ne on kirjoitettu rooliin ja dramatisoitu, ja Rumi tulkitseekin ne näyttelijän tapaan.

Sinänsä ihmissuhdepainotteisista teksteistä voisi helpostikin löytää jotain sellaista, mitä kutsutaan "paljaudeksi", "rehellisyydeksi", "intiimiydeksi". Rumi vain etäännyttää itsensä näistä aiheista, jopa karnevalisoi niitä. Näin esimerkiksi hänen kai huomatuimmassa biisissään "Luulaulu": se onnistuu olemaan ilkikurinen ja kepeä samaan aikaan, kun välittää musertavan voimakkaita intohimoja.

Huutava nälkä saa polvilumpioni sulamaan on kieltämättä mieleenpainuva kertosäerivi. Olisiko siinä vähän yliyrittämisenkin makua. Tämä on Rumin joidenkin biisien ongelma, ja toinen mahdollinen kompastuskivi on defenssimekanismilta maistuva hymähtävä sarkasmi, jota on eniten "Katoamistemppu" -erolaulussa. Toisaalta surkuttelevia vastaavia on varmaankin kuultu jo tarpeeksi.

Hyvää on ehdottomasti se, että Rumilla on oma äänensä. Tietenkään hän ei toimi musiikillisessa tyhjiössä, mutta eräissä arvosteluissa ja haastatteluissa esitellyt vertailukohdat - Fiona Apple kai useimmin mainittuna - tuntuvat helpoilta heitoilta. Jossain laulajatar kertoi kuunnelleensa pienenä Ultra Brata ja Kerkon soololevyjä. Väittäisin tämän kuuluvan hänen musiikissaan aivan yhtä paljon, ehkä myös suomalaisen teatteri- ja kabareemusiikin kunniakkaan perinteen noin laajemminkin.

Mutta näkökulma on oma, persoona välittyy. On toisarvoista saada tietää lauluntekijän lauluja kuuntelemalla mitään hänen elämästään. Mutta jos niiden perusteella voi luoda kuvan siitä, minkä sorttinen ihminen on kyseessä, silloin on onnistuttu ainakin jossain. Rumin luonteenlaatu tuntuisi taipuvan teräväkielisestä herkkään, syvämietteisestä näsäviisaaseen. Samoilla luonnehdinnoilla voi kuvata tätä levyäkin.

Sillä on sitä paitsi yksi aivan oikeasti todella hyvä laulu, joka saa ounastelemaan mestariteoksia tulevaisuudessa. Vähäeleinen "Tässä olen minä" kuvaa lapsuuden valokuvien katselun kautta huikean tarkasti vanhenemisen kokemusta - ja siinä onnistuminen noinkin nuorella iällä on saavutus sinänsä. Ennen kaikkea Rumi loistaa siinä tekstittäjänä, jolla on upea silmä detaljeille ja suomen kielen soinnille.

Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla, äiti peitti polven laastarilla.

Tai:

 Hopeansininen BMW matkalla kaatopaikalle / sillä veli vei tyttöjä katsomaan lehmiä Kymin linnakkeelle / Minua ei / Minua vei toiset jutut / Minua vei toiset tutut / ei kovin kauas, mutta vaati sitoutumaan kilometreiksi.

Aivan mahtavaa tekstiä, ja laulun toteutuskin on maltettu pitää toteavana. Rakastan.


"Tässä olen minä" Luomustudio-sessiossa:

https://www.youtube.com/watch?v=RxixC7ZffkU

Teflon Brothersin huonosta trollailusta

Alexander Stubbin johtamassa Suomessa on itsestään selvää, että popmusiikistakin tulee omituista peilitaloissa juoksentelua. Siitähän Vain elämää -ohjelmassakin on kyse. Siinä esitetään hetkellisiä väläyksiä peilien eteen sattumalta päätyneistä narreista. Sellaisia tavoitellut kuluttajat itsekin ovat, ja tämä selittää konseptin ja sen oheislevyjen suosion. Kun muusikosta luotu karikatyyri sulautuu kuluttajasta luotuun karikatyyriin, alkaa vaikea maailma vaikuttaa loogisemmalta. Olettaisin, että niin käy twiittaavan pääministerin ja äänestäjiensä kohdallakin.

Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.

Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.

Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.

Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.