Alexander Stubbin johtamassa Suomessa on itsestään selvää, että popmusiikistakin tulee omituista peilitaloissa juoksentelua. Siitähän Vain elämää -ohjelmassakin on kyse. Siinä esitetään hetkellisiä väläyksiä peilien eteen sattumalta päätyneistä narreista. Sellaisia tavoitellut kuluttajat itsekin ovat, ja tämä selittää konseptin ja sen oheislevyjen suosion. Kun muusikosta luotu karikatyyri sulautuu kuluttajasta luotuun karikatyyriin, alkaa vaikea maailma vaikuttaa loogisemmalta. Olettaisin, että niin käy twiittaavan pääministerin ja äänestäjiensä kohdallakin.
Tuloksena on eräs käsikirjoitusversio todellisuudesta. Koska hegemonia on juuri nyt sen version puolella, me kaikki elämme siinä. Tämä on lähtökohta, joka on pakko hyväksyä. Reagointi siihen onkin sitten vapaavalintaista.
Teflon Brothers on viime aikoina vienyt erään tavan johdonmukaisesti tappiin. Kokoonpano on karnevalisoinut huomioyhteiskuntaa julkaisemalla kiekkobiisin kiekkokisojen alla, futisbiisin futiskisojen alla ja isänpäiväbiisin isänpäivän alla. Sopivasti marraskuun alussa ilmestyi kokonainen Isänpäivä-niminen albumikin, jolta löytyy edellä mainittujen lisäksi kaikenlaista trollailua ja parodiaa: yrityksiä selviytyä peilitalosta, sellaisia kuin vastenmielinen Kouluammuntabiisi.
Minusta Teflon Brothers on ongelman puolella ja ratkaisua vastaan. Trollaus ja läskiksi lyöminen ovat vain tapoja asemoitua keskustelun ulkopuolelle. Isänpäivä-levyllä sanotaan: katsokaa, miten oudossa ja huvittavassa mediaympäristössä me elämme.
Mutta kyyninen nauru sille ympäristölle on paljon helpompi suhtautumistapa kuin täydellinen irtisanoutuminen siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti