Tunnen suurta rakkautta sellaisia lauluja kohtaan, jotka ovat samaan aikaan pieniä ja suuria. Viitasen Piian uudella Uni onnesta -levyllä on ainakin yksi sellainen: "Tuntemattomalle Ainolle", joka ilmeisesti perustuu laulajan papan sodanaikaiseen kirjeeseen. Rintamamiehet kärsivät aika ymmärrettävästi kroonisesta läheisyyden puutteesta, ja syntyi puoliorganisoitua kirjekaveritoimintaa, jonka puitteissa he saattoivat purkaa tuntemuksiaan naispuoliselle vastaanottajalle, jota he eivät tunteneet eivätkä useimmissa tapauksissa tulleet tuntemaankaan. Mikä lie sotabyrokratian sattumanvarainen oikku määrännyt, kenen postilaatikkoon mikäkin kirje päätyi. Ehkä niissä oloissa oli terveellisintä kirjoittaa kirjeitä abstraktille naiselle, jonka osaksi sitten tuli edustaa kaikkea sitä, mikä ei ollut sotaa, tappamista, korsuelämää.
Kappaleen kertoja puhuu tappamisen ja kuolemisen kaltaisista mahdollisimman rankoista asioista, teitittelee ajanmukaisen kohteliaasti vastaanottajaa ja rohkenee toivoa tästä läheistä kirjeystävää. Elämä, kuolema ja hienovarainen deittailu yhdistyvät sydämen särkeväksi kokonaisuudeksi. Sodan jalkoihin jääneet ihmiset olivat enimmäkseen käsittämättömän nuoria, sellaisia joiden olisi pitänyt olla flirttailemassa kyläkeinulla, ei tappamassa ja tulemassa tapetuiksi.
Maailman vaikeimpia aiheita lauluntekijälle, enkä muista montaa Viitasen Piian laulua parempaa kuvausta siitä kuulleeni.
Uni onnesta on kyllä muutenkin todella hyvä levy. Jos ja kun Suomeen kaivataan trendeistä irrallaan olevia, mutta kiistattoman lahjakkaita lauluntekijöitä, niin tässä meillä on sellainen. Viitasen Piia ei sorru suuriin eleisiin, mutta ei myöskään yksioikoisuuteen. Hidastempoiset ja yltiövakavat kappaleet sopivat alistuneeseen, syysiltaiseen ikkunasta tuijotteluun aika täydellisesti. Parasta on, että tämä on täysin aikuista musiikkia. Teiniangstissa ei ole kerrassaan mitään vikaa, mutta aikuisen ihmisen kannattaa laulaa aikuisen suruista ja ahdistuksesta, ja juuri siinä Viitasen Piia onnistuu.
"Nuku, oi nuku" on levyn toinen kohokohta: lakoninen, realistinen ja vereslihainen erolaulu, joka rinnastaa häikäilemättä kuoleman eroon, rakkauden kuolemaan. Tästähän kaikissa mustasukkaisuuden kirvoittamissa murhaballadeissakin on kysymys. Miksi Nick Caven villiruusubiisin kertoja halusi tappaa rakastettunsa? Koska rakkaus oli täydellistä vain sen hetken, kun ei tarvinnut pelätä rakastetun karkaamista jonkun toisen syliin.
Viitasen Piian laulut eivät sijoitu tuollaiseen southern gothic -maailmaan, vaan kuvittelen ne osaksi tätä tavallista elinympäristöämme, kaupunkikämppiä, baareja, katuja kivitalojen lomassa. Silti niissä on aina toinenkin taso, semmoinen jota voisi kuvailla myyttistä lähestyväksi. Ne tuntuvat lauluilta, jotka on kirjoitettu poikkeustilassa. Ajattele lauluntekijä: se istuu kahvilassa ja näyttää katsoman välinpitämättömästi ikkunasta ulos, mutta ehkä sen sisällä vimmainen tuuli puhaltaa kaiken entisen sekavaan järjestykseen, ehkä ikkunasta nähdyt ohikulkijat riisuutuvat sen tuulen voimasta luurangoiksi, paljaiksi ja irvisteleviksi. Tykkituli jylisee korsun ulkopuolella, rakkaus kuolee banaalissa kahvilaympäristössä. Ollaan laulunteon verenkarvaisella ydinalueella.
Nuku, oi nuku -video:
https://www.youtube.com/watch?v=Ruy-PLLSMCg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti