En ole koskaan kuullut nuottiakaan levymusiikkia Räjäyttäjiltä, mutta Jukka Nousiaisen soolojulkaisu Huonoa seuraa on ollut eniten viime viikkoina soittamiani äänitteitä.
Olen minä Räjäyttäjätkin sentään livenä nähnyt. Jossain Alppipuiston ilmaiskonsertissa viime vuoden kesällä tuijotin transsissa Jukka Nousiaisen penistä, joka heilui hänen rokkenroll-liikehdintänsä tahdissa; hän oli kylmän rauhallisesti tai oikeastaan aika vääjäämättömän tuntuisesti riisunut kaikki vaatteensa jo varhaisessa vaiheessa keikkaa. Oli huomionarvoista, että vaikka Nousiainen piti kitaraansa tavan mukaan suunnilleen lantion korkeudella, ei se missään nimessä asemoitunut peniksen eteen kuin korkeintaan hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hieman sivussa, loi tilaa tälle sinänsä aivan tavanomaiselle penikselle.
Mikä aivan tavanomaisessa peniksessä sitten on kiinnostavaa? Tätä on vaikea pukea kuningasteoriaksi, mutta eräässä mielessä Jukka Nousiainen on peniksensä - ja korostan, että nyt on kyse paljon monisäikeisemmästä rinnastuksesta kuin niissä lukemattomissa tapauksissa, joissa miehet kuvittelevat olevansa peniksensä. Jukka Nousiaisella on myös paljon näitä kaikkien tuntemia tapauksia paremmat perusteet rinnastaa itsensä penikseensä. Hänen kohdallaan kyse ei ole säälittävästä yrityksestä häivyttää oman psykofyysisen kokonaisuuden heikkoudet keskittämällä huomio sinänsä banaaliin, yleensä kantajansa unelmat pahasti pettävään elimeen. Nousiaisen suhde penikseensä vaikuttaa olevan realistinen. Monesti ajatellaan peniksen edustavan "rokkenrollia", kaikenlaiset huonotasoiset musiikkijournalistit viljelevät iänikuisia penetraatiometaforia tai kertovat meille, että jossakin on "munaa".
Näen Jukka Nousiaisen vapaana heiluvan peniksen kommenttina tähän puhetapaan. Se on kiistatta penis, ja hänen tekemänsä ja esittämänsä musiikki on kiistatta rokkenrollia. Mutta rokkenroll voidaan riisua mytologisesta painolastista siinä kuin penis vaatteista. Siitä voidaan tehdä osa todellisuutta.
Huonoa seuraa on mahtava kuuntelulevy ja vie tämän ajatuksen paljon pidemmälle kuin Räjäyttäjät, joka ei tietenkään tarkoitakaan viedä sitä loppuun asti, koska on kaikesta edellä sanotusta huolimatta myös ihan oikea, tulenpalava rokkenrollbändi. Huonoa seuraa alkaa Meneehän se elämä tässäkin -biisillä, jonka riffi on ensinnäkin ihan helvetin hyvä ja toiseksikin tietysti useasta klassisesta rokkiriffistä uutettu ensiluokkainen kopio. Tavallaan se rokkaa, tavallaan ei: kuulokuva on kämäisen kämpän nurkassa yksin seinille soiteltua musiikkia. On pakko sanoa: runkkaamista, ei nussimista. Pelkästään hyvässä mielessä. Huikean hieno biisikin vielä.
Niitä tulee Huonoa seuraa -levyn mittaan lisää, ja Jukka Nousiainen nousee tämän julkaisun myötä kaikkien itsensä huonossa seurassa viihtyvien sankariksi. Ainakin hänen pitäisi. Nousiainen jupisee itsekseen, hissuttelee ja karjuu vuorotellen; syntyy vaikutelma, että näitä lauluja äänittäessään hän on poistunut siitä yksiöstään ainoastaan lähi-Saleen ostamaan sipsejä, kissanruokaa ja kaksi punakylkistä. Ehkä hänellä oli silloin sentään edes verkkarit jalassa, olisihan muu kiinnittänyt liikaa yleistä huomiota.
Muun ohessa Huonoa seuraa -levyltä löytyy tukku vuoden parhaita biisinnimiä, kärkipäässä ainakin Miljoonan känniviestin mies, Eksistentialismia halvalta huvilalta ja tietysti Roskalavojen rokkitähti, jonka otsikko summaa Nousiaisen toimenkuvan niin hyvin, ettei lisättävää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti