Salamaiseman vuoden levy

Kaikenlaiset tahot julkaisevat näinä viikkoina näkemyksiään vuoden parhaista levyistä, miksen siis minäkin.

Koska Salamaisema käsittelee kotimaista musiikkia, kyse on nyt vuoden parhaasta kotimaisesta levystä. Kuuntelen voittopuolisesti suomalaista musaa, tai ainakin se on minulle tärkeintä. Tottakai olen tykännyt kovasti monista tänä vuonna julkaistuista ulkomaisistakin äänitteistä. Mainitaan nyt lonkalta vaikka The War On Drugsin Lost In A Dream, First Aid Kitin Stay Gold, Ryan Adamsin nimetön levy, Röyksoppin ja Robynin minialbumi ja My Brightest Diamondin This Is My Hand. Moni muukin ansaitsisi maininnan.

Mielestäni parhaat kotimaiset taas on aika kattavasti käsitelty tässä blogissa, jonka aloitin juurikin tämän vuoden alkumetreillä. Plain Riden huikea Skeleton Kites ei tainnut saada omaa merkintäänsä, pahoittelut siitä. Sama muuten pätee Kivesveto Go-Gon Tutti Frutti -albumiin, merkkiteos sekin.

Yksi blogin ensimmäisistä kirjoituksista käsitteli tammikuun lopussa ilmestynyttä levyä, joka tuntuu edelleen vuoden parhaalta. Tilastot tukevat intuitiotani: kun Spotify taannoin tarjosi mahdollisuuden tarkastella vuoden kuunnelluinta omaa musiikkia, voitti Scandinavian Music Group niin artisti- kuin albumisarjan. Kolme kuunnelluinta kappalettani olivat Terminal 2 -mestariteokselta, ja levyn kaikki yhdeksän biisiä sijoittuivat 20 kuunnelluimman joukkoon.

Terminal 2 on auringonlaskun teemalevy, jonka painoarvo ei ole vuoden mittaan ainakaan vähentynyt. Kenties joskus tulevaisuudessa vuotta 2014 tullaan muistelemaan sinä vuotena, jonka kuluessa tämän hyvinvointivaltio-lintukodon lopullinen romahdus alkoi. Rapautettuhan sitä on jo kauan, mutta dadapääministeri Stubb on kesällä alkaneen valtakautensa mittaan tehnyt parhaansa kokonaisen suhteellisen toimivan yhteiskunnan muuttamiseksi vitsiksi tai kehnohkoksi nettifoorumiksi. Politiikasta on tullut trollausta, mutta valitettavasti tästä seuraa lieveilmiönä melkoinen määrä inhimillistä kärsimystä. Ensi kevään vaalit eivät lupaa sen parempaa.

Terminal 2 ei kuitenkaan ole päivänpoliittinen levy: se onnistuu kurkottamaan paljon syvemmälle. Se hahmottelee koko länsimaisen elämänmuodon auringonlaskua. Tämä on Rooman imperiumin rappio ja tuho meidän ajallemme ja preesensissä. Yhtä hyvin kyse on yksityisten elämänkaarten kääntymisestä laskusuuntaan tai vielä hetki sitten ylimmillään olleen bileiden taittumisesta laskuhumalaksi ja itkeskelyksi.

Nämä kaikki kuvat lomittuvat toisiinsa ja seuraavat toisistaan. Yksityinen on yleistä, yleinen yksityistä. Jos yhteiskunnalla ei ole toivoa, vaikea sitä on yksilölläkään olla.

Silti näin kaunis musiikki välittää väistämättä aina jotain positiivistakin.

Raunioille voidaan rakentaa jotain uutta. Se pätee niin yhteiskunnan kuin elämänkin raunioihin.

Olennaisimmalta Terminal 2:n hetkeltä tuntuu upean 2051-biisin kertosäe:

Käytävässä kaikui It's a Sin ja California Blue
Sisustimme huoneet menneisyyden saavutuksilla
Uskoimme unia, mikään ei herättänyt minua
Katosimme kartalta sivistyneesti ja hiljaa.

Juuri niin kai meille on käymässä.